Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Suurin niistä on pelko

Joonas Pörsti/ UP
Kuvitus Antti Valta

Pelon tunne jättää voimakkaita jälkiä aivojen fysiologiaan. Siksi pelko palvelee hyvin terroristien ja voimapolitiikkaa ajavien poliitikoiden tavoitteita. Tutkimus on viime vuosina selvittänyt tunteiden ja päätöksenteon yhteyttä. Tiedämme nyt, että yksikään päätös ei synny irrallaan tunteista.


Pelko tuli jäädäkseen kansainväliseen politiikkaan syyskuussa 2001. Yhdysvaltojen maaperälle pelon levittivät Afganistanissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa koulutetut al-Qaidan terroristisolut. Supervalta vastasi iskuihin voimalla, joka syöksi pelon ja vihan uusille kierroksille Lähi-idän muslimien keskuudessa.

Sen jälkeen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa on ollut vaikea irrottautua terrorisminvastaisen sodan näkökulmasta. Tämä on näkynyt selvästi kuluvan vuoden presidentinvaalien esivaalikamppailussa, sanoo Bostonin yliopiston politiikan tutkimuksen professori Neta Crawford.

Crawfordin mukaan terrorismin pelko hallitsee ulkopolitiikan kautta myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa. Maan korkeista sotilasmenoista on tullut aihe, johon puuttumista myös liberaalit ehdokkaat välttelevät.

»Demokraatit pelkäävät tulevansa leimatuiksi heikoiksi terrorismin vastaisessa sodassa», Crawford sanoo.

»Bernie Sanders olisi voinut kertoa, että hän aikoo rahoittaa lupaamiaan uudistuksia leikkaamalla sotilasmenoja, mutta hän ei ole nostanut aihetta esiin.»

Demokraattien esivaalissa Hillary Clintonin haastajaksi noussut Sanders on luvannut ohjelmassaan pohjoismaisen mallin mukaisen ilmaisen yliopistokoulutuksen ja terveydenhoidon kaikille. Clinton on arvostellut Sandersia siitä, ettei tämä kerro, miten lupaukset rahoitetaan.

Republikaanien ehdokkuutta tavoitteleva Donald Trump on lietsonut pelon ilmapiiriä erityisen voimakkaasti hyökkäämällä muslimeja ja muita maahanmuuttajia vastaan. Trump tukeutuu strategiassaan työväenluokan pelkoihin perinteisen asemansa menettämisestä.

Crawfordin mukaan pelon ja toivon erilaiset yhdistelmät ovat aina olennainen osa presidentinvaaleja. Kukin ehdokas etsii tehokkainta tapaa kuulijoiden tunteiden ruokkimiseen. Nyt Trump maalaa rajuja uhkakuvia ulkoisista vihollisista ja lupaa sitten lyödä nämä »pimeyden voimat» tekemällä Amerikasta jälleen vahvan.

Pelon ja toivon rinnalla vaaleissa nousee esiin viha, joka kohdistuu etenkin muualta tuleviin.

»Sandersilla ja jossain määrin Hillary Clintonilla asetelma on astetta hienosyisempi. He painottavat keskiluokan ja työväenluokan heikentyviä näkymiä. Demokraatit liittävät pelon varjon siihen, mitä tapahtuu, jos Trumpin kaltaiset ›hullut republikaanit› nousevat valtaan.» Demokraatit antavat samalla toivoa paremmasta politiikasta, kun lupaavat jatkaa presidentti Barack Obaman uudistuksia esimerkiksi terveydenhoidossa.

Pelon ja toivon rinnalla vaaleissa nousee esiin viha, joka kohdistuu etenkin muualta tuleviin. Latinalaisesta Amerikasta, Karibialta, Lähi-idästä ja Etelä-Aasiasta on saapunut Yhdysvaltoihin paljon siirtolaisia, joihin kohdistuu rasismia ja vierauden pelkoa.

»Nämä pelot sekoittuvat myytteihin siitä, mikä Yhdysvallat on», Crawford sanoo. »Maan hallitseva narratiivi kertoo vain kansakunnan anglosaksisista juurista.»


Pelko on Crawfordin mukaan yksi niistä tunteista, joita valtiot institutionalisoivat osaksi politiikkaansa. Pelko on tunteista vahvimpia, sillä sen perusta on ihmisen biologisissa toiminnoissa, jotka sääntelevät reaktioitamme havaittuihin uhkiin.

Havaintoihimme vaikuttavat aiemmat kokemukset ja uskomukset. Jos ne signaloivat uhkaa, elimistömme nostaa automaattisesti valmiustasoa. Silloin kun vaara on lähellä, tämä tapahtuu sekunnin murto-osissa.

Pelko jättää aivoihin voimakkaita jälkiä. Traumaattisen kokemuksen kokeneilla ihmisillä on havaittu pysyviä muutoksia aivojen biokemiassa. Toistuva stressi totuttaa aivot stressihormoni kortisolin korkeaan tasoon. Lisäksi pelon elävöittämät muistot ovat voimakkaampia kuin muut muistot. Siksi pelko ruokkii helposti itseään ja pelokas ihminen alkaa keskittyä ympärillään oleviin uhkiin.

Yhdysvalloissa uhkakuvat ovat hallinneet ulkopoliittista arviointia ennenkin, Crawford muistuttaa. Joulukuussa 1941 japanilaiset tekivät yllätyshyökkäyksen Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Tyynenmeren Pearl Harbourissa. Neljä vuotta myöhemmin Yhdysvallat pudotti ydinpommin Nagasakiin ja Hiroshimaan, mikä johti Japanin antautumiseen ja toisen maailmansodan päättymiseen.

Pian tämän jälkeen alkoi vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Neuvostoliiton johtaman kommunistileirin välillä. Tuota aikaa hallitsi läntisessä leirissä ydinsodan ja kommunismin pelko, joka päättyi vasta kommunismin romahdukseen 1990-luvun alussa.

Seurasi vuosikymmen, jonka aikana talous kasvoi eikä Yhdysvaltojen valta-asemaa näyttänyt uhkaavan mikään ulkopuolinen voima. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan osanneet levätä laakereillaan vaan etsivät uusia uhkakuvia.

»Siihen tarkoitukseen oli monia kandidaatteja, yhtenä niistä Venäjä, jolla oli yhä ydinaseita», Crawford sanoo.

»Toinen kandidaatti oli Kiina. Kolmantena nousivat Irakin kaltaiset uudet viholliset. Kun islamilainen terrorismi astui mukaan kuvaan, Kiina siivottiin pois pöydältä.»

Uhkakuvat voivat olla aitoja tai tarkoitushakuisia. Crawfordin mukaan amerikkalaisten pelot ovat molempia samanaikaisesti. Pelot vahvistuvat, kun turvallisuusongelmia käsitellään ja paisutellaan julkisuudessa. Kun Yhdysvallat reagoi turvallisuusongelmiin sotilaallisesti, valmiina on kierre, jossa vastapuolen pelot vahvistuvat ja sen on reagoitava voimatoimin.

Yhdysvalloissa kierre alkoi jo maan asuttamisen aikana, kun siirtolaiset alkoivat 1600-luvulla saapua maahanmuuttajina Amerikan alkuperäisasukkaiden alueille. Intiaanit nousivat vastarintaan, jonka jälkeen siirtolaiset vahvistivat asevoimiaan.

»Yhdysvallat on nähnyt ulkopuolisia uhkia ja puolustautunut niitä vastaan siirtomaavallan ajasta saakka tavalla, jonka muut ovat kokeneet hyökkäyksenä. Kierre jatkuu edelleen», Crawford toteaa.


Tietynlaisten ideologioidenpalveluksessa pelko muuttuu voimakkaaksi työvälineeksi. Pelon värittämää maailmankuvaa viljelevät erityisesti autoritaariset valtiot. Tallinnan teknillisen yliopiston kansainvälisten suhteiden apulaisprofessori Holger Mölder on kuvannut Pohjois-Korean, Syyrian, Irakin ja Iranin ulkopolitiikkaa pelon kulttuuriksi, jossa joukkotuhoaseohjelmia perustellaan ulkoisilla vihollisilla.

Maailmankuva on hobbesilainen – maat valmistautuvat konflikteihin, joita 1600-luvun englantilainen filosofi Thomas Hobbes kuvasi »kaikkien sodaksi kaikkia vastaan».

Ihmisoikeuksista piittaamattomat hylkiövaltiot kokoavat Mölderin mukaan joukkotuhoaseita, jotta ulkomaat eivät uskaltaisi puuttua niiden politiikkaan. Joukkotuhoaseiden herättämä pelko on kuitenkin kaksiteräinen miekka, joka aiheuttaa epävakautta kansainvälisessä järjestelmässä. Etenkin ydinaseet tulkitaan jo olemassaolonsa vuoksi uhkaksi kansainväliselle rauhalle ja järjestykselle.¨

Pelko herää kuulijoissa vasta siinä vaiheessa, kun heille kerrotaan, että heidän mahdollisuutensa selvitä tai suojautua käsillä olevassa tilanteessa on huono.

Pelon kulttuurin ylläpitäminen ei Mölderin mukaan rajoitu diktatuureihin, vaan on tyypillistä ideologisille järjestelmille, joita ovat myös voimakkaan nationalistiset valtiot ja uskonnolliseen fundamentalismiin tukeutuvat yhteiskunnat. Demokratioista Mölder mainitsee George W. Bushin presidenttikauden Yhdysvallat, jonka hallinnossa ideologisesti virittyneet uuskonservatiivit saivat vahvan jalansijan.

Al-Qaidan hyökkäys tarjosi uuskonservatiiveille tilaisuuden ajaa omia tavoitteitaan, joihin kuului asevoimien vahvistaminen ja Yhdysvaltain valta-aseman lujittaminen maailmassa. Bushin hallinto lietsoi terroristeja kohtaan tunnettuja pelkoja puhumalla vapaata maailmaa uhkaavasta »pahan akselista» ja »sienipilvistä», vaikka vihollisleiriin nimetyt valtiot eivät tosiasiassa muodostaneet liittoumaa eikä niillä ollut käytössään ydinaseita.

Pelon kulttuuri levisi laajasti läntiseen maailmaan. Bushin ohella myös Britannian pääministeri Tony Blair ja Australian pääministeri John Howardkäyttivät tunteisiin vetoavaa retoriikkaa perustellessaan maidensa osallistumista Saddam Husseininhallinnon kaatamisen Irakissa. Australialaiset tutkijat Krista De Castella ja Craig McGarty ovat analysoineet psykologiassa käytetyn arviointiteorian valossa kymmeniä julkisia puheita, jotka kolme läntistä johtajaa pitivät vuosina 2001–2007.

Arviointiteorian mukaan emotionaaliset reaktiot eivät ole seurausta tapahtumista sinänsä, vaan siitä tulkinnasta, joka niille annetaan. Esimerkiksi pelko herää kuulijoissa vasta siinä vaiheessa, kun ihmisille kerrotaan, että heidän mahdollisuutensa selvitä tai suojautua käsillä olevassa tilanteessa on huono. Olemassaoloamme uhkaava hallitsematon vaara lietsoo voimakasta pelon tunnetta.

Terrorismin pelko sopii tähän tarkoitukseen hyvin. Kolmen läntisen johtajan puheissa pelkoa herättävän sisällön osuus oli australialaistutkijoiden mukaan suurimmillaan helmi–maaliskuussa 2003 – juuri ennen hyökkäystä Irakiin. Pelolla paimennetut kansakunnat ryhmittyivät hyökkäystä ajavien johtajiensa taakse. Kun tämä poliittinen tavoite oli saavutettu, puheet muuttuivat rauhallisemmiksi.

Tutkijat olettavat, että poliitikot turvautuvat tunteiden lietsontaan silloin kun heidän ajamansa poliittiset päätökset ovat epäsuosiossa tai kun poliitikkojen kannatus on laskussa. Näin oli sekä Bushin että Blairin laita alkuvuodesta 2003: heidän kannatuksensa horjui, vaikka etenkin Yhdysvalloissa vallitsi terrori-iskujen jäljiltä patrioottinen tunnelma.

Lue koko juttu Ulkopolitiikka-lehdestä 2/2016 tai Lehtiluukusta.

 
Ulkopolitiikka 2/2016

Suurin niistä on pelko

Joonas Pörsti/ UP

Pelko hämärtää politiikan

Teija Tiilikainen/ UP

Ali Khamenein seuraajat

Topias Haikala

Lisää rahaa aseisiin

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Norjan puolustus suuntaa pohjoiseen

Sanna Orava

Populisti porskuttaa nousukaudellakin

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Briteillä vähiten EU-ystäviä

Juha Mäkinen/ UP

Yhden valtion todellisuus

Anna Tervahartiala

Vihaisen valtion jäljillä

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Ydinaseiden uusi aika

Erik Nyström

Ohjuskilvestä on neuvoteltava

Tytti Erästö

Kalifi & kuningas

Liisa Liimatainen

Viimeinen rauhan saari

Erik Nyström

Pehmeillä keinoilla radikalismia vastaan

Teemu Sinkkonen

Šarian moderni tulkitsija

Heta Muurinen

Eurooppa-politiikan suuri murros

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Yhden tien päässä

Leena Malkki & Juhana Aunesluoma

Bosnia unohdettiin liian varhain

Mitjo Vaulasvirta

Vapaakauppa voi kutistaa taloutta

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Afrikka vahvistuu koodaamalla

Elisabeth Wide

Valtiosopimuksia voi muuttaa

Katja Creutz

Spektaakkeli suurvallassa

Jukka Valtasaari

Talousopit uusiksi

Anne Ignatius

Politiikka katoaa näkyvistä tšekistien maailmassa

Toivo Martikainen & Katri Pynnöniemi

Historialla tehdään politiikkaa

Matti Pesu

Kaiken takana on Kochin veljesten verkosto

Jenni Heikka

Korjaussarja euroalueelle

Vesa Vihriälä

Tasa-arvon asialla

Anna Kronlund

Niukka, toiveikas tulevaisuus

Heta Muurinen

Egyptin likainen vallankumous

Sanna Ra

Beirut haisee, mutta ruoka maistuu

Laura Wickström

Pelko itse

Petri Hakkarainen

Turvallisuuspolitiikka maakunnille

Onnittelut vuosikerran voittaneille