Ohjuskilvestä on neuvoteltava

Tytti Erästö
Kartta Kauko Kyöstiö

Jos Yhdysvallat haluaa sitouttaa Venäjän ydinaseiden vähentämiseen, sen pitäisi tarkastella kriittisesti omia toimiaan, kirjoittaa Safer Globe -verkoston asiantuntija Tytti Erästö.

Venäjän ja Yhdysvaltain kahdenväli­set aseidenrajoittamisneuvottelut ovat pysähtyneet, ja keskustelu viiden Nato-maan maaperälle sijoitettujen amerikkalaisten taktisten ydinasei­den poistamisesta näyttää tyrehtyneen. Perin­teisten isäntämaiden Belgian, Hollannin, Ita­lian, Saksan ja Turkin lisäksi Puola on äskettäin ilmaissut kiinnostuksensa liittyä ydinaseiden jakamisjärjestelyyn.

Samalla käyttöikänsä loppua lähenevät tak­tiset ydinaseet ovat kaikessa hiljaisuudessa saamassa uuden elämän. Aseiden moderni­sointi etenee siitä huolimatta, että Yhdysval­tain tavanomainen sotilaallinen kyky on ylivoi­mainen Venäjään nähden ja Eurooppaan sijoi­tetut 184 taktista ydinasetta ovat käytännössä menettäneet sotilaallisen merkityksensä.

Liittouman sisällä on siksi pitkään pohdittu taktisten ydinaseiden tarpeellisuutta. Ainakin länsieurooppalaisissa isäntämaissa julkinen ja osittain myös virallinen mielipide on ollut poisvetämisen kannalla.

Taktisten ydinaseiden kohtalosta on kui­tenkin tullut vaikea poliittinen kysymys, joka jakaa sotilasliittoa sisäisesti.

Taktiset ydinaseet nähdään Yhdysvaltain turvatakuiden symbolina, ja niistä pidetään kiinni myös siitä periaatteellisesta syystä, ettei Venäjällä näytä olevan aikomusta luopua omista taktisista ydinaseistaan. Ennen Ukrai­nan kriisiä saattoi näyttää siltä, että amerikka­laiset taktiset ydinaseet voitaisiin vetää yksi­puolisesti pois Itä-Euroopasta. Nyt aseiden poistaminen ilman Venäjän vastavuoroisuutta näyttäisi myönnytyspolitiikalta.

Yllä mainituista syistä eurooppalainen keskustelu aseiden poistamisesta on viime vuosina vaiennut. Kehitys on ristiriidassa ydinaseriisuntatavoitteiden ja viimeaikais­ten, ydinaseiden humanitäärisiä vaikutuksia korostaneiden julistusten kanssa. Viimeksi viime vuoden ydinsulkusopimuksen tarkaste­lukonferenssissa 159 maata – Suomi ja useat Euroopan maat mukaan lukien – viittasivat ydinaseiden kestämättömiin humanitääri­siin vaikutuksiin. Maat totesivat, että on koko ihmiskunnan etu, ettei ydinaseita käytetä mis­sään olosuhteissa.

Periaatteessa taktisista ydinaseista olisi yhä mahdollista neuvotella Venäjän kanssa, mutta tämä edellyttäisi molemminpuolisia komp­romisseja. Jos länsi haluaa sitouttaa Venäjää ydinaseriisuntaan, sen on alettava tarkastella kriittisesti omia toimiaan.

On korkea aika ottaa ohjuskilpi mukaan ydinaseriisuntaa koskevaan keskusteluun.

Venäjän ydinasepolitiikkaan on 2000-luvun alusta saakka vaikuttanut huoli ohjuskilvestä, jota Nato ja Yhdysvallat rakentavat Eurooppaan. Venäjä näkee ohjuskilven uhkana oman ydin­pelotteensa taustalla olevalle vastaiskukyvylle.

Ohjuskilpi pystyy havaitsemaan vihollisen ohjuksen ja tuhoamaan sen torjuntaohjuksella ennen kuin se pääsee maaliin – ainakin teo­riassa.

Kun ohjuspuolustusjärjestelmiä alettiin kehitellä kylmän sodan aikana, huomattiin pian, että idean käytännön toteutus oli tek­nisesti vaikeaa ja kallista. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välille syntyi yhteisymmärrys siitä, että strategisia aseita vastaan suunna­tut ohjuspuolustusjärjestelmät kärjistäisivät asevarustelukilpaa, koska kumpikin alkaisi kehittää myös uudenlaisia ohjuksia toistensa puolustuksen läpäisemiseksi. Lisäksi taustalla oli pelko siitä, että jos yksi saisi teknisen etu­matkan, se voisi hyökätä toista vastaan ilman pelkoa kostoiskusta.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto allekirjoittivat 1970-luvun alussa ohjuskilven kehittämistä rajoittavan ABM-sopimuksen (Anti-Ballistic Missile Treaty). Yhdysvallat kuitenkin vetäytyi sopimuksesta 2000-luvun alussa sillä perus­teella, että maa tarvitsi ohjuskilven suojellak­seen kansalaisiaan »roistovaltioiden» uhkalta.

Sittemmin tarve suojella Yhdysvaltain omia kansalaisia kasvoi tarpeeksi suojella liittolaisia, ja ohjuskilpisuunnitelmat laajenivat Euroop­paan ja Aasiaan. Aasiassa perusteluna oli Poh­jois-Korean uhka, Euroopassa se mahdollisuus, että Iran jonain päivänä ampuisi ydinkärjellä varustetun ohjuksen Eurooppaan.

Venäjä piti Iranin uhkaa alusta lähtien veruk­keena. Venäjä katsoi, että järjestelmä oli tosi­asiassa suunnattu sitä vastaan.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama pyrki valtaan tultuaan rauhoittelemaan Venä­jää muokkaamalla Naton ohjuskilpisuunnitel­mia. Lisäksi hän vakuutteli, että jos Iranin ydin- ja ohjusohjelman uhka poistuisi, Eurooppaan sijoitetulle ohjuskilvelle ei enää olisi tarvetta.

Viime kesänä saavutettu Iranin ydinsopu ei kuitenkaan ole vaikuttanut Naton ohjus­kilpisuunnitelmiin. Yhdysvallat ei myöskään ole antanut laillisesti sitovia takuita siitä, ettei ohjuskilpeä suunnata Venäjää vastaan.

Lisäksi Naton ja Venäjän väliset ohjuskilpi­neuvottelut on Ukrainan kriisin johdosta kes­keytetty. Itä-Euroopan maat ovat avoimesti vaatineet järjestelmän suuntaamista Venäjää vastaan.

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän huo­let vaikuttavat silti ylimitoitetuilta, sillä ohjus­kilpiteknologia ei nykyisellään toimisi maan mittavaa ydinasearsenaalia vastaan. Tästä huolimatta järjestelmä antaa Venäjälle syyn pitää kiinni omista taktisista ydinaseistaan: mitä enemmän maalla on eri kantaman ydin­aseita, sitä vaikeampi niitä on torjua ohjuskilvellä.

Euroopan ohjuskilpihanketta tulee uudel­leenarvioida useasta syystä. Yksi niistä on se, että avoin keskustelu voisi avata ovet yhteisille ydinasevähennyksille Venäjän kanssa.

Ensisijaisesti ohjuskilpihankkeen kriitti­nen tarkastelu olisi tarpeen länsiliittouman omien etujen varmistamiseksi, sillä nykyisel­lään hanke ei perustu realistiseen uhkakuvien arviointiin. Nato-maat, ennen kaikkea amerik­kalaiset veronmaksajat, ovat käyttäneet miljar­deja dollareita tehottomaan järjestelmään, joka on luonut uudenlaista strategista epävakautta. Se on lisännyt Venäjän epäluottamusta ja aja­nut maan kehittämään uudenlaisia, ohjuskil­ven läpäiseviä ydinaseita.

Lisäksi ohjuskilven poliittiset perustelut ovat Iranin ydinsovun johdosta heikentyneet. Iranin aikomuksista hyökätä Eurooppaan ei ole viitteitä. Iranin tavanomaisin asein varusteltu ohjuskapasiteetti ei olisi ratkaiseva tekijä edes Lähi-idän maiden kesken syttyvässä sodassa, saati konfliktissa maailman ainoaa ydinase­liittoumaa vastaan.

Kriittinen keskustelu ohjuskilvestä on tähän mennessä ollut hankalaa, sillä ohjuspuolustus on miltei pyhä asia Yhdysvaltain republikaanienemmistöisessä kongressissa. Tilanne saat­taa kuitenkin muuttua paitsi Iranin ydinsovun takia myös siksi, että järjestelmästä koituvat kustannukset joutunevat lähiaikoina tarkas­teluun, kun Yhdysvallat keskustelee puolus­tusbudjetistaan.

Myös Euroopan maiden olisi korkea aika keskustella niin ohjuskilven kuin ydinaseiden jakamisen tarpeellisuudesta. Jos eurooppalai­nen yleinen mielipide kääntyy näitä asejärjes­telmiä vastaan, se voi vaikuttaa niitä koskeviin poliittisiin päätöksiin Yhdysvalloissa.

Länsiliittouman valmius ohjuskilpeä kos­keviin kompromisseihin voisi olla valttikortti Yhdysvaltain ja Venäjän välisissä aseriisunta­neuvotteluissa. Sen avulla voitaisiin viimein avata keskustelu myös Venäjän taktisten ydin­aseiden vähentämisestä.

Kirjoittaja on ydinaseriisunnan asiantuntija Safer Globe -verkostossa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää