Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kansanvaltaa kiinalaisittain

Talouskasvu ja kaaoksen pelko pitävät kurissa kiinalaisten demokratiapyrkimyksiä. Kommunistinen puolue on vankistanut asemaansa korjaamalla järjestelmän pahimpia valuvikoja.

Kulttuurivallankumous ja Tiananmenin verilöyly ovat toistaiseksi ainoita kriisejä, jotka ovat todella uhanneet Kiinan kommunistisen puoluevaltion olemassaoloa.

Lähes sisällissodaksi kärjistyneen kulttuurivallankumouksen aikana vuosina 1966–1976 Kiinassa vallitsi ilmapiiri, jossa kuka tahansa saattoi lähes mistä tahansa syystä joutua syytettyjen penkille. Se jätti kiinalaisten kansalliseen psyykeen pysyvän trauman ja nosti yhteiskuntavakauden säilyttämisen keskeiseksi kansalliseksi arvoksi.

Vuoden 1989 Tiananmenin mielenosoitusten aikana Kiina ajautui uudelleen kriisiin. Tuolloin opiskelijat ja talonpojat nousivat barrikadeille. Mielenosoituksia tukahdutettiin paikoin väkivaltaisesti Pekingin lisäksi myös muissa kaupungeissa.

Kiina siirtyi 1980-luvulla totalitaarisesta järjestelmästä autoritaariseen hallintomalliin. On edelleen osin mysteeri, miksi Kiina otti tuollojn toisenlaisen suunnan kuin Etelä-Korea ja Taiwan, jotka demokratisoituivat vastaavassa tilanteessa.

Autoritaaristen järjestelmien ajatellaan olevan hauraita, koska hallinnolla on heikko legitimiteetti, pakkokeinoihin joudutaan turvautumaan liikaa ja päätöksenteko on keskittynyttä. Lisäksi valtaa käyttävät yksilöt, jotka surutta ohittavat institutionaaliset säännöt ja normit.Toistaiseksi Kiinan kommunistinen puolue on kuitenkin selvinnyt järjestelmän legitimiteettivajeesta ja hallinnollisista ongelmista. Tähän on vaikuttanut kolme tekijää: talouskasvu, järjestelmän valuvikojen korjaaminen ja kaaoksen pelko.

Kommunistisen puolueen legitimiteetti on viime vuosina perustunut talouskasvun ja nationalismin yhdistelmään. 1980-luvun lopussa aloitetut talousuudistukset siirsivät Kiinan muutamassa vuosikymmenessä suunnitelmataloudesta kapitalismiin, ääripäästä toiseen. Talousuudistuksia jatkettiin niin pitkälle, että monilla mittareilla Kiina on nykyään maailman kapitalistisin talous.

Kiinan kansantuote on vuoden 1980 jälkeen 58-kertaistunut, ja talouskasvu on nostanut satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Talouskasvu on parantanut kaikkien elinoloja, mikä vähentää järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä, mutta taloudellinen eriarvoisuus on ongelma.

The Economistin tilastojen mukaan vuonna 2010 itärannikon rikkaista maakunnista Zhejiangin bruttokansantuote vastasi Itävaltaa ja Jiangsun Sveitsiä. Tiibetin itsehallintoalueen talous vastasi kooltaan Maltaa ja sen vieressä sijaitsevan maakunnan Qinghain talous puolestaan Boliviaa.

Tuloeroja kuvaava gini-kerroin on 2000-luvulla ylittänyt jo pitkään 0,4:n rajan, jota esimerkiksi Maailmanpankki pitää huolestuttavana. Kertoimen arvo nolla kuvaisi täydellisen tasa-arvoista tulonjakoa, arvo yksi puolestaan täydellisen epätasa-arvoista tilannetta, jossa yksi ihminen saisi kaiken tulon. Esimerkiksi Suomen gini-kerroin on noin 0,26 ja Ruotsin 0,27.

Kiinan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ylläpitää muun ohella hukou-järjestelmänä tunnettu asuinpaikan rekisteröintijärjestelmä. Se sallii muuttamisen paikasta toiseen vain viranomaisten suostumuksella. Kun sosiaalietuudet ja lasten koulutus on sidottu asuinpaikkaan, köyhät voidaan tehokkaasti sulkea varakkaiden kaupunkialueiden ulkopuolelle.

Jos Kiinassa vallitsisi demokratia, hukou-järjestelmä kaatuisi. Eliitin ei siis kannata sallia demokratiaa, koska se johtaisi sen omien etujen heikkenemiseen.

Yksi keskeinen syy Kiinan järjestelmän säilymiseen on se, että järjestelmän pahimpia valuvikoja on korjattu asteittain.

Sekä kulttuurivallankumouksen että Tiananmenin mielenosoitusten jälkeen kommunistista puoluetta ja valtajärjestelmää alettiin demokratisoida sisältä päin. Etenkin kulttuurivallankumouksen päätyttyä järjestelmää oli uudistettava, jotta se ei hajoaisi kokonaan.

Kommunistinen puolue pyrki 1980-luvulla talousuudistusten käynnistyessä demokratisoimaan omaa toimintaansa, ja puolueen virkailijoille otettiin käyttöön ikärajoitukset. Ministeriksi, maakuntatason puoluejohtajan ja kuvernöörin tehtäviin hakevien tuli olla alle 65-vuotiaita ja vastaavien tehtävien varamiesten alle 60-vuotiaita. Ikärajojen oli määrä hillitä puolueen sisäistä klikkiytymistä ja klikkien välisiä valtataisteluja.

Puolueen sisällä sallittiin erilaisten mielipiteiden esittäminen ja puolueen ehdokasasettelua muutettiin. 1980-luvun lopussa puoluekokouksessa nähtiin ensimmäistä kertaa tilanne, jossa keskuskomiteaan oli ehdolla enemmän kandidaatteja kuin sinne oli paikkoja.

Vuonna 1992 päädyttiin epäviralliseen sääntöön, jonka mukaan politbyroon jäsenet eivät puolueen puheenjohtajaa Jiang Zeminiä lukuun ottamatta saaneet olla yli 70-vuotiaita. Jiang oli myös ensimmäinen puolueen puheenjohtaja, joka ei valinnut omaa seuraajaansa.

Näillä keinoilla autoritaaristen järjestelmien keskeisestä ongelmasta eli korkeimman johdon mielivaltaisista poliittisista nimityksistä on päästy eroon. Korkeimman johdon valinta ei enää aiheuta puolueen sisäistä kaaosta ja hallitsematonta valtataistelua, kuten vielä Maon kaudella.

Tiananmenin mielenosoitusten jälkeen demokratiakeskustelu siirtyi paikallistasolle. Jo vuonna 1987 oli laadittu kylävaaleja koskeva laki, jonka mukaan kyläläiset voivat valita äänestämällä kyläneuvoston jäsenet ja puheenjohtajan.

Kyläneuvostot huoltavat monissa kylissä esimerkiksi kastelujärjestelmiä, vastaavat teiden kunnostuksesta ja vanhusten hoidosta. Lainsäädännössä kyläneuvosto kuitenkin rinnastetaan kansalaisjärjestöön, eikä sillä ole virallista asemaa. Lisäksi kylän puoluesihteeri eli kommunistisen puolueen virallinen edustaja on korkeammassa asemassa kuin vaaleilla valittu kyläneuvoston johtaja.

Kahden johtajan malli heijastelee koko Kiinan hallintorakenteen kahtiajakoa puolueen sekä toisaalta valtion ja kuntien hallinnollisiin elimiin. Kyläneuvostolla ei ole todellista valtaa päättää asioista puoluekoneiston elimistä riippumatta.

2000-luvulla puolueen sisäinen demokratiakeskustelu on kulkenut aaltoliikettä. Puolue on pyrkinyt ylläpitämään legitimiteettiään laajentamalla puolueen jäsenyyskriteerejä: 2000-luvun alussa kapitalistit eli yrittäjät hyväksyttiin puolueeseen. Tämä oli merkittävä muutos puolueen linjauksessa, sillä aiemmin puolue korosti edustavansa vain työväenluokkaa. Nyt tarkoitus oli edustaa kaikkia ja antaa kaikille mahdollisuus osallistua puolueen toimintaan.

Toisaalta vuonna 2013 valtaan noussut Xi Jinping on keskittänyt valtaa ylätasolle ja ajanut alas kansalaisjärjestöjen toimintaa. Hän on perustanut kansalliselle tasolle uusia toimielimiä, kuten Kansallisen turvallisuuskomission, ja aloittanut armeijassa suurimman reformin sitten vuoden 1949.

Xin aloittama korruption vastainen kampanja on nyt käynnissä neljättä vuotta peräkkäin. Sen varjolla Xi on päässyt eroon monista poliittisista vastustajistaan, mutta saavuttanut itselleen kansansuosiota.

Demokratiaa toivovien kiinalaisten toimintaa hillitsee valtion tiukan kontrollin ohella pelko radikaalien poliittisten muutosten aiheuttamasta kaaoksesta. Lisäksi kiinalaisten keskuudessa vallitsee käsitys siitä, että yksittäinen kansalainen pystyy muuttamaan valtavaa yhteiskuntaa vain rajallisesti.

Tiananmenin mielenosoitusten jälkeen Kiinassa ei ole ollut laajamittaisia eri kansanryhmiä yhdistäviä protestiliikkeitä. Pew-tutkimuskeskuksen viime syksynä julkaisemien kyselytutkimusten mukaan kiinalaiset pitävät suurimpina yhteiskunnallisina ongelmina virkamiesten korruptiota, ilman ja veden saastumista sekä taloudellista eriarvoisuutta.

1,4 miljardin ihmisen maassa harvalla asialla on kuitenkaan potentiaalia nousta koko kansaa yhdistäväksi protestien aiheeksi. Osaltaan tämä johtuu siitä, että varallisuuserot jakavat kiinalaiset useaan erilaiseen maailmaan.

Mielenosoituksia ovat aiheuttaneet eri puolilla Kiinaa viime vuosina työriidat, maankäyttöön liittyvät erimielisyydet, paikallisviranomaisten väärinkäytökset ja syntyvyyden säännöstely.

Mielenilmausten ja erilaisten protestien kokonaismäärä on kasvanut. Kiinan yhteiskuntavakautta tutkineen professori Elizabeth Perryn mukaan protesteista on tullut kiinalaisille normaali osallistumisen muoto.

Mielenosoituksilla pyritään vaikuttamaan yksittäisiin asiakysymyksiin ikään kuin järjestelmän sisällä eikä muuttamaan tai kaatamaan itse järjestelmää.

Protestit saattavat myös paradoksaalisesti ylläpitää yhteiskuntavakautta. Esimerkiksi suurissa Japanin vastaisissa mielenosoituksissa, joita esiintyi yhtä aikaa useissa kaupungeissa vuosina 2011–2012, kansalaisilla oli mahdollisuus ilmaista tyytymättömyyttään yleisemminkin kuin vain Japania kohtaan.

Yhteiskunnallinen tyytymättömyys myös sellaisia kysymyksiä kohtaan, joista ei ole sallittua protestoida, voi kanavoitua osittain sallittujen teemojen kautta. Näistä syistä on epätodennäköistä, että Kiinassa syntyisi Tiananmenin kaltaista liikehdintää koko järjestelmää vastaan.

Kahden raiteen puoluevaltio

Kiina on vuodesta 1949 lähtien ollut kansantasavalta, jossa perustuslain mukaan vallitsee kansan demokraattinen diktatuuri. Käytännössä kaikki poliittinen toiminta on kanavoitu kommunistisen puolueen kautta.

Puoluevaltionmerkittävin tunnuspiirre on se, että valtio- ja kuntatason toimielinten rinnalla kulkee rinnakkainen puoluetaso. Minkään hallintotason asioita ei voi hoitaa ilman kommunistisen puolueen mukanaoloa.

Koska vain puolueen jäsenet saavat äänestää kyläneuvostotasoa korkeampien poliittisten elinten vaaleissa, vain alle kuusi prosenttia väestöstä voi osallistua perinteiseen puoluepolitiikkaan.

Kyselytutkimusten mukaan kiinalaiset luottavat maansa ylimpään johtoon. Vahvan johtajan kulttuurin juuret ulottuvat keisarillisen kauden hallintojärjestelmään.