Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

EU:n tehottomuus ruokkii ihmiskauppaa

EU on yrittänyt kitkeä ihmiskauppaa jo vuosikymmenen ajan. Toiminta uhkaa kuitenkin jäädä tehottomaksi puuhasteluksi, koska unioni ei ole kyennyt korjaamaan politiikkansa kahta perustavanlaatuista puutetta: liian tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja ihmiskaupan uhrien suojelun riittämättömyyttä. Käytännössä perinteinen turvallisuusajattelu ajaa yhä eettisten painotusten ohi.

Entisen Neuvostoliiton alueelta kaupataan vuosittain noin 200 000 ihmistä ulkomaille, pääkohteina varakkaat Länsi-Euroopan maat.

Suurin osa uhreista on naisia ja lapsia, jotka pakotetaan prostituutioon. Uhrit saapuvat maahan joko laillisesti tai laittomasti rikollisen tai rikollisjengin avustamana. Rajanylityksen jälkeen rikollisjengi pakottaa uhrin työntekoon, rikoksiin tai prostituutioon. Hyväksikäyttö on pitkäaikaista.

Ihmiskaupasta on tullut vakava humanitaarinen ongelma ja alueellisen epävakauden lähde.

Mikä 2000-luvun Venäjällä saa ihmiskaupan kukoistamaan? Tutkimus listaa ihmiskaupan syiksi suuret voitot, rikollisjengien vahvan jalansijan venäläisessä yhteiskunnassa, poliisien ja virkamiesten yleisen korruptoituneisuuden, lainsäädännön puutteet sekä monet sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat. Osa näistä ongelmista kumpuaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisistä rakenteellisista ongelmista, osa puolestaan perinteisemmistä venäläisen yhteiskunnan piirteistä. Ihmiskaupalle luovat edellytyksiä katulasten kasvava armeija, monia alueita vaivaava laaja työttömyys ja köyhyys, naisten huono asema yhteiskunnassa sekä heihin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön yleinen vähättely.

Vaikka EU on määritellyt ihmiskaupan turvallisuusuhaksi, on se hoitanut ongelmaa lähinnä teknisin toimin. Nykyinen politiikka on liian yksisilmäistä, koska se ei riittävästi pureudu ongelman syihin.

Ihmiskaupan torjunnan ongelmat heijastavat eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan ristiriitaisia paineita. Toisaalta eurooppalaiset potevat turvattomuutta ja peräänkuuluttavat korkeampia raja-aitoja, toisaalta uudet turvallisuusuhat ja globalisoituminen kannustavat maita yhteistyöhön. Tämä ristiriita leimaa EU:n suhteita ihmiskaupan itäisiin lähdemaihin ja unionin tapaa lähestyä ihmiskaupan torjunnan käytäntöjä.

EU:n periaatejulistuksissa korostetaan eettistä politiikkaa, joka kannustaa madaltamaan raja-aitoja ja ottamaan ulkopuolisten maiden kansalaiset unionin taloudellisesta ja poliittisesta yhteistyöstä saatavan hyödyn piiriin. Käytännön politiikassa tämä linja ei valitettavasti juuri näy, vaikka se olisi hyvin tärkeää nimenomaan itäisille naapureille.

Laajentuminen korotti itäisi raja-aitoja
Nykykeskustelu yhteistyöhön perustuvasta turvallisuudesta perustuu ajatukseen, jonka mukaan epävakauden syyt on poistettava jo ennen kuin konflikti puhkeaa tai terrorismi, rikollisuus tai siirtolaisvirrat muuttuvat hallitsemattomiksi. Sen pohjalla on liberaali ajatus siitä, että kansainvälisen turvallisuuden ensisijainen lähde on maiden sisäinen muutos.

Euroopan turvallisuusstrategia (2003) kirjaa ihmiskaupan uhkaksi eurooppalaiselle turvallisuudelle ja alueelliselle vakaudelle. Uudet turvallisuusuhat, kuten laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa, hämärtävät vanhaa jakoa valtioiden ulkoiseen ja sisäiseen turvallisuuteen. Tällaisia uhkia ei voida ratkaista yksin, vaan valtioiden, kansalaisyhteiskunnan ja kansainvälisten järjestöjen on toimittava yhdessä. Kylmän sodan jälkeisessä turvallisuusympäristössä vanhat, ehdottomaan valtiosuvereniteettiin perustuneet turvallisuusstrategiat eivät enää pure.

Vaikka asiakirjoissa yhteistyötä kannustetaan, on nyky-Euroopassa vallalla myös aivan päinvastainen trendi: naapurimaiden poissulkeminen. Erityisesti EU:n laajentuminen ja syvenevä yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa heikentävät tahattomasti unionin naapurimaiden asemaa. Kun rajat murenevat unionin sisällä, muuttuvat ulkoiset raja-aidat entistä jyrkemmiksi. Esimerkiksi Puolan täytyi EU-jäsenyyden vuoksi lakkauttaa viisumivapaus Ukrainan, Venäjän ja Moldovan kansalaisilta

Syystäkin monet tutkijat ovat olleet huolissaan unionin naapurimaiden todellisesta tai koetusta syrjäytymisestä uudessa Euroopassa. Maita pidetään unionissa yleisesti turvallisuusuhkina. Turvattomuuden tunnetta lisää myös se, ettei EU:lla laajentumisen jälkeen ole enää puskurialuetta, joka erottaisi pelottavan ulkomaailman ja turvallisen unionin.

Perinteisesti epävakautta on hoidettu esimerkiksi pönkittämällä fyysisiä raja-aitoja. Ihmiskauppaa on torjuttu lähinnä tehostamalla rajavalvontaa ja rajoittamalla liikkumista maiden välillä Toiminnan heikkous on se, ettei se juuri pureudu ongelman varsinaisiin syihin. Tiukentuva rajavalvonta ja maahanpääsyn epääminen johtavat siihen, että ihmiset joutuvat yhä useammin turvautumaan rikollisjengien ”ammattitaitoon” päästäkseen rajan yli.

EU säätää lakeja ja panostaa yhteistyöhön
Turvallisuusstrategia kannustaa ottamaan ulkopuoliset maat mukaan, mutta miten unioni on käytännössä vastustanut ihmiskauppaa?

Unionilla on avustusohjelmia, jotka kattavat monenlaisia kysymyksiä, kuten ennaltaehkäisyn, rikollisten saattamisen syytteeseen ja jälkihoidon. Niiden avulla uhreja on tuettu ja sopeutettu yhteiskuntaan. Vaikka EU:n monet avustusohjelmat ovat olleet hyviä ja tarpeellisia, on niitä kritisoitu projektiluonteisuudesta, joka ei aina salli johdonmukaista, pitkäaikaista suunnittelua.

Ihmiskaupan vastaisia toimia on tuettu alueellisten TACIS-, PHARE- ja CARDS-ulkoapuohjelmien kautta. Esimerkiksi vuosina 2002–2004 noin 10 miljoonaa euroa TACIS-rahoitusta kanavoitiin ihmiskaupan vastaisille projekteille Valko-Venäjällä, Moldovassa, Ukrainassa ja Venäjällä.

EU on pyrkinyt taltuttamaan ihmiskauppaa myös lainsäädännön avulla. Se on teettänyt selontekoja kansallisista lainsäädäntökäytännöistä ja hoputtanut jäsenmaitaan ratifioimaan YK:n järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen yleissopimuksen ihmiskauppaa koskevan lisäpöytäkirjan.

EU:n oma lainsäädäntö käsittelee ihmiskauppaa ensisijaisesti laittoman maahanmuuton muotona ja koskee etenkin lainvalvonnallisia toimia rikosoikeuden alueella. EU-lainsäädännön alalla keskeisimpiä saavutuksia ovat olleet neuvoston ihmiskaupan torjuntaa koskeva puitepäätös (2002) sekä direktiivi oleskeluluvan myöntämisestä niille ihmiskaupan uhreille, jotka tekevät yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa (2004).

Luonteva keino vastustaa ihmiskauppaa on ollut kehittää yhteistyötä tiedustelussa, poliisiasioissa ja rajanvalvonnassa. Europol ja Eurojust ovat toimivaltaisia ihmiskauppaan liittyvissä asioissa. Myös Euroopan poliisiakatemia (CEPOL) ja EU:n rikoksentorjuntaverkosto (ECPN) ovat viritelleet uutta yhteistyötä ja yhteisiä standardeja. Toimenpiteillä on pyritty ennaltaehkäisemään ihmiskauppaa ja saattamaan ihmiskauppaan syyllistyneet vastuuseen teoistaan nykyistä tehokkaammin.

Keskeinen EU:n toiminta-ala ihmiskaupan torjunnassa on tiedon keräys ja sen välittäminen jäsenmaille ja kolmansille osapuolille. Sitä varten on järjestetty konferensseja, seminaareja ja koulutustyöpajoja, jotka usein on toteutettu muiden kansainvälisten järjestöjen, kuten esimerkiksi Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM), kanssa. Mainitsemisen arvoisia ovat keskeiset politiikalle suuntaa-antavat konferenssit, kuten vuonna 2002 ja 2005 järjestetyt ihmiskaupan vastaiset konferenssit.

Tiukka maahanmuuttopolitiikka auttaa ihmiskauppiaita
Vaikka EU:n ihmiskaupan torjuntatoimet ovat oikeansuuntaisia ja tarpeellisia, keskittyvät ne lähinnä tehostamaan nykytoimintaa teknisillä parannuksilla. Valvonnan kiristäminen ja tiedotuskampanjat eivät yksinään riitä nujertamaan ihmiskauppaa. Esimerkiksi rohkeat avaukset maahanmuuttopolitiikan alalla puuttuvat eurooppalaisesta ihmiskaupan vastaisesta politiikasta.

Työvoimatarvetta heijasteleva, joustava maahanmuuttopolitiikka on sekä välttämättömyys eurooppalaisen talouden kehitykselle että tarpeellinen väline taistelussa laitonta siirtolaisuutta ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Jos rajat estävät työvoiman kysynnän ja tarpeen kohtaamisen, ihmiskaupan markkinat kasvavat. Tutkimukset osoittavat, että ne alueet, joista ihmisillä ei ole mahdollisuutta muuttaa laillisesti kohdemaahan tai joilla puuttuu tietoa ja kokemusta maahanmuutosta, ovat alttiimpia ihmiskaupalle.

Vaikka EU-ohjelmissa on oikeansuuntaisia painotuksia, harjoittavat monet maat käytännössä valikoivaa ja syrjivää maahanmuuttopolitiikkaa. Kouluttamattomien maahanmuuttajien tarve on sisäpoliittisesti arkaluontoinen asia, eikä sitä siksi juuri haluta myöntää julkisesti.

Tällainen kireä ja joustamaton maahanmuuttopolitiikka ruokkii entisestään ihmiskauppamarkkinoita ja kasvattaa unioniin kuulumattomien maiden kansalaisten tunnetta ulkopuolisuudesta. Se myös syö pohjaa eurooppalaiselta ihmiskaupan torjunnalta.

Niin kauan kuin elintasokuilu EU:n ja sen lähimaiden välillä pysyy yhtä syvänä kuin nykyisin, ovat monet ihmiset naapurimaissa valmiita muuttamaan unionin alueelle joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Euroopan maiden olisi tunnustettava, että taloudellisen siirtolaisuuden paine unionin ulkorajoilla on luonteeltaan pitkäaikaista. Eurooppalaisen politiikan tulisi siksi tukea naapurimaiden taloudellista kehitystä sekä luoda laillisia, valvottuja kanavia taloudelliselle maahanmuutolle.

Uhreja suojellaan heikosti
EU:ta on myös arvosteltu siitä, ettei se ole riittävästi käsitellyt ihmiskauppaa ihmisoikeuskysymyksenä. Uhrin vapauden riisto ja pakottaminen prostituutioon, rikoksiin tai pakkotyöhön on perustavanlaatuinen ihmisoikeusloukkaus, josta toipuminen on äärimmäisen vaikeaa.

Monen asiantuntijan mukaan EU ja sen jäsenmaat ovat epäonnistuneet ihmiskaupan uhrien suojelussa. Uhreja kohdellaan eriarvoisesti: ne, jotka haluavat auttaa tai kykenevät auttamaan tutkinnassa, saavat parempaa kohtelua kuin muut uhrit. Asiantuntijat ovatkin vaatineet, että vastaanottavan maan tulisi taata apua ja suojaa uhrille riippumatta siitä, kykeneekö hän tekemään tai haluaako hän tehdä yhteistyötä viranomaisten kanssa.

Humanitaariset syyt eivät ole ainoa peruste ihmiskaupan uhrien auttamiselle. Pehmeämpi politiikka myös tehostaa ihmiskaupan torjuntaa. Nykyisin vain harvat ihmiskaupan uhreista haluavat ilmoittaa hyväksikäytöstä viranomaisille – edes silloin kuin siihen pystyvät. Tilanne johtuu osin nykypolitiikasta, joka ei ole vakuuttanut uhreja siitä, että viranomaiset auttavat ja suojelevat heitä. Ilmoittamalla hyväksikäytöstä uhrit altistavat itsensä pidätykselle ja maastakarkoitukselle sekä rikollisten kostotoimille.

Ei siis yllätä, jos uhri ei halua tällaisessa tilanteessa nostaa syytettä tai todistaa hyväksikäyttäjäänsä vastaan. Jotta uhreja rohkaistaisiin puhumaan, tulisi heille tarjota suojelua ilman vaatimuksia. Uhrin turvallisuutta ei saa missään olosuhteissa alistaa sille, miten oikeustoimet etenevät.

Komission viimeinen tiedonanto otsikolla ”Ihmiskaupan torjunta – kokonaisvaltainen lähestymistapa ja ehdotukset toimintasuunnitelmaksi” (2005) heijastelee osittain uutta asennetta, joka keskittyy enemmän ihmisoikeuksiin. Siihen pohjautuvat käytännön toimet kuitenkin puuttuvat yhä.

Sanat ja teot ristiriidassa
EU:n ihmiskaupan vastaisen toiminnan tehokkuus kärsii siis kahdesta perustavanlaatuisesta puutteesta. Ensinnäkin moni EU-jäsenmaista harjoittaa liian tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka epäsuorasti luo tarvetta ihmisten salakuljetukselle ja ihmiskaupalle. Toiseksi ihmiskaupan uhrien suojelu ja avustaminen on vaillinaista. Tämän takia moni ihmiskauppias selviää ilman rangaistusta.

Molempia puutteita selittää osin aiheeton laittoman maahanmuuton pelko. Sen vuoksi EU:n ja sen jäsenmaiden suhteellisuudentaju ihmiskauppakysymyksessä heittää. Uhrin riittämättömän suojelun takaa löytyy järjetön oletus, jonka mukaan inhimillisempi politiikka johtaisi ”halukkaiden uhrien” tulvaan. On hämmentävää, että EU – järjestö, joka usein tuntuu pitävän itseään eettisenä äänenä maailmanpolitiikassa – on epäröinyt asettaa ihmisoikeudet etusijalle ihmiskaupan vastaisessa toiminnassa.

Molemmat puutteet EU:n ihmiskaupan vastaisessa politiikassa kielivät siitä, että virallisten asiakirjojen ylevistä sanoista huolimatta perinteinen valtion suvereeniuteen pohjautuva turvallisuusajattelu ajaa käytännössä yhä yhteistyöhön ja kaikkien osapuolten mukaanottoon perustuvan turvallisuusajattelun ohi. Maailma on kuitenkin muuttunut. Siksi tällainen politiikka on tuomittu tehottomuuteen. EU:lla on jo kiire päivittää ihmiskaupan vastainen politiikkansa vastaamaan arvojaan.