Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Silminnäkijä: Totta toinen puoli

Tammikuun Kotiliedessä oli artikkeli, jossa kerrottiin israelilaisen naisen kirjoittamasta kirjasta. Naisen tarina oli koskettava, mutta sitä Israelia, johon suomalaistoimittaja oli tarinan sijoittanut, ei paikan päällä asuva tunnista.

Juttu kertoi arabien ja juutalaisten välisistä jännitteistä. Palestiinalaisalueiden ja Israelin välinen tilanne onkin vaikea. Israelin puolella se näkyy siten, että itsemurhapommien uhka on tuonut vartijat sekä kauppojen oville että koulujen porteille. Jutun kirjoittajalta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta, että Israelissa kaikki arabit eivät asu palestiinalaisalueilla. Esimerkiksi Jerusalemin kupeessa oleva Abu Goshin arabikylä elää täysin sovussa juutalaisten naapureidensa kanssa, ja sapattina juutalaiset perheet täyttävät sen ravintolat.

Jutussa käsitteet olivat niin sekaisin, ettei käynyt edes ilmi, puhuttiinko siinä juutalaisten kanssa sovussa elävistä arabeista vai palestiinalaisalueiden arabeista. Vaikutti siltä, että asialla ei ollut kirjoittajalle merkitystä: tärkeintä oli osoittaa, miten ikäviä juutalaiset ovat.

Muutamat Israelissa pitkään asuneet suomalaiset tuovat Suomen-lomiltaan tuliaisiksi lehtileikkeinä näitä surkuhupaisen yksioikoisia juttuja. Aina ei oikein tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Rinnastaen voi kysyä, miten pitää suhtautua Venäjän lehdistössä olleisiin juttuihin, joissa Suomella kerrotaan olevan salaliitto marilaisten kanssa, jotta Suomi pääsisi käsiksi marialueen öljyvaroihin?

Kenen etu on, että arjen ja median käsitys todellisuudesta erkanee kovin kauaksi toisistaan?

***

Asuin ensimmäistä kertaa Israelissa nuorena toimittajana, 13 vuotta sitten, ex-mieheni YK-komennuksen vuoksi ja kummastelin joitakin yksittäisiä Israel-juttuja. Kun viisi vuotta myöhemmin palasimme, oli kuilu arjen ja mediatodellisuuden välillä syventynyt. Viimeisimmän intifadan alettua uutiset ja arki olivat paikoin vakavasti menettäneet kosketuksen toisiinsa.

Nyt asun Jerusalemissa nuoremman tyttäreni kanssa. Ystävämme ovat kyselleet arkemme sujumisesta. Aamulla soi kello. Kouluun pitää tehdä eväät, koska täällä ei ole kouluruokailua. Asumme alueella, jonne syntyy koko ajan komeita uusia taloja.

Jopa puolet kansasta kärsii kroonisesta rahapulasta. Turismin väheneminen on vienyt siltä työpaikkoja ja turvallisuusmenojen lisääntyminen syönyt valtion kassaa niin, että joka kolmas israelilainen elää köyhyydessä.

Silti nuoret ovat aktiivisia ja haluavat kehittää yhteiskuntaa parempaan suuntaan, taide on siihen tärkeä keino. Kostonhimoinen raivo on israelilaisesta arkitodellisuudesta yhtä kaukana kuin suomalaisten salaliitto marilaisten öljyvaroista.

***

Helsingin Sanomat lähetti muutama vuosi sitten toimittajan Jerusalemiin tekemään juttua siitä, miten paljon pelko leimaa arkea. Kiusallista kyllä, kaikki haastateltavat kertoivat, että ei pelota. Silti juttuun oli ympätty kuvateksti, jonka mukaan sotilaat vartioivat kauppakeskuksen turvallisuutta. Toden totta, kuvassa oli rullaportaissa takaapäin kuvattu sotilas. Kertavilkaisulla tekstin ja kuvan välinen yhteys oli uskottava. Kuka tahansa Israelissa käynyt kuitenkin tietää, etteivät sotilaat vartioi täällä kauppakeskuksia. Tarkemmin katsottuna tämäkin poika oli menossa lomille varusteittensa kanssa lenkkitossut repun perässä keikkuen.

Ei ihme, että tavoitteelliselta tuntuva ”väärinymmärrys” alkaa jo pelottaa juutalaisia. Palestiinalaisista itsemurhaiskun tekijöistä kertovan Paradise Now -filmin saama voitto amerikkalaisilla filmijuhlilla tulkittiin Israelissa siten, että maailmalla aletaan jo jakaa palkintoja juutalaisten tappamisesta. Hamasin vaalivoiton jälkeen Israelissa on mietitty, onko maailma oppinut mitään, vai toivottaako se Hamasin uuden hallinnon yhtä tervetulleeksi kuin Hitlerin Saksan ja Stalinin Venäjän.