Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Sota ei ole välähdys iltauutisissa

Robert Fisk: The Great War for Civilization. The Conquest of the Middle East. London: Fourth Estate 2005, 1366 s.

Robert Fisk (s. 1946) on raportoinut Lähi-idästä kolme vuosikymmentä. Hänen kirjansa The Great War for Civilization on syvästi henkilökohtainen lähihistorian panoraama. Sen hengenheimolaisia ovat taiteilijat Albrecht Dürer ja Francisco de Goya synkimmillään.

Fiskin kirja ei voi olla herättämättä voimakasta sympatiaa uhrien puolesta. Kaikenlaisista vaaleista voi raportoida puolueettomasti, mutta kuinka olla kokematta moraalista raivoa, kun terroristit, diktaattorit, miehittäjät ja länsivallat pyörittävät kuolemanrulettiaan siviilien maksaessa. Toisin kuin hallitukset lännessä ja Lähi-idässä, journalisti ei saa vaieta historian ja vääryyden edessä, koska hän on historian toteutumisen ensimmäisiä todistajia, sanoo Fisk. Tämän sinänsä oikean lähestymistavan sisäänrakennettuna ongelmana kuitenkin on, että tapahtumien syy-seuraussuhteet valkenevat pahimmillaan vasta vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan.

Useasti palkitun, nykyisin The Independentiin kirjoittavan beirutilaistuneen brittijournalisti Fiskin teos on rönsyilevä ja ei-kronologinen. Henkilökohtaisuus on teoksen ehdoton voima (kuvaukset niin terroristi Osama bin Ladenista, toimittajien työstä, siviilien kärsimyksistä, rivisotilaiden humaaniudesta kuin Fiskistä itsestään), mutta sen heikkoutena on teemojen ja aihioiden megalomaaninen ylitsepursuaminen. Syynä juuri lienee historiasta välittömästi raportoivan, sinänsä työnsä erinomaisesti tekevän ja aiheensa hyvin tuntevan toimittajan hukkuminen tapahtumien vyöryn alle. Olisikin ollut kiinnostavaa lukea syvemmin Fiskin näkemyksiä raportoinnin (instant-historia) ja historian kirjoittamisen suhteesta.

Kirjan hallitseva teema on historian kulku ja lännen osuus alueen nykyiseen alennustilaan. Teoksen alaotsikko The Conquest of the Middle East kertoo miksi; se, mihin länsi uskoi vielä ensimmäisessä maailmansodassa, ”korkeamman sivilisaation” autuuden levittämiseen, on nykyään vain peitto kyynisille materiaalisille ja poliittisille eduille. YK:n periaatteet sekä päätöslauselmat ja/tai muut oikeudenmukaisuuden periaatteet sietävät mennä.

Lännellä on syytä häpeään. Oli kaksinaamaista tukea Hitleriksikin nyt kutsutun Saddam Husseinin hyökkäystä shiia-vallankumouksen läpikäyneeseen Iraniin. Ei tarvitse olla Robert Fisk, kun kauhistelee ääri-islamismia ja terroristeja vuosikymmeniä rahoittaneen Saudi-Arabian öljysheikkien pönkittämistä. Israelia legitiimistikin arvosteleva saa leiman otsaansa, muualla paitsi Israelissa. Ja miksi vieläkin, EU:n viime aikojen toimista huolimatta, armenialaisten kansanmurha on historian alaviite.

Sivilisaatioista puheen ollen, keitä ovat ”me” ja ”he”? Länsi eli ”me” ei kuitenkaan ole monoliitti, vaikka ääri-islamilaisten retoriikassa ”me” kaikki olemmekin ristiretkeläisiä. Itsensä Fisk lukee ”meihin”. Silti, pitävätkö Fiskin Beirutin naapurit, tai murhattu ystävänsä, entinen pääministeri Rafik Hariri, tähtireportteria Richard Leijonamielen ja kumppaneiden sielunveljenä? Missä kulkee kulttuurinen erottaja?

Vuosikymmenien kokemuksella Fisk kirjoittaa Lähi-idästä niin, että näkökulma ei ole enää vain läntinen – mikä saattaa riepoa valtaa pitäviä lännessä. Fiskin kaltaiset reportterit menevät sinne, minne pommit putoavat ja kertovat nimillä heistä – elävistä ja kuolleista – jotka ovat sotapolitiikan ja kidutuskammioiden uhreja. Sota ei ole edelleenkään videopeli tai 15 sekunnin välähdys iltauutisissa. Siinä teos on omaa luokkaansa.