Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Nationalismi meillä ja muualla

Jussi Pakkasvirta ja Pasi Saukkonen (toim.), Nationalismit. Helsinki: WSOY 2005, 482 s.

Asiasta ei ole epäselvyyttä: Jussi Pakkasvirran ja Pasi Saukkosen toimittama Nationalismit on kerrassaan erinomainen yleisesitys erilaisista nationalismin muodoista. Kuten aina kokoomateoksissa, artikkeleiden taso vaihtelee, mutta kokonaiskuva on laaja-alainen ja perusteltu.

Kirja jakaantuu käytännössä kolmeen osaan. Ensimmäinen tarkastelee nationalismiin ja sellaisiin käsitteisiin kuin kansakunta, etnisyys ja kansallinen identiteetti liittyviä tutkimuksellisia ja teoreettisia näkemyksiä. Tärkeimmät nationalismin teoreetikot, kuten Benedict Anderson, Ernst Gellner, Eric Hobsbawm ja Anthony Smith, esitellään kattavasti. Silmiinpistävää on, kuinka vähän alalla on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tehty teoreettisia läpimurtoja. Lukijaa muistutetaan jälleen kerran siitä, kuinka kapea alan keskeinen teoriavaranto on ja kuinka helppo se on ainakin pintapuolisesti ottaa haltuun. Tai kääntäen, kuinka vaikea tällä alalla on sanoa teoreettisesti mitään erityisen uutta ja omaperäistä.

Kirja esittelee monia kauniita ajatuksia esimerkiksi kuvitellusta yhteisöstä, modernisaation ja nationalismin sidoksesta ja etnisestä yhteisöllisyydestä. Yksiin kansiin koottuna Nationalismine jättävät kuitenkin jollain lailla puutteellisen kokonaisvaikutelman. Puuttuu dynamiikkaa, raadollisuutta, kompleksisuutta, vimmaisia kysymyksiä siitä, miksi ihminen kansansa tai etnisyytensä vuoksi on valmis tappamaan ja kuolemaan, sulkemaan toisen pois, sylkemään kadulla hänen päällensä ja uskomaan varauksetta omaan asiaansa. Eivät nämä teoriat pysty selittämään vaikkapa sitä voimaa, sitä ylpeyttä ja ennakkoluuloa, joka sai Britannian rakentamaan ylivoimaisen merivallan vuosisadoiksi.

Ehkä kansallisuus, etnisyys, identiteetti ja näiden rakentuminen hallitsevat nykyisin liian vahvasti yhteiskunnallisen ajattelun kenttää. Realistisia näkemyksiä taloudellisesta tahi poliittisesta vallasta ei pystytä eikä edes pyritä niihin yhdistämään. Kun muutama vuosikymmen sitten talouden rakenteiden kuviteltiin yksinään määrittävän suuren osan yhteiskunnan ilmiöistä, nyt etnisyyden ja identiteetin uskotaan pystyvän samaan.

Kirjan laajin ja hedelmällisin osa koostuu kattavista maa- ja alueanalyyseista Ruotsista ja Suomesta Afrikkaan ja arabimaihin. Näiden tapaustutkimusten kautta myös nationalismin teoria tulee eläväksi. Voi jopa miettiä, olisiko koko teoriaosuuden pystynyt upottamaan tämänkaltaisiin empiirisiin lukuihin. Erityisesti Saukkosen Hollantia, Pakkasvirran Latinalaista Amerikkaa, Timo Kaartisen Indonesiaa – käsitteellisesti kenties kaikkein kunnianhimoisin kirjan teksteistä – ja Ilkka Liikasen Suomea koskevat artikkelit konkretisoivat myös teoriaa oivallisesti.

Kolme keskeistä kysymystä tulee väistämättä mieleen näiden analyysien tarjoaman yleiskuvan myötä. Ensiksikin ovatko kuvatut historialliset tapahtumat olleet mahdollisia vain niille maille ja alueille, joista kulloinkin on puhe? Missä määrin nationalismi on ainutkertainen ilmiö, missä määrin vain heijastusta muualla tapahtuneesta?

Yksiselitteistä vastausta ei ole – teos tuntuu puhuvan ainutkertaisuuden puolesta, sillä kutakin nationalismia käsitellään ikään kuin omana itsenäisenä ilmiönään – mutta kysymyksen pohdinta tarjoaa kiinnostavan näkökulman. Mikä esimerkiksi suomalaisessa 1800-luvun nationalismissa oli ainutlaatuista, mikä kaikua Euroopan hullusta vuodesta?

Jatkuvuuden ja yksinkertaisuuden johtolankana pitäminen olisi saattanut myös muuttaa kirjan lukujen järjestystä. Olisi kenties lähdetty liikkeelle”alkuperäisimmistä” nationalismin muodoista, Pohjois-Amerikan vapaustaistelijoista ja kreoleista, ja edetty kohti vielä nykyisyydessä vahvasti vaikuttavia nationalismeja samalla miettien, mitkä alkuperäisistä ajatuksista ovat pysyneet hengissä.

Tähän liittyy myös toinen kysymys eli rajanveto sen välille, mikä on nationalismia ja mikä ei. Esimerkiksi Ruotsissa, jota Jussi Kurunmäki asiantuntevasti kuvaa, kansankoti-aate on voimakkaasti leimannut maan muotoutumista. Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä epäillä, onko tuo aate itse asiassa koskaan ollut nationalismia tai ainakin onko se enää nationalismia. ”Kansankoti” on levinnyt ainakin muualle Pohjolaan, ja se on johtanut kansainväliseen, avoimeen ulkopolitiikkaan. Missä määrin kansankoti-ajattelu siis on ”nationalismia”, missä määrin vain pragmaattista yhteiskunnallista sorvausta? Onko kansallisvaltioiden sisällä yleensäkään yhteiskunnallista rakennustoimintaa, joka ei sisältäisi nationalistista elementtiä? Kuten kaikkien suurten käsitteiden, nationalisminkin riski on, että se voi kattaa miltei kaiken ja lopulta ei mitään.

Kolmas kysymys on, kuinka menneisyyden ja nykyisyyden nationalismeista voidaan ammentaa mallia tulevaisuuden eurooppalaiselle kehitykselle. Voiko esimerkiksi ajatella, että modernin nationalismin aikakausi on väistymässä ja ollaan siirtymässä uudenlaiseen tilaan, jossa on piirteitä modernia edeltävältä ajalta? Pasi Ihalainen tulee viitanneeksi tällaiseen mahdollisuuteen todetessaan kirkon ja kansallisuuden suhdetta käsittelevässä luvussaan, että ”alamaisten rotuun, kieleen tai yhteiseen kulttuuriin ei varhaismodernissa kansallisessa keskustelussa kiinnitetty erityisemmin huomiota. Vielä 1700-luvun alkupuolenkin kansallisille identiteeteille oli ennemmin tyypillistä kansakunnan yhteisen uskonnon, monarkkiin kohdistuneen lojaalisuuden ja maan asukkaiden yhteisen historiallisen taustan korostaminen.” Eurooppalaisten maiden muuttuessa etnisesti yhä monimuotoisemmiksi juuri monarkkiin – oli se sitten presidentti tai Euroopan komissio – kohdistuva lojaalisuus saattaisi pitää ”kansakuntaa” kasassa.

Kirjan viimeisessä osassa puhutaan nationalismin tulevaisuudesta. Heikki Mikkeli arvioi sitä eurooppalaisen integraation osana ja rinnalla, Pauli Kettunen taas osana globalisoituvaa maailmaa. Kettunen esittelee Ulrich Beckin ”kansallisen katseen” käsitteen. Miten tuo kansallinen katse määrittyy, puhtaasti kansalliseksi vai jonkinlaiseksi sekoitukseksi yksilöllistä, kansallista, eurooppalaista ja globaalia, lienee keskeisin poliittinen kysymys Suomessakin tällä vuosituhannella; se määritteli vahvasti myös tammikuun presidentinvaaleja. Pikemminkin kuin nationalismista sinänsä, kysymys on niistä piirteistä, joita me omalle nationalismillemme, omalle katseellemme, annamme.