Spektaakkeli suurvallassa

Jukka Valtasaari

Yhdysvaltain presidenttiä valittaessa on nähty jyrkkiä käänteitä ennenkin, kirjoittaa Jukka Valtasaari. 

Suurvallan presiden­tinvaalit ovat kaikissa oloissa politiikan maailman merkkita­pahtuma. Sellainen ne ovat varsinkin nyt, kun vanhat merkit eivät ollenkaan näytä pitävän paikkaansa sen paremmin sisä- kuin ulkopoli­tiikassakaan.

Kun yli puolet Yhdysvaltain äänestäjistä ja monet muualla­kin hankkivat tietonsa kaapelikanavilta, sosiaalisesta medi­asta ja muista nopearytmisistä lähteistä, vaalit näyttävät historiattomalta mutta jännit­tävältä spektaakkelilta, joka on irrallaan muusta maailmasta.

Sellaiseen kuuluu taivastelu. Miten tässä näin kävikään? Että omana tavaramerkkinään miljardinsa koonnut Donald Trump innostaa »unohdetun kansan» ja kerää sen avulla neljä kymmenesosaa repub­likaanien kannatuksesta. Ja miten ihmeessä samaan ääni­osuuteen yltää demokraattien puolella kaikkien unohdettujen suosikki, kahdeksatta vuosi­kymmentään käyvä Bernie Sanders Yhdysvaltojen oloissa vallankumouksellisella ohjel­mallaan, joka sisältää lupauk­sen vapaasta koulutuksesta ja julkisesta terveydenhoidosta?

Ymmärrystä voi lisätä, jos malttaa liittää tapahtumat politiikan pitkään kaareen ja aloittaa vuonna 1950 solmi­tusta niin sanotusta Detroitin sopimuksesta. Se oli General Motorsin paikallinen sopimus, jossa tuottavuus ja työmiehen palkka liitettiin toisiinsa, sää­dettiin minimipalkka ja sovit­tiin sosiaalisista eduista. Kun korkein marginaalivero oli yli yhdeksänkymmentä prosent­tia, parhaiten ansainneetkin kantoivat kortensa yhteiseen kekoon sodan ja toistakym­mentä vuotta jatkuneen laman päätteeksi.

Detroitin sopimus tuotti paljon puhutun Amerikan unelman: elämisen ehdot paranevat ahkeralla työllä ja sääntöjä noudattamalla, ja koulutus on lapsille väylä parempaan elämään. Tavoite ei ollut romantisoitu, jos muis­taa, että maan perustuslaki on jo kolmatta vuosisataa taannut kansalaisille oikeuden onnen tavoitteluun.

Näin mentiin kymmeniä vuosia. Sitten hyytyivät ensin alemman keskiluokan palkat. Nyt kokonainen sukupolvi on menettänyt tulevaisuuden­näkymänsä. Sen jäsenet ovat vihaisia Trumpin kannattajia. Viime vuosien teknologinen vallankumous taas on vienyt näköalat koulutetuilta mutta velkaisilta nuorilta. He kannat­tavat Sandersia.

Nämä yhteiskunnalliset perusasiat eivät katoa mihin­kään, voittipa vaalit kuka tahansa.

Pitkään kaareen kuuluu myös se, että Yhdysvaltojen poliittinen kenttä alkoi jakau­tua 1990-luvulla republikaa­nien päästyä valtaan edusta­jainhuoneessa ensimmäistä kertaa lähes kolmeenkym­meneen vuoteen. Peli koveni. Edustajainhuone pani presi­dentti Bill Clintonin viralta, mutta senaatti salli hänen palvella kautensa loppuun.

Presidentti Barack Obaman kaudella valtioelinten yhteis­ymmärrys heikkeni ratkaise­vasti. Maan hallitseminen kävi vaikeaksi, presidentin kannatus laski mielipidemittauksissa, ja kongressin kannatus painui pohjamutiin.

Tästä seurasi, että nyt käydään kaksia vaaleja samaan aikaan. Esivaaleissa varmis­tetaan omien ja varsinaisissa vaaleissa sitoutumattomien kannatus. Puolueiden toi­mistoissa Washingtonissa harotaan hiuksia. Miten antaa valitsijoiden äänen kuulua ja rakentaa samalla politiikkaa vaalien jälkeiselle ajalle?

Demokraattien ehdokkuu­den voittaa Hillary Clinton. Kampanja on hyvin rahoitettu, mutta äänestäjien innostus on laimeaa, ja mielipidemittauk­sissa alle puolet pitää oman puolueen ehdokasta luotet­tavana.

Republikaanien esivaali­kamppailun päättyminen »etu­ajassa» Trumpin kilpailijoiden luopumiseen tarjosi puolueelle tervetullutta lisäaikaa rivien kokoamiseen. Mielipiteitä jaka­neella Trumpilla ei ole asiaa presidentiksi ilman puolueen kutakuinkin yhtenäistä kannatusta.

Ennen presidenttiehdokkaat valittiin puoluekokouksen tupakansavuisissa takahuoneissa. Kaupankäynnin tuiskeessa unohtuivat usein ehdokkaan edellytykset tulla valituksi presidentiksi.

Republikaanien sisäisen taiston vuonna 1948 voittanut Thomas Dewey hävisi demo­kraatti Harry Trumanille, ja vuonna 1952 pidetyssä demo­kraattien puoluekokouksessa valittu ehdokas Adlai Steven­son hävisi presidentinvaalit republikaani Dwight Eisenho­werille. Kun eräs kannattaja vakuutti Stevensonille, että jokainen ajatteleva ihminen äänestää häntä, älykkönä tunnettu Stevenson vastasi: »Mutta valituksi tulemiseen tarvitaan enemmistö.»

Tilanne korjattiin järjestä­mällä esivaalit aluksi muuta­massa, sitten kaikissa osaval­tioissa. Valta siirtyi puoluetoi­mistoilta äänestäjille, mutta taas karkasi tavoite silmistä.

Vuoden 1964 vaaleissa republikaanipuolue valitsi ehdokkaakseen oikeaoppisen konservatiivin Barry Goldwa­terin, joka kärsi rökäletap­pion demokraattien Lyndon Johnsonille. Vuonna 1968 demokraattien puoluekokous oli kaoottinen, jopa väkival­tainen. Puolue kokosi itsensä, mutta demokraattien Hubert Humphrey hävisi Richard Nixonille kolmen ehdokkaan asetelmassa. Kolmas oli etelän demokraatti George Wallace, joka oli mukana perustamassa vaaleja varten uutta itse­näisyyspuoluetta (American Independent Party).

Vuonna 1972 demokraattien puoluekokous valitsi ehdok­kaaksi suuren innostuksen vallassa Vietnamin sotaa vastustaneen George McGo­vernin. Vaaleissa hän voitti osavaltioista vain liberaaleim­man, Massachusettsin.

Mitä voi sanoa tämän vuoden vaalikampanjoiden sisällöstä? Jo oman mielen­rauhan vuoksi siihen ei pidä kiinnittää liiaksi huomiota, koska puheet on tarkoitettu omien kannattajien uskon vahvistukseksi.

Vai miltä kuulostaa pää­ehdokkaiden maailma, jossa Yhdysvallat pyrkii varmista­maan asemansa suurvaltana keskittymällä omiin asioihinsa, rakentamalla muurin Mek­sikon rajalle, vähentämällä sitoumuksiaan liittokunnissa tai vastustamalla kaupan vapauttamista? Puheet muuttuvat, kun ehdokkuus on varmistettu. Toivoa sopii, että valituksi tullut presidentti kertoo, miten aikoo edistää tavoitteitaan maailmalla.

Suomalaisten taas sopii toi­voa jo omien viiteryhmiensä – lännen ja Euroopan – kannalta, että Yhdysvallat jää vanhalle paikalleen lännen johtajaksi lieventämään Venäjän lännelle julistamaa vastakkainasette­lua. Suotuisaa olisi myös, että Yhdysvallat asettaisi silmämitakseen maailmantalouden kehittämisen ja tavoitteekseen sellaisten sääntöjen rakenta­misen, jotka luovat nykyistä vakaamman pohjan kansain­väliselle kanssakäymiselle. Juuri nyt sääntöjä ei tahdo paljaalla silmällä erottaa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää