Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Presidentintekijä muistelee

David Axelrod: Believer. My Forty Years in Politics. Penguin Press 2015, 509 s.

Pasi Nokelainen

Edellisen presidentin siirtyessä syrjään amerikkalaiset äänestävät yleensä ehdokasta, joka on erilainen kuin väistyvä viranhaltija ja jonka vahvuudet paikkaavat edeltäjän miellettyjä heikkouksia, kirjoittaa David Axelrod tuoreessa kirjassaan.

Presidentintekijä muistelee

Tiedän, etten ole viettänyt kovin paljon aikaa oppimassa Washingtonin tapoja. Mutta olen ollut siellä riittävän kauan tietääkseni, että tapojen täytyy muuttua», lausui senaattori Barack Obama asettuessaan ehdolle demokraattien esivaaleissa helmikuussa 2007.

Nämä sanat oli kirjoittanut Obaman keskeinen viestintä- ja strategianeuvonantaja David Axelrod. Niistä kuvastuu hyvin Axelrodin laatima strategia voittavasta viestintälinjasta. Sen mukaan George W. Bushin ideologisen ja voimakkaasti puoluepolitisoituneen ajan jälkeen amerikkalaiset kaipasivat ehdokasta, joka olisi kansakuntaa yhdistävä ja puoluerajoja ylittävä voima.

Obaman kilpakumppanin Hillary Clintonin esivaalikampanjassa päädyttiin toisenlaiseen linjaukseen siitä, millä vaalit voitettaisiin: Clinton painotti kamppailua republikaaneja vastaan ja omaa kokemustaan siitä.

Axelrodin kirjan mukaan Clintonit olivat valmiita tekemään kaikkensa ja vähän enemmänkin voittaakseen. Obaman kampanjaväen mukaan Bill Clinton esimerkiksi vetosi epäsuorasti Etelä-Carolinan valkoisten äänestäjien piileviin rasistisiin ennakkoluuloihin. Clintonien peräänantamattomuuden vuoksi demokraattien esivaaleista tuli puoli vuotta kestänyt puristus.

Amerikan meininkiä oli vahvasti siinä teatraalisuudessa, jolla Clintonin ja Obaman ensimmäinen yhteisesiintyminen repivän esivaalikamppailun jälkeen hoidettiin. Paikaksi valittiin New Hampshiressa sijainnut vaikeapääsyinen pikkupaikkakunta, jonka nimi oli Unity ja josta molemmat olivat saaneet yhtä paljon ääniä esivaaleissa.

Clintonin päihittäminen oli Obamalle vaikeampaa kuin republikaanien John McCainin voittaminen varsinaisissa presidentinvaaleissa. Axelrodin mukaan McCainin virhe oli se, että tämä alkoi myötäillä rikkaita suosivia veronalennuksia ja tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa republikaanien esivaalien voittamiseksi. Tämä sai McCainin mahdollisen presidenttiyden näyttämään Bushin kolmannelta kaudelta.

Aiemmin myös Clintoneita avustanut Axelrod tiivistää keskeisimmän oppinsa siihen, että edellisen presidentin siirtyessä syrjään amerikkalaiset äänestävät yleensä ehdokasta, joka on erilainen kuin väistyvä viranhaltija ja jonka vahvuudet paikkaavat edeltäjän miellettyjä heikkouksia. Tämä sääntö pätee Axelrodin mukaan myös silloin, kun väistyvä viranhaltija on suosittu.

Mikäli Axelrodin teoriaan on uskominen, Hillary Clintonin mahdollisuudet voittaa presidentinvaalit ovat ensi vuonna ainakin jonkin verran suuremmat kuin vuonna 2008. Silloin Clinton oli Axelrodin mukaan aivan liian samankaltainen puoluepukari kuin Bush.

Clintonin kontrasti vuoden 2008 hurmos-Obamaan on suuri, mutta erot nyky-Obamaan pienempiä. Yhdysvaltain entisestään syventynyt poliittinen kahtiajako on tehnyt myös Obamasta hillarymaisen kovaotteisen tahtopoliitikon.

Kirjoittaja on Kehitys-lehden päätoimittaja ja vapaa toimittaja.