Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kun vallankumouksen tyttäret äänen saivat

Sata vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskunta valmistautui ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin. Äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ulottaminen koko täysi-ikäiseen väestöön oli tuolloin Euroopan radikaalein eduskuntauudistus. Erityisesti naisille myönnetty vaalikelpoisuus myös suututti – jopa naisia.

Valtiopäiväuudistus, joka oli viety pikaisesti läpi marraskuun alussa 1905 Venäjältä Suomeen levinneen suurlakon jälkimainingeissa, oli monessa suhteessa hätkähdyttävä. Muun Euroopan näkökulmasta sivistyksellisesti perifeerisenä ja hallintotavaltaan vanhoillisena pidetty maa astui tällöin pitkän askeleen kohti luokkien ja sukupuolten välistä valtiollista tasa-arvoa. Uudistuksen radikaaliutta lisäsi siirtyminen yksikamarijärjestelmään, jota läntisessä maailmassa ei ollut aiemmin juurikaan kokeiltu. Suomen valtiopäiväuudistuksen mullistavuutta ilmentää hyvin se, että äänioikeutettujen määrä lisääntyi lain seurauksena runsaat 90 prosenttia.

Ei siis ihme, että Suomen eduskuntauudistus herätti ulkomailla hämmästystä. Kansanvallan radikaalia laajentamista kannattavat piirit tervehtivät uudistusta luonnollisesti ilolla, mutta varovaisia äänenpainojakin esiintyi. Etenkin Suomen asema vallankumoukselliseen liikehdintään ajautuneen Venäjän alaisena suuriruhtinaskuntana synnytti pelonsekaista huolta maissa, joissa demokraattiset uudistukset pyrittiin toteuttamaan verkkaisemmin. Käsitystä Suomen nopeasta poliittisesta radikalisoitumisesta vahvisti se, että ensimmäisissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattinen puolue nousi 80 edustajapaikallaan vahvimmaksi eduskuntaryhmäksi. Naisten osalta asetelma oli vieläkin radikaalimpi: 19 naiskansanedustajasta sosialidemokraatteja oli liki puolet eli yhdeksän.

Työläisnaisille itselleen tulos tuskin oli yllätys, sillä jo ennen eduskuntauudistusta he olivat osallistuneet aktiivisesti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vaativaan joukkoliikkeeseen. Työläisnaiset asettuivat myös porvarillisia sisariaan rohkeammin ehdolle ensimmäisiin valtiopäivävaaleihin.

Porvarillisille naisryhmille sosialidemokraattisten naisten vaalimenestys oli sen sijaan todellinen yllätys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hämmentyneitä reaktioita kuvaa osuvasti Amsterdamissa 1908 pidetty naisten äänioikeuskongressi, joka kielsi keskustelun suomalaisten naisten äänioikeudesta. Suomea pidettiin liian vallankumouksellisena maana. Mielialoja tuskin rauhoittivat ne suomalaiset naiset, jotka itse olivat pettyneitä odottamattomaan tulokseen.

Poikkeuksellisen kärkevästi kantansa työläisnaisten eduskuntakelpoisuuteen muotoili vanhasuomalaisten listoilta ensimmäiseen eduskuntaan noussut Aleksandra Gripenberg. Hänen mielestään sosialidemokraattiset naiset olivat puoluekiihkollaan rikkoneet naisten välisen hierarkkisen sisaruuden ja astuneet alueelle, jolle he eivät sosiaalisen asemansa puolesta kuuluneet. Konkreettisena esimerkkinä tästä Gripenberg mainitsi muun muassa piikojen pääsyn kansanedustajiksi. Erityisen alentavana hän piti pesijättären osallistumista lakiasäätävään komiteaan.

Aate ja käytäntö eri poluilla
Eurooppalaisessa vertailussa Suomi oli naisten äänioikeusuudistuksen edelläkävijämaa, joskin muut Pohjoismaat seurasivat Ruotsia lukuun ottamatta muutaman vuoden viiveellä perässä. Norjassa äänioikeus myönnettiin naisille vuonna 1907 varallisuusrajojen puitteissa ja vuonna 1913 valtiollinen äänioikeus sekä vaalikelpoisuus ulotettiin koskemaan kaikkia naisia. Tanska toteutti naisten äänioikeuden 1915 ja Islanti ikärajoja asteittain alentaen vuosina 1915 ja 1920. Ruotsissa naisten äänioikeus toteutui ankarien taistelujen jälkeen vasta 1921.

Vertailu Ruotsiin on sikäli kiinnostava, että Suomen ja Ruotsin pitkästä yhteisestä historiasta johtuen sama parlamentaarinen perinne jatkui molemmissa maissa aina 1860-luvulle asti. Tällöin Ruotsi ryhtyi muiden länsimaiden tapaan laajentamaan asteittain miesten äänioikeutta, mutta piti naiset parlamentin ulkopuolella. Suomi puolestaan pitäytyi vanhaan, Ruotsin vallan ajalta peräisin olevaan nelisäätyiseen edustusjärjestelmään valtiopäivätoiminnan käynnistyessä 1860-luvulla. Muutamia varallisuusrajoihin liittyviä muutoksia lukuun ottamatta järjestelmän perusrakenteet pysyivät muuttumattomina vuoden 1906 eduskuntauudistukseen saakka, jolloin Suomi radikaalilla äänioikeusuudistuksellaan ohitti yhdellä hyppäyksellä Ruotsin.

Myös Norja, jolla oli vuosisadan kestänyt yhteys Ruotsiin, toteutti naisten äänioikeuden tuntuvasti ennen entistä emämaataan. Suomessa ja Norjassa naisten äänioikeusvaatimus liittyikin läheisesti emämaasta irrottautuvaan nationalistiseen liikehdintään. Pyrkimys kansalliseen yhtenäisyyteen ja yhteiskuntarauhan turvaamiseen tulenarassa poliittisessa tilanteessa johti sukupuolieroja häivyttävään yhteistoimintaan ja joudutti sitä kautta naisten integroitumista muotoutuvan valtiollisen järjestelmän rakentamiseen.

Samantyyppiset kansakuntaa kiinteyttävät tavoitteet leimasivat myös Uuden-Seelannin ja Australian sukupuolipoliittisesti uraauurtavia äänioikeusuudistuksia. Uudessa-Seelannissa naiset olivat saaneet äänioikeuden jo vuonna 1893, kun taas australialaisnaiset saivat vuonna 1902 sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden.

Naisten äänioikeuden etenemisjärjestys nostaa kiinnostavasti esiin demokratia-aatteen ja käytännön välisen ristiriidan. Esimerkiksi liberaalin perinteen ja militantin suffragetismin sävyttämän Iso-Britannian naiset saivat odottaa äänioikeuden toteutumista ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Tasa-arvoaatteen airuena toimineessa Ranskassa uudistus lykkääntyi peräti vuoteen 1945. Sen sijaan perifeerisenä pidetyssä Suomessa, Tyynenmeren etäisistä siirtomaista puhumattakaan, naisten valtiokansalaisuus hyväksyttiin varhain ja kiihkeimpiin suffragettimaihin verrattuna huomattavasti vähäisemmin julkisin mielenosoituksin.

Toisaalta Uuden-Seelannin ja Australian parlamenttiuudistukset osoittivat länsimaisen kansalaisuuskäsityksen monimutkaisen luonteen että naisten äänioikeuden vertailun vaikeuden. Vertailua vaikeuttavat erilaiset parlamentaariset järjestelmät, mutta myös kansalaisuuskäsitysten mentaaliset taustat. Tyynenmeren maissa ne poikkesivat selvästi pohjoismaisesta traditiosta. Tämä näkyi muun muassa siinä, että ”uudella mantereella” kansalaisuuskriteereiksi nousivat sukupuolen lisäksi etenkin rotu ja yksityisomistus.

Esimerkiksi Uuden-Seelannin ensimmäinen perustuslaki vuodelta 1852 salli vain yksityisten maanomistajien äänestää. Tämä merkitsi sitä, että yhteisomistuksessa elävä alkuperäisväestö, maorit, suljettiin valtiokansalaisuuden ulkopuolelle. Myöhemmin rajoituksia poistettiin ja vuonna 1893 myös maorinaiset saivat valtiokansalaisen oikeudet. Australian liittovaltio sitä vastoin asettui vuonna 1902 hyväksytyssä perustuslaissa avoimen rasistiselle kannalle. Vaikka naiset saivat tässä parlamenttiuudistuksessa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden, legitimoi laki silti etenkin aboriginaalien, mutta myös muiden etnisten ryhmien avoin syrjinnän.

Pohjoismaat pyrkivät valtiollisia oikeuksia määrittäessä pitämään tiukasti kiinni varallisuuteen ja ”yleiseen kansalaiskuntoisuuteen” liittyvistä ehdoista. Siksi Suomessa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ulkopuolelle jäi noin 10 prosenttia väestöstä. Näihin valtiokansalaisuuteen kelpaamattomiin kuuluivat muun muassa vakinaista vaivaisapua nauttivat ja holhouksenalaiset sekä vailla vakinaista asuinpaikkaa olevat irtolaiset. Pohjoismaisiin kansalaisuuskriteereihin liitettiin yleisesti myös eräänlaisia rotuhygieenisiä tavoitteita.

Eduskuntatyössä sukupuoli piirtyy jälleen esiin
Merkittävästä demokraattisesta sisällöstään huolimatta naisten äänioikeuteen sisältyi kaikkialla piirteitä, jotka diskriminoivat ”erilaisiksi” määritettyjä väestöryhmiä. Naisten äänioikeusliike ei myöskään ollut sisällöltään yhtenäinen, vaan jakaantui selvästi luokkarajojen ja ideologisten sitoumusten mukaan. Esimerkiksi Suomessa naisten äänioikeutta näkyvästi ajaneet porvarilliset naisasialiikkeet kääntyivät yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannalle vasta, kun keisari oli marraskuun 1905 manifestillaan antanut sille periaatteellisen hyväksyntänsä. Siihen saakka naisasianaiset pitäytyivät johdonmukaisesti vaatimuksessa, jonka mukaan naisten äänioikeus oli toteutettava samoin perustein kuin miehillä jo oli, eli sääty- ja varallisuusrajoihin sidottuna.

Alempia väestöryhmiä rekrytoineet kansanliikkeet, työväenliike etunenässä, kytkivät sitä vastoin naisten äänioikeuden erottamattomasti yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden vaatimukseen. Tämä selittää osaltaan näiden liikkeiden suuren vetovoiman paitsi oikeudettomien miesten myös naisten keskuudessa. Sukupuolirajojen mukaan eriytymättömällä yhteistoiminnalla olikin ratkaiseva merkitys siinä suurlakoksi eskaloituneessa joukkoliikehdinnässä, jonka seurauksena Suomi siirtyi Euroopan demokraattisen kehityksen kärkeen.

Suomen eduskuntauudistuksen poikkeuksellinen luonne ilmeni varsinkin naisten parlamentaarisessa käyttäytymisessä, joka poikkesi selvästi Tyynenmeren maiden naisten tavasta ymmärtää saavuttamiensa valtiollisten oikeuksien merkitys. Uudessa-Seelannissa naiset saivat pelkästään äänioikeuden eivätkä edes tavoitelleet vaalikelpoisuutta. Naisten omia, kansalaisuutensa luonteeseen liittyviä asenteita kuvaa osuvasti se, että Uuden-Seelannin naiset erosivat Kansainvälisestä Naisliitosta vuonna 1909, koska olivat mielestään jo saavuttaneet tavoittelemansa yhteiskunnallisen aseman. Australiassa asetelma oli samansuuntainen. Vaikka Etelä-Australian osavaltio myönsi naisille sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden jo vuonna 1894, valittiin ensimmäinen nainen osavaltion parlamenttiin vasta 1959. Myös liittovaltion parlamentti sai odottaa ensimmäistä naisedustajaansa vuoteen 1943 asti.

Suomessa naiset sen sijaan käyttivät alusta lähtien saamiaan oikeuksia täysimittaisesti ja määrittivät omalla toiminnallaan valtiokansalaisuutensa rajat. Vaikka kiihkeä ja nopeatempoinen äänioikeuskamppailu oli häivyttänyt sukupuolieroa, alkoi se piirtyä esiin heti valtiopäivätyöskentelyn käynnistyttyä. Naisedustajat nostivat poliittiseen keskusteluun ennen kaikkea kysymykset, jotka liittyivät naisten juridisiin, kasvatuksellisiin ja arkipäivää määrittäviin oikeuksiin sekä perhettä ja kotia koskeviin ongelmiin. Näiden ohella erityisesti lasten asema ja oikeudet rajautuivat eduskuntatyössä alusta lähtien naisten vastuualueelle.

Naisten intressien yhdensuuntaisuutta osoittaa se, että samoihin sosiaalisiin ongelmakohtiin tarttuivat sekä porvarilliset että sosialidemokraattiset naisedustajat, tosin yleensä eri lähtökohdista ja erilaisia ratkaisumalleja esittäen. Ideologinen rajalinja pysyi eduskuntatyössä jyrkkänä eikä yhteistyötä pääpuolueita edustavien naisten välille juuri syntynyt. Poliittinen rajalinja alkoi rakoilla tuntuvammin vasta 1930-luvun lopulla, mutta senkin jälkeen puolueuskollisuus useimmiten ylitti sukupuolisolidaarisuuden.

Kokonaisuudessaan politiikan kenttä laventui selvästi, mutta samalla se sukupuolittui naisten valtiopäivätoiminnan seurauksena. Suomalainen, radikaalilla joukkovoimalla nopeasti synnytetty kansalaisyhteiskunta, alkoi siten eduskuntatyön vakiintuessa lähentyä länsimaisesta liberalismista kumpuavaa, selkeälle sukupuolierolle rakentuvaa tasa-arvonäkemystä.

Kärjistäen voi myös sanoa, että Suomessa valtio legitimoi sukupuolittuneen kansalaisuuden, kun taas vanhoissa kansallisvaltioissa ja niiden kulttuurista perintöä kantavissa siirtomaissa periaate oli pikku hiljaa ja pitkällä aikavälillä juurtunut kansalaisyhteiskunnan käytäntöihin. Suomalaisten naisten varhainen pääsy parlamenttiin saattoikin siis tärkeältä osin olla seurausta sukupuolittuneen kansalaisyhteiskunnan ”kehittymättömyydestä”. Se mahdollisti maanosan radikaaleimman eduskuntauudistuksen läpimenon, suotuisien poliittisten tuulten vallitessa.