Utelias feministi kurkistaa maailmanpolitiikkaan

Johanna Kantola

Missä naiset ovat maailmanpolitiikassa? Heidät on häivytetty militarisoimalla, tekemällä maskuliinisesta politiikasta normi tai jähmettämällä naiset perinteisiin rooleihin. Silti valtiot ovat riippuvaisempia naisista kuin haluaisivat myöntää. Feministisen maailmanpolitiikan tutkijan Cynthia Enloen tuore kirja katsoo politiikkaa sukupuolisilmälasien läpi.

Cynthia Enloen, feministisen maailmanpolitiikan tutkijan, uusimman teoksen kannessa vanha nainen on nostanut silmälasinsa otsalleen ja tuijottaa lukijaa kiikareiden läpi. Keskustelimme kirjasta The Curious Feminist: Searching for Women in a New Age of Empire Enloen kanssa Bristolin yliopiston Sukupuoli ja politiikka -lukupiirissä. Enloen mukaan häntä itseään viehätti kannen kuvassa se, että harmaahiuksisella, villatakkiin pukeutuneella helmikaulaisella rouvalla vaikuttaa ensi silmäyksellä olevan mahdollisimman vähän tekemistä maailmanpolitiikan ja sen tutkimuksen kanssa. Tämä on ajatus, jonka Enloe on kaikessa tuotannossaan pyrkinyt kyseenalaistamaan.

Muissa keskustelijoissa kannen kuva herätti kysymyksiä luokasta, rodusta ja etnisyydestä: eikö kyseessä ollutkin valkoinen keskiluokkainen englantilaisnainen? Kiikarit ja otsalle nostetut silmälasit tuntuivat viittaavan feministisessä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa käytettyyn sukupuolisilmälasien vertauskuvaan. Sukupuolisilmälaseilla sukupuoli ja sen merkitys nähdään, eikä niiltä suljeta silmiä. Oliko nainen vaihtanut vanhat linssinsä sukupuoliherkkiin kiikareihin, joilla hän nyt etsi naisia maailmanpolitiikasta?

The Curious Feminist kertoo, mitä kansainvälisesti tunnetulla feministisellä maailmanpolitiikan tutkijalla on sanottavanaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisesta sodasta, sodan jälkeisestä tilanteesta Bosniassa sekä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan, militarisaation ja sukupuolen välisistä kytköksistä. Se tarjoaa lukuisia väläyksiä näihin teemoihin lyhyiden tekstien, pidempien tieteellisten artikkeleiden sekä haastattelujen kautta. Enloen poliittisena päämääränä on kirjoittaa kaikille, ei vain maailmanpolitiikan tai naistutkimuksen asiantuntijoille. Hän haluaa tulla kuulluksi ja luetuksi.

Enloe toimii professorina Clarkin yliopistossa Yhdysvalloissa, ja hän on tehnyt pitkän uran maailmanpolitiikan tutkijana. Hänen aiemmista julkaisuistaan kannattaa mainita erityisesti Bananas, Beaches and Bases: Making Feminist Sense of International Politics (1989, 2000) ja Maneuvers: The International Politics of Militarizing Women’s Lives (2000). Enloen ensimmäinen feministinen kirja on suomennettu nimellä Nainen – taakse poistu! Naisten elämän militarisointi (Rauhankirjat, 1986).

Bananas, Beaches and Bases -kirjan kysymystä ”Missä naiset ovat maailmanpolitiikassa?” Enloe kysyy yhä edelleen. Kysymys on yksinkertainen, mutta se olisi vallankumouksellinen, jos kaikki ihmisoikeuksien, sotien, globalisaation ja turvallisuuspolitiikan tutkijat ja tekijät kysyisivät sen. Se vaatii jatkokysymyksiä: Miksi naiset ovat juuri siellä missä ovat? Mitä muuta nähdään havaitsemalla heidät?

Kirjasta ei löydy syväluotaavia pohdintoja sukupuoliteoriasta. Enloella on kuitenkin herkkyyttä naisten ja miesten monille rooleille maailmanpolitiikassa. Enloen ajattelussa sukupuolet liittyvät läheisesti toisiinsa eikä toista voida ymmärtää tai selittää ilman toista.

Enloe kertoo teoksessaan avoimesti ajoista, jolloin itse teki tutkimusta, jossa ei kysytty sukupuoleen liittyviä kysymyksiä. Hän puhuu myös omista ennakkoluuloistaan ja peloistaan feminismiä kohtaan. Ystävät ja opiskelijat kuitenkin vaativat etnisyyden ja Kaakkois-Aasian tutkijaa kiinnittämään huomiota sukupuolihierarkioihin. Näin feminismi hiipi Enloen tutkimukseen opetuksen kautta.

Uusimmassa kirjassaan Enloe kertoo, kuinka teki asiasanahakemistoa kirjaansa Ethnic Soldiers: State Security in Divided Societies (1980). Istuessaan kahvilassa asiasanalappuineen Enloe pohti hakemistojen poliittisuutta: kuinka hakemistot kertovat siitä, mitä kirjoittaja haluaa tehdä näkyväksi. Enloe kertoo alkaneensa kuvitella, että Adrianne Rich, häntä innoittanut kuuluisa feministi, kävelisi kirjakauppaan, tarttuisi hänen kirjaansa, selaisi asiasanahakemiston esiin ja etsisi sanojen ”nainen”, ”sukupuoli” tai ”feminismi” alta – eikä tietenkään löytäisi mitään. Kylmän hien vallassa Enloe alkoi rukoilla, että olisi maininnut 500 sivun kirjassaan Ethnic Soldiers ”naiset” edes kerran, jotta voisi panna sanan hakemistoon. Etsimisen jälkeen Enloe löysi kaksi mainintaa.

Patriarkaatti tarvitsee naisia

Toisin kuin suurin osa nykyisistä feministitutkijoista, jotka puhuvat sukupuolihierarkioista, syrjinnästä ja epätasa-arvosta, Enloe käyttää 1970- ja 80-luvuilla yleistä patriarkaatin käsitettä. Enloen mukaan patriarkaatin käsite pureutuu valtaan ja valtarakenteiden vahvistamiseen. Valtaa ja patriarkaattia tutkiessaan Enloe on kiinnostunut poliittisesta kausaalisuudesta – toisesta käsitteestä, joka saa monet nykyajan feministitutkijat huolestumaan. Siinä missä patriarkaatin käsitteen käyttäminen haastaa rohkeasti sekä naistutkijoiden että valtavirran ennakkoluuloja, kausaalisuuden käsitteen käyttäminen on Enloelta pikemminkin myönnytys perinteiselle kansainvälisten suhteiden tutkimukselle.

Kirjan keskeisin ongelma liittyykin tähän. Siinä ei ole sen syvempää analyysia esimerkiksi patriarkaatin käsitteen ongelmista, puhumattakaan, että siinä käsiteltäisiin kausaalisuuden kyseenalaistavia teorioita. Monet tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota siihen, että patriarkaatin käsitettä käytettäessä miehisen valtion valta nähdään niin vahvana, että feministeille ei jää muita mahdollisuuksia toimia poliittisesti kuin asettua kokonaan patriarkaalisen valtion ulkopuolelle. Jättäessään näin perustavanlaatuisia kysymyksiä käsittelemättä Enloe korkeintaan haastaa meidät pohtimaan omaa suhdettamme näihin käsitteisiin.

Uteliaisuuden puute jähmettää vallan

Kirjan otsikossa mainittu uteliaisuus kuuluu myös Enloen ”metodeihin”. Enloen mukaan valtarakenteiden pysyvyys johtuu uteliaisuuden puutteesta. Uteliaisuus puolestaan liittyy kykyyn hämmästyä. Tiedemaailmassa on uskottavuuden säilyttämiseksi tapana olla hämmästymättä mistään. Enloe kuitenkin listaa rohkeasti vuosituhannen lopun maailmanpoliittisia tapahtumia, jotka saivat hänet hämmästymään: Indonesian Suharton kaatuminen vallasta, Pinochetin pidätys Englannissa, tyttölasten rekrytoiminen Sierra Leonen kapinallisarmeijaan ja ihmisoikeuksien ”natoistuminen” (NATO-ization).

Enloe vaatii meitä suhtautumaan uteliaasti väheksymiseen ja aliarvioimiseen, jota näkyy esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan yhteydessä. Käyttävätkö maailmanpolitiikan tutkijat ja tekijät turvallisuuspolitiikan asiantuntijoina feministejä, jotka ovat tutkineet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa? Vai onko kenties niin, että naisiin kohdistuva väkivalta nähdään vähäpätöisenä tai väistämättömänä? Vai yksinkertaistetaanko ongelmaa vertaamalla sitä esimerkiksi terrorismin uhkaan?

On myös tarpeellista kysyä, milloin naisiin kohdistuva väkivalta tuomitaan. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta tulee julkisen keskustelun kohde, kun esimerkiksi sotaraiskaukset uhkaavat kansakunnan kunniaa. Sitä vastoin työpaikkojen seksuaalinen häirintä ja poliisien tekemät raiskaukset jäävät julkisen keskustelun ulkopuolelle. Mitä merkitystä tällä on kansakunnan rakentamisen kannalta? Esimerkiksi Suomessa nämä väkivallan muodot ovat rikoksia. Silti Enloen esittämät neljä kysymystä väkivallan ja demokratian kytköksistä vaativat suomalaistakin lukijaa pohtimaan tilannetta Suomessa: Voidaanko kaikista naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista keskustella julkisesti politiikan piirissä? Menettävätkö ne naiset, jotka puhuvat julkisesti kokemastaan väkivallasta, osan yhteiskunnan kunnioitusta? Onko seksuaalisen häirinnän torjumisella keskeinen asema ammattiyhdistysliikkeiden toiminnassa? Kuinka riippuvaista kansakunnan rakentaminen on siitä, että naiset vaikenevat kokemastaan väkivallasta?

Naisten työ on tehty halvaksi

Enloen kaksi kestoteemaa on kansainvälinen poliittinen talous ja militarisaatio. Kun kansainvälisten suhteiden tutkimus on usein keskittynyt tutkimaan instituutioita ja prosesseja, Enloe tarkastelee näissä instituutioissa ja prosesseissa toimivia ihmisiä.

Curious Feminist -kirja keskittyy tutkailemaan ihmisiä, jotka tuottavat ja kuluttavat Reebokin ja Niken tennareita ja lenkkareita. Enloe nostaa naiset esiin niin kuluttajina kuin tehtaiden työvoimanakin ja osoittaa, miten esimerkiksi Etelä-Korean taloudellinen menestys oli riippuvainen naisista. Teoksessa kritisoidaan erityisesti halpatyövoiman (cheap labour) käsitettä. Pikemminkin tulisi puhua halvaksi tehdystä työvoimasta (cheapened labour), suomeksi ehkä jopa halvennetusta työvoimasta. Halpatyövoiman käsite luo harhakuvan siitä, että usein juuri naisten tekemä työ olisi luonnostaan halpaa. Siten se peittää alleen sen poliittisen prosessin, jossa tästä työstä tehdään halpaa.

Jos huomiota kiinnitettäisiin tehtaissa työskentelevien naisten omiin prioriteetteihin, voisi kansainvälisestä poliittisesta taloudesta ymmärtää Enloen mukaan jotain uutta. Esimerkiksi hän ottaa monien eteläkorealaisten tehdastyöläisnaisten halun avioitua ja ne tavat, joilla tehtaiden johto käytti tätä toivetta hyväkseen tarjoamalla seurustelupalveluja työntekijöilleen. Kun naiset avioituivat ja jäivät pois työmarkkinoilta, oli työntekijöiden vaihtuvuus suuri ja järjestäytymisen vaara ammattiyhdistysliikkeissä pienempi. Seurustelupalvelujen tarjoaminen oli olennainen osa työvoiman halvaksi tekemisen prosessia.

Militarisaatioita "rauhan" aikaan

Militarisaation ja maskuliinisuuden kytkökset kiinnostavat Enloeta yhä enemmän. Kiinnostusta selittää militarisaation vahvistuminen Yhdysvalloissa. Enloe määrittelee militarismin ajattelutavaksi, jossa sotilaallisen voiman uskotaan viime kädessä ratkaisevan konfliktit, ihmisluonnon nähdään olevan taipuvainen konflikteihin, vihollisen olemassaolo koetaan luonnollisena ja valtion nähdään tarvitsevan armeijan. Militarismi antaa miehille paikan suojelijoina, toimijoina ja rationaalisina strategisteina. Toisaalta se asettaa naiset tunteellisesti käyttäytyvien, ruumiillisesti heikkojen ja suojeltavien asemaan.

Militarisaatiota tapahtuu erityisesti niin kutsutun ”rauhan” aikaan. Kalliit rekrytoimiskampanjat maissa, joissa on vapaaehtoisarmeija kuten Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, tai kovat rangaistukset aseistakieltäytyjille maissa, joissa on asevelvollisuus kuten Suomessa, pitävät yllä militarisoitua maskuliinisuutta. Militarisaatio johtaa naisten äänien vaientamiseen. Se saa maskuliinisen politiikan näyttämään luonnolliselta ja vaikeuttaa naisten pääsyä poliittiseen valtaan.

Teoksen keskeinen teesi on, että valtiot ovat riippuvaisempia naisista kuin haluaisivat myöntää. Bushin hallitus käyttääkin naisia ihan tietyin tavoin: heidän pitää pysyä rooleissaan äiteinä, tyttöystävinä ja puolisoina. Sotilaiden tyttöystävistä ja vaimoista tehdään ”kunnon kansalaisia” ja heitä vaaditaan tukemaan puolisoidensa taistelukykyä muun muassa vaikenemalla perheen sisäisistä ongelmista. Puolustusministeriö on ohjannut paljon varoja perheinstituution tutkimiseen. Tämä kertoo valtaapitävien pelosta sitä kohtaan, että naiset saattaisivat toimia heille asetettujen roolien vastaisesti.

Enloe on kiinnostunut johtajuuden ja militarisaation kytköksistä Yhdysvalloissa yleisemminkin. Yhteiskunnan militarisaation eteneminen näkyy jopa kauneuskilpailuissa, joissa tuomaristoon valitaan edustajia heidän armeijakokemuksensa perusteella.

Militarisaatio on osavastaus siihen, miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tutkivia feministejä ei nähdä turvallisuuspolitiikan asiantuntijoina. Ajattelutapahan trivialisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Enloe nostaa esille sotilastukikohtien ympärillä toimivan prostituution. Hän kiinnittää huomiota tämän militarisoidun prostituution ja militarisoitujen raiskauksien välisiin yhtäläisyyksiin. Hän kirjoittaa myös Afganistanin naispoliitikoista ja heidän suhteettoman vaikeasta asemastaan sekä herättää kysymyksiä turvallisuudesta ja sen määrittelystä.

Anekdoottinen tyyli on Enloen tavaramerkki. Se on samalla tämänkin teoksen voima. Hän kuitenkin tekee paljon yleistyksiä ja viittaa vain vähän niiden taustalla olevaan tutkimukseen. Jotta joihinkin Enloen loppupäätelmiin voi luotettavasti päätyä, tarvitaan enemmän ja systemaattisempaa tutkimusta. Toisaalta anekdoottien ja mukaansatempaavan kirjoitustyylin avulla Enloe pystyy vakuuttavammin kiinnittämään huomiota maailmanpolitiikan marginaaleihin kuin ”tieteellisempi” kirjoittaja.

Aihepiirien asiantuntijoille kirjan keveys voi aiheuttaa turhautumista – sanotaanko siinä mitään ja jos, niin mitä ja millä perusteella? Parhaimmillaan teos provosoi lukijaa kysymään uusia kysymyksiä ja katsomaan maailmanpolitiikkaa toisin silmin, mutta samalla se jättää lukijan etsimään syvällisempää analyysiä muualta.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää