Venäjän suomensukuinen väestö venäläistyy peräkylissä. Samaan aikaan kaupunkeihin muuttanut sivistyneistö kiinnostuu suomalais-ugrilaisista juuristaan. Suomella on useita hyviä syitä tukea sukukansoja.
Monet Venäjän etniset vähemmistöt kasvavat, mutta suomalais-ugrilaiset kansat taantuvat nopeasti. Esimerkiksi mordvalaisia oli 1900-luvun alussa puolitoista miljoonaa, noin kaksi kolmannesta suomalaisten määrästä. Vielä Neuvostoliiton hajotessa neljännesvuosisata sitten mordvalaisia oli enemmän kuin virolaisia. Uusimman väestönlaskun mukaan heitä on enää 750 000, ja heistä vain noin puolet puhuu äidinkielenään mordvalaiskieliä ersää ja mokšaa.
Venäjän suomalais-ugrilaiset vähemmistöt ovat erityisesti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana nopeasti assimiloituneet eli sulautuneet valtaväestöön. Varsinkin kaupunkeihin muuttaneet suomalais-ugrilaiset ovat menettäneet sekä etnisen identiteettinsä että kielensä. Jos mordvalaisten määrä olisi 1900-luvulla kehittynyt kuten suomalaisten, heitä olisi nyt neljä miljoonaa.
Etninen identiteetti on aina myös valinnan tulos. Esimerkiksi turkkilaiskansoihin ja Kaukasuksen kansoihin kuuluva väestö on Venäjällä jatkuvasti kasvanut, mikä osoittaa, että etninen assimilaatio ei Venäjälläkään ole välttämättömyys.
On selvää, että Venäjän väestötilastoihin on kirjattu venäläisiksi suuri määrä ihmisiä, jotka voisivat identifioitua toisinkin, jos poliittinen tilanne muuttuisi. Näin on etenkin kansallisten autonomisten alueiden ulkopuolella. Viidellä suomalais-ugrilaisella kansalla on Venäjän federaatiossa oma, autonominen tasavaltansa.
Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvan väestön määrä vähenee nopeimmin autonomioiden ulkopuolella. Samaan aikaan suomalais-ugrilaiset keskittyvät entistä enemmän ydinalueilleen. Neuvostoliiton hajotessa vain noin 30 prosenttia mordvalaisista eli Mordvan tasavallassa – nyt jo yli puolet. Mordvan tasavallan mordvalaisväestön määrä on kasvanut reilusta 30 prosentista noin 40 prosenttiin, vaikka samaan aikaan koko alueen väestö on vähentynyt rajusti.
Venäjän 146 miljoonasta asukkaasta lähes viidennes tai 30 miljoonaa kuuluu vähemmistökansallisuuksiin. Tämä on enemmän kuin EU-maissa, joissa etnisiä vähemmistöjä on maahanmuutosta huolimatta keskimäärin alle kymmenesosa väkiluvusta.
Monikansallisuus on perintöä Venäjän keisarikunnasta ja Neuvostoliitosta. Niissä venäläiset muodostivat vain noin puolet väkiluvusta. Venäjä on puhtaammin kansallisvaltio, mutta silti senkin pinta-alasta neljä viidesosaa on sellaista aluetta, jossa venäläiset eivät ole perinteinen pääväestö.
Karjalan tasavallassa on venäläisittäin vapaa media ja oppositiojohtajien on annettu voittaa paikallisvaaleja.
Venäjän kansallinen identiteetti on yhdistelmä imperiaalisen menneisyyden, Neuvostoliiton monikansallisen messianismin ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden perinteestä. Nämä kaikki heijastuvat myös kansallisuuspolitiikassa. Julkisuudessa on voimakkaita venäläisnationalistisia retoorikkoja, kuten duuman varapuheenjohtaja Vladimir Žirinovski ja varapääministeri Dmitri Rogozin, mutta valtio on rakenteeltaan federatiivinen ja hallintotavaltaan imperialistinen.
Alueilla valtaa käyttävät paikalliset eliitit, jotka kuuluvat eri kansallisuuksiin. Aluejohtajien asema ratkaistaan periaatteessa vaaleissa, mutta käytännössä se riippuu presidentti Vladimir Putinin luottamuksesta. Esimerkiksi Tšetšenian tasavalta on lähinnä diktatorisesti hallittu aluejohtaja Ramzan Kadyrovin läänitys, jossa Venäjän lait ovat voimassa vain valikoiden. Samaan aikaan Karjalan tasavallassa on venäläisittäin vapaa media, vaaleissa ei ole ilmennyt kovin merkittävää vilppiä ja oppositiojohtajien on annettu jopa voittaa paikallisvaaleja.
Venäjä oli monikansallinen jo keskiajalla, jolloin slaavilaiset, balttilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot muodostivat slaavilaisjohtoisia ruhtinaskuntia. Venäjä syntyi, kun Moskova voitti Novgorodin vuonna 1471. Kazanin kaanikunnan valloituksen jälkeen Venäjästä tuli vuonna 1552 imperiumi, johon kuului laajoja alueita ilman slaavilaista väestöä.
Euroopan siirtomaavaltojen tavoin myös Venäjä kasvoi kaupankäynnin, sotimisen ja vallattujen alueiden eliittien kanssa rakennettujen liittosuhteiden avulla. Imperiumi ei ollut erityisen venäläinen, vaan sen eri alueilla oli erilaisia monikielisiä hallintokäytäntöjä.
Euroopassa oli saksalaisten ja ruotsalaisten eliittien hallitsemat Baltia ja Suomi. Volgalla käytettiin pääkielenä tataaria myös suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa. Pohjois-Kaukasuksella pääkieli oli avaari. Siperiassa venäläiset uudisasukkaat syrjäyttivät vähälukuisia alkuperäisväestöjä väkivalloin ja tauteja levittämällä. Silti valtakieli Siperiassa oli monin paikoin komin kieli.
Vasta 1800-luvun lopulla slaavilainen nationalismi ja kansalliset nationalismit Euroopan puoleisessa osassa Venäjää alkoivat muuttaa valtiota ja aiheuttaa jännitteitä. Kun Venäjä 1900-luvun alussa hajosi, bolševikit liittoutuivat etnisten vähemmistöjen kanssa lupaamalla itsenäisyyttä ja autonomiaa. Suomen ja Baltian maiden itsenäisyys tunnustettiin. Nuoren neuvostomaan sisällä rakennettiin monikielistä yhteiskuntaa.
Sekä neuvostonationalismi että eurooppalainen nationalismi pyrkivät modernin kansankielisen yhteisön luomiseen. Erona oli Neuvostoliiton modernisaation myöhäisyys: laaja maa oli vielä pitkälti luku- ja kirjoitustaidottomien paikallisyhteisöjen asuttama. Nationalismi luotiin ylhäältä, eikä se kasvanut luonnollisesti alueen kansalaisyhteiskunnasta.
1920-luvulla vähemmistöille muodostettiin autonomisia alueita, vähemmistökieliä kehitettiin kirjakieliksi ja perustettiin kulttuuri-instituutioita, kuten lehtiä ja teattereita. 1930-luvun alussa, kun eurooppalaiset valtiot olivat nationalistisimmillaan, Neuvostoliitto oli vähemmistöjen suojelun suhteen aikansa edistyksellisimpiä yhteiskuntia. Kehitys katkesi kuitenkin Stalinin vainoihin ja toiseen maailmansotaan.
1930-luvulla neuvostoviranomaiset hyökkäsivät suomalais-ugrilaisia kansoja vastaan Sofin-jutussa. Sofin eli Suomalaisten kansojen vapautuksen taisteluliitto oli Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin luoma kuvitteellinen organisaatio, jonka keskukseksi syytettiin Suomalais-Ugrilaista Seuraa, suomalaista tieteellistä yhdistystä. Näytösoikeudenkäynnissä suomalais-ugrilaista älymystöä syytettiin valtionvastaisesta salaliitosta ja pyrkimyksistä liittää Venäjän suomalais-ugrilaiset alueet Suomeen.
Oikeudenkäynnin jälkeen Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen älymystön jäseniä teloitettiin eri alueilla. Tätä seurasivat muihin suomalais-ugrilaisiin kohdistuneet puhdistukset.
Stalinin aikaisia kansallisia vainoja, kuten tšetšeenien joukkokarkotusta tai Leningradin seudun inkerinsuomalaisten kohtelua, voi kutsua etnisiksi puhdistuksiksi. Stalinei kuitenkaan kajonnut Neuvostoliiton monikansalliseen rakenteeseen. Hän oli 1920-luvulla ollut kommunistien kansallisuuspolitiikan arkkitehti. Kansalliskieliset koulut ja kansalliset autonomiat säilyivät läpi hänen valtakautensa.
Vasta 1950-luvulla Nikita Hruštšovin »suojasään» aikana toteutettiin koulu-uudistus, joka oli selkeä rakenteellinen askel taaksepäin. Karjalassa ja monilla muilla alueilla siirryttiin kokonaan venäjänkieliseen koulutukseen.
Entistä avoimempi venäläistämispolitiikka jatkui edelleen Brežnevin kaudella. Kun viimeinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov sitten esitteli avoimuuspolitiikkansa, kansallisuuskysymykset ryöpsähtivät julkisuuteen. Ne paljastivat autoritaarisen valtion pinnanalaiset paineet ja koko kansallisuuspolitiikan epäonnistumisen.
Kansallisuuspolitiikan epäonnistuminen erityisesti Neuvostoliittoon väkivalloin liitetyissä Baltian maissa oli yksi keskeinen syy siihen, että Neuvostoliitto hajosi. Venäjän nykyhallinnon kansallisuuspolitiikan tavoitteena onkin yhtäältä estää maan hajoamisen jatkuminen, toisaalta palauttaa vaikutusvaltaa entisen Neuvostoliiton alueella tai ainakin estää toisten suurvaltojen vaikutus siellä. Tähän Venäjä käyttää aktiivisesti eri maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä.
Nyky-Venäjää voi luonnehtia asymmetriseksi federaatioksi. Hallintoalueiden autonomia riippuu henkilökohtaisista suhteista, taloudellisesta voimasta ja historiallisesta sattumasta. Suomalais-ugrilaiset tasavallat ja piirikunnat kuuluvat suhteellisesti heikoimpiin alueisiin. Niiden väkiluku on pienehkö ja taloudellinen potentiaali vaatimaton.
Poikkeuksia ovat Siperian autonomiset piirikunnat: esimerkiksi Hanti-Mansia on nimellisesti hantien (noin 30 000) ja mansien (noin 12 000) autonominen piirikunta. Käytännössä se on Ranskan kokoinen, harvaan asuttu alue, joka tuottaa 60 prosenttia Venäjän öljystä. Alueen asukkaista nimikkokansallisuuksiin kuuluu vain kaksi prosenttia, ja nimellisestä autonomiasta huolimatta heidän sosioekonominen asemansa on paljon heikompi kuin venäläisväestön.
Karjalaa lukuun ottamatta paikallisella vähemmistökielellä on suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa virallinen asema venäjän rinnalla. Silti yhdelläkään alueella ei ole onnistuttu säätämään lakia edes vähemmistökielisestä koulusta tai päivähoidosta. Vastaavia lakeja on kuitenkin Venäjän muilla alueilla.
Etenkin turkkilaiskansojen kotimaissa Tatarstanissa ja Baškiriassa asuu huomattavia määriä suomalais-ugrilaisia kansoja. Nyky-Venäjän federatiivista tilannetta kuvaa, että suomalais-ugrilaisten kansojen koulutukselliset oikeudet toteutuvat paremmin näissä vahvoissa turkkilaisissa tasavalloissa kuin suomalais-ugrilaisten omien autonomioiden alueella.
Autonomisilla alueilla on silti merkityksensä kansallisen identiteetin näkyvyyden ja sosiaalisen hyväksyttävyyden kannalta. Alueilla toimii vähemmistökielisiä kulttuuri-instituutioita, kuten radiokanavia, painotaloja, lehtiä ja teattereita. Suomalais-ugrilainen identiteetti on autonomisilla alueilla jokapäiväinen eikä mitenkään oudoksuttava ilmiö.
Eräät suomalais-ugrilaiset kielet, kuten suomen lähisukukielet karjala ja vepsä, lakkasivat siirtymästä nuorten puhekieliksi jo neuvostoajan loppuvuosikymmeninä. Niiden puhujat ovat pääosin iäkkäitä. Toiset kielet, kuten mari, komi, udmurtti ja mordvalaiskielet, ovat näihin päiviin eläneet maaseudun kylien puhekielinä. Niitä uhkaavat maaseudun voimakas rakennemuutos, kylien autioituminen ja maatalouden infrastruktuurin romahdus.
Suomalais-ugrilaisia kieliä käytetään myös internetin keskusteluryhmissä, modernissa runoudessa ja performanssitaiteessa.
Kun modernista siirrytään postmoderniin maailmaan, kylän kaltainen paikallinen kieliyhteisö ei enää määritä ihmisen identiteettiä niin kuin ennen. Ihmiset integroituvat enemmistökielisen koulutuksen, median ja hallinnon symboliympäristöön ja tekevät työtä käsien ja koneiden asemesta kielellä. Tähän liittyy koulutuksen ja median kielten leviäminen, mutta toisaalta myös kiinnostus erilaisiin identiteetteihin, kuten etniseen kulttuuriin.
Venäjällä tämä ilmenee esimerkiksi etnofuturistisena taideliikkeenä, joka korostaa kielellistä moninaisuutta maailman kulttuuriperinnön keskeisenä arvona. Vähemmistökielinen pop-musiikki, kuten Eurovision laulukilpailuun osallistuneet Buranovon mummot, ovat suosiossa suomalais-ugrilaisilla alueilla. Suomalais-ugrilaisia kieliä käytetään myös internetin keskusteluryhmissä, modernissa runoudessa ja performanssitaiteessa.
Käynnissä on siis kaksi vastakkaista prosessia: Yhtäältä peräkylien väestö venäläistyy ja kylät tyhjenevät, toisaalta kaupunkien sivistyneistö kiinnostuu suomalais-ugrilaisista juuristaan ja luo uudenlaista vähemmistökulttuuria.
Suomen ja Venäjän suhteiden perussopimuksessa vuodelta 1992 todetaan, että sopimuspuolet »tukevat suomalaisten ja suomensukuisten kansojen ja kansallisuuksien omaperäisyyden säilyttämistä Venäjällä». Suomella on opetusministeriön rahoittama, lähes 400 000 euron sukukansaohjelma, jonka varoin on rahoitettu stipendiaattivaihtoa ja kulttuurihankkeita. Myös monilla seuroilla ja säätiöillä, kuten Suomi–Venäjä-seuralla ja Suomen kulttuurirahastolla, on ollut laajoja kulttuurihankkeita Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa.
Suomi–Venäjä-seura on koordinoinut muun muassa suomalais-ugrilaisten kansojen kielipesähanketta, jossa on perustettu vähemmistökielisiä päiväkoteja eri puolille Venäjää. Saman seuran organisoima suomalais-ugrilaisten aktivistien koulutushanke loi laajoja verkostoja, jotka ulottuivat Venäjän kaikille suomalais-ugrilaisille alueille. Näiden hankkeiden vaikutukset saattavat tuntua vielä vuosikymmenten kuluttua.
Suomen kannattaa olla kiinnostunut Venäjän vähemmistökansoista ja -kielistä ensinnäkin siksi, että kieli on minkä hyvänsä väestön keskeinen identiteettitekijä. Suomen kielen koti on Euraasian manner. Sieltä ovat peräisin kansankulttuurimme, kansanrunoutemme ja kansanuskomme piirteet, jotka tekevät suomalaisuudesta eurooppalaisessa kontekstissa ainutlaatuisen kulttuurikokonaisuuden. Näiden kulttuuripiirteiden tiedostamisen ja niihin liittyvien kulttuurikontaktien vahvistamisen tulisi olla osa suomalaista identiteettipolitiikkaa.
Kyse on myös perinteestä. Alue, jota nyt kutsutaan Suomeksi, on melko satunnainen kokoelma lähisukuisia itämerensuomalaisia murteita puhuvaa väestöä, joilla vielä pari sataa vuotta sitten ei ollut paljonkaan tekemistä keskenään. Suomalainen identiteetti on pitkälti suomalaisten kielitieteilijöiden tekele, ja suomalais-ugrilaisuus on sen konteksti.
Kolmanneksi kyse on sosiaalisesta tilauksesta. Venäjän suomalais-ugrilaisilla alueilla on vain vähän kansainvälisiä kontakteja, mutta alueilla tiedetään kielisukulaisuudesta suomalaisten kanssa. Tämä tarjoaa luontevan väylän kansallisen identiteetin rakentamiseen. Suomalais-ugrilainen liike, joka Suomessa on vaihtoehtoväen toimintaa, on Venäjän suomalais-ugrilaisten eliittien keskuudessa valtavirtaa. Näiden kansojen huomattavimmista tieteilijöistä ja taiteilijoista monet ovat viettäneet Suomessa aikaa stipendiaatteina ja opiskelijoina. Sukukansaohjelman pienellä rahalla Suomi on ostanut itselleen valtavasti goodwilliä.
Vladimir Putinin valtakaudella federaatiotason viranomaiset ovat tahtoneet koordinoida kulttuuriyhteistyötä aiempaa voimakkaammin. Tämä voisi periaatteessa tarjota mahdollisuuksia, koska federaation keskushallinnolla on eniten resursseja. Käytännössä federaation viranomaisten kanssa ei kuitenkaan ole aina helppo neuvotella harmittomistakaan hankkeista. Lakkautettu Venäjän aluekehitysministeriö ja nykyinen kansallisuusasiain komitea ovat halunneet sanella yhteistyökumppanit.
Venäjällä ei kuitenkaan ole suomalais-ugrilaista politiikkaa, vaan suomalais-ugrilaisia kansoja kohdellaan Venäjän kansallisuuspolitiikan kontekstissa. Karjalan tasavallan oppositiojohtaja, Jabloko-puolueen Vasili Popov pidätettiin elokuussa Suomessa Venäjän pyynnöstä. Venäjä ei pyytänyt pidätystä siksi, että Popov edustaa suomalais-ugrilaista aluetta, vaan koska hän on oppositiopoliitikko.
Popovia syytetään Venäjällä kiinteistökauppoihin liittyvistä epäselvyyksistä. Suomen poliisi vapautti hänet pian, mutta hän on matkustuskiellossa. Venäjä on lähettänyt Suomeen Popovia koskevan virallisen luovutuspyynnön.
Venäjä varoo antamasta minkäänlaiselle separatismille tilaa. Pahimmillaan tämä johtaa pyrkimyksiin estää normaali kansainvälinen kulttuuriyhteistyö. Parhaimmillaan Venäjän federatiivinen rakenne mahdollistaa tehokkaan vähemmistösuojan rakentamisen. Esimerkiksi tataarit, baškiirit ja jakuutit sekä muut vähemmistöt, joilla menee Venäjällä parhaiten, ovat kielen ja kulttuurin suojelun kannalta lähes yhtä hyvässä asemassa kuin Euroopan suuret vähemmistöt.
Toisaalta poliittinen vapaus on rajoitettua koko Putinin Venäjällä. Vähemmistökielen asemaa voi parantaa lähinnä erilaisin kulttuurihankkein. Joissain tapauksissa alueellisten vallanpitäjien vaihtuminen on muuttanut suhtautumista vähemmistökieliin nopeastikin. Komin tasavallan johtajat ajoivat läpi lain, jonka nojalla komin kielen opiskelu on pakollista koko tasavallan väestölle. Tasavallan johto kuitenkin syrjäytettiin syyskuussa. Vallanvaihdoksen jälkeen on epäselvää, mikä on lain kohtalo.
Jos Venäjän seuraava johtaja lisää avoimuutta ja pyrkii korjaamaan edeltäjiensä virheitä, kansallisuuskysymykset saattavat nousta pintaan niin kuin aiemminkin Venäjän historiassa.
Johannes Lehtinen, Teemu Sinkkonen, Anna-Kaisa Hiltunen/UP
Anna-Kaisa Hiltunen/UP & Joonas Pörsti/UP