Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Ollako suurvalta vai eikö olla?

Joseph S. Nye Jr.: Is the American Century Over? Polity Press 2015, 152 s. Bret Stephens: America in Retreat. The New Isolationism and the Coming Global Disorder. Penguin Group 2014, 288 s.

Jenni Heikka

Barack Obaman presidenttikautta on jäljellä reilu vuosi, ja puheet Obaman ulkopoliittisesta perinnöstä ja Yhdysvaltain tulevasta roolista kansainvälisellä kentällä ovat saaneet tuulta alleen. Joseph S. Nye Jr. ja Bret Stephens etsivät teoksissaan vastaustakysymykseen siitä, onko Yhdysvaltain suurvalta-aika ohitse.

Barack Obama totesi YK:n yleiskokoukselle vuonna 2009, että minkään kansakunnan ei tulisi dominoida toista vaan maailman on astuttava uuteen nollasummapelin jälkeiseen aikakauteen.

Kuusi vuotta puheensa jälkeen Obama vastasi ensim­mäistä kertaa kysymykseen siitä, mikä on hänen ulkopo­liittinen doktriininsa. Obama totesi New York Timesin haas­tattelussa kuluvan vuoden huhtikuussa, että hän luottaa neuvottelujen voimaan, mutta niin, että Yhdysvallat säilyttää täyden sotilaallisen toiminta­kykynsä. Tätä periaatetta Oba­ma on noudattanut niin suh­teessa Kuubaan, Kiinaan kuin Iraniinkin.

Obaman ulkopolitiikkaa on kritisoitu Yhdysvaltain vaikutusvallan heikkenemisestä. Harvardin professori Joseph S. Nye Jr. huomauttaa, että on keskeistä erottaa toisistaan Yhdysvaltain vaikutusvallan suhteellinen ja absoluuttinen lasku.

Nyen mukaan Yhdysvaltain talouden rakenteiden hienostuneisuus, sotilaallinen ylivoima, vahva kansalaisyhteiskunta ja kulttuurinen valta pitävät Yhdysvallat maa­ilman johtavana valtiona myös lähivuosina, Kiinan taloudel­lisesta menestyksestä huoli­matta. Yhdysvaltain vaikutus­valta ei siis ole absoluuttisessa laskussa, ja siksi ei voida vetää johtopäätöstä siitä, milloin Yhdysvaltain vuosisata päättyy.

Nye toteaa, että Yhdysvalloilla on pitkät perinteet oman hegemoniansa lopun ennustamisessa. Hän pitää keskustelua Yhdysvaltain vaikutusvallan vähenemisestä jopa jossain määrin vaarallisena: se saattaa pahimmillaan rohkaista Venäjää laajentumis­politiikkaan, Kiinaa käyttämään voimaa naapureitaan vastaan ja Yhdysvaltoja itseään reaktiiviseen ulkopolitiikkaan.

Nyen tulkinnan mukaan Yhdysvaltain todellinen ongelma on poliittisissa instituu­tioissa. Kongressin poliittinen umpikuja ja kongressin lain­säädäntövallan sekä presi­dentin toimeenpanovallan välinen konflikti ovat alusta asti olleet osa amerikkalaista järjestelmää, mutta vasta viime aikoina ne ovat aiheuttaneet todellisia vaikeuksia. Nyelle väitteet siitä, että Obaman presidenttikaudet olisivat vähentäneet Yhdysvaltain vai­kutusvaltaa, kertovat puolue­politiikan jakautuneisuudesta eivätkä vallan vähenemisestä.


Myöskään Wall Street Journalin kolumnisti, Pulitzer-palkit­tu journalistiBret Stephens ei usko Yhdysvaltain olevan absoluuttisessa laskussa. Sen sijaan hän näkee, että ame­rikkalaisilla on kaksi pysyvää houkutusta: pelastaa maailma ja toisaalta vetäytyä siitä.

Stephensin mukaan Yhdysvaltain vetäytyminen maa­ilmannäyttämöltä on aina johtanut katastrofaalisiin seurauksiin. Esimerkeiksi hän nostaa toisen maailmansodan ja Jugoslavian hajoamissodat, joissa Yhdysvaltain hidas rea­gointi ehti aiheuttaa kansan­murhan. Obaman Stephens laskee eristäytymispolitiikkaa harjoittaneiden presidenttien joukkoon.

Stephens puolustaa Geor­ge W. Bushin doktriinia, jossa konflikteja pyrittiin estämään ennalta sotilaallisella läsnä­ololla. Stephensin mukaan Yhdysvaltain roolia maailman­poliisina ei voi korvata millään muulla instituutiolla tai valtiol­la. Poikkeama tästä politiikasta johtaa väistämättä kaaokseen, sillä vakavasti otettavalle suur­vallalle sivustakatsojan rooli ei ole mahdollinen.

Kahden kauden president­tejä tulkitaan usein niin, että ensimmäinen kausi on sisäpoliittisten voimannäyttöjen aikaa, kun taas toisella kau­della keskitytään ulkopoliitti­sen perinnön luomiseen, kun tarvetta äänestäjien miellyttä­miseen sisäpolitiikassa ei enää ole. Kumpikaan teoksista ei kuitenkaan tulkitse Obaman ulkopolitiikkaa tästä näkökulmasta.

Stephens näkee, että Obaman kausia on leimannut »kansakunnan rakentami­nen kotona» (nation-building at home), jonka Obama nosti tavoitteekseen ensimmäisen presidenttikautensa alussa. Stephensille tämä tavoite tar­koittaa politiikan painopisteen siirtymistä pois ulkopolitiikas­ta, kun taas Nye näkee saman julkilausuman luopumisena »maksimaalisesta» ulkopoli­tiikasta, jolla on saatu aikaan enemmän harmia kuin hyötyä.


Obaman kautta ovat lei­manneet kaksi päällekkäistä maailmanpoliittista kehityslin­jaa: toisaalta Kiinan ja Aasian strategisen merkityksen kasvu pitkällä aikavälillä, toisaalta päivittäistä huomiota vaativa Lähi-idän kriisitilanne. Oba­ma on vastannut tilanteeseen dialogilla. Suhteessa Kiinaan avainasemassa ovat olleet säännölliset kahdenkeskiset talouskeskustelut ja ilmasto­neuvottelut, joissa Kiina viime vuonna sitoutui ensimmäistä kertaa hiilidioksidipäästöjensä vähentämiseen. Lähi-idässä Yhdysvallat on avannut kes­kusteluyhteyden vanhan arkki­vihollisensa Iranin kanssa.

Siinä missä Stephensin mielestä Obaman kautta on ohjannut idealismi, Nye näkee linjassa pragmaattisuutta. Nyen käsitettä pehmeästä vallasta on käytetty erityises­ti Bill Clintonin ja Obaman hallintojen retoriikassa, kun taas Stephens on julkisuudessa esittänyt enemmän republi­kaanien poliittiseen agendaan sopivia kantoja. Näkemyseroista huolimatta kumpikaan kirjoittajista ei lopulta kiistä sitä, että Yhdysvaltain on tär­keää säilyttää johtoasemansa kansainvälisellä areenalla.