Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Mielipide: Hyvinvointivaltion puolustaminen on kansallinen haaste

Suvi-Anne Siimes esitti Ulkopolitiikassa 4/2005 näkemyksensä Euroopan tulevaisuudesta ja vaati EU:ta palaamaan takaisin ”sosiaaliselle raiteelle”, jolta se Siimeksen mukaan on viime vuosina harhautunut. On ilahduttavaa, että poliitikko, joka on myös puolueensa puheenjohtaja, pohtii EU:n pulmia ja esittää niistä harkittuja ja pohtimisen arvoisia näkemyksiä.

Siimes on luultavasti oikeassa siinä, että EU:n nykytila ei ole varsinainen kriisi. Yhdyn myös hänen käsitykseensä siitä, että meidän on syytä kantaa huolta Euroopan kansalaisten sosiaalisista oloista ja ympäristöstämme. Muilta osin ja sen suhteen, miten näihin ongelmiin tulisi vaikuttaa, näkemyksemme kuitenkin eroavat.

Mistä EU:n vaikeudet johtuvat? Toisaalta taustalla ovat muutokset eurooppalaisessa geopolitiikassa: Berliinin muurin kaatuminen ja Neuvostoliiton romahtaminen sekä EU:n laajeneminen itään. Näiden seurauksena aiemmat ideologiset ja sotilaalliset vastakkainasettelut ovat hävinneet, mikä on asettanut myös EU:n toiseen valoon. Toisaalta kyse on EU:n talouden pitkään jatkuneesta pysähtyneisyyden tilasta: useassa jäsenmaassa korkeana jatkunut työttömyys ja jatkuvat budjettialijäämät ovat aiheuttaneet pelkoa ja pessimismiä.

EU on globaalisesti ympäristöpolitiikan edelläkävijä, jollei yksinkulkija. Esimerkiksi Kioto-prosessi käynnistyi EU:n ponnistusten ansiosta ja Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta. Myös kehityspolitiikassa EU kulkee eturintamassa, oli sitten kyse kehitysmaiden velkojen mitätöimisestä tai kehitysavun määrästä. EU:n talous on sen sijaan kehittynyt jo pitkään varsin heikosti Yhdysvaltoihin verrattuna, Aasian talousmahdeista puhumattakaan.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää komission puheenjohtajan José Manuel Barroson näkemystä siitä, että nyt tulisi asettaa EU:n talous ja sen kasvun vahvistaminen etusijalle. Toimiva talous on tärkeää, koska se on materiaalisen elintasomme edellytys, sekä myös siksi, että vahva talous luo rahoitukselliset edellytykset ympäristöpolitiikalle ja hyvinvointivaltiolle.

Ainakin kolme näkökohtaa puoltaa näkemystä, että sosiaaliset kysymykset – työsuojelua ja eräitä sosiaalipolitiikan saumakohtia lukuun ottamatta – kuuluvat kansallisvaltiolle pikemmin kuin EU-tasolle. Ensinnäkin EU:n noudattama läheisyysperiaate tarkoittaa, että päätökset tulee tehdä mahdollisimman lähellä kansalaisia. Tällöin informaatio on parempaa ja erehdykset tai virheet helpommin korjattavissa. Tämä on tärkeää, eikä vähiten hyvinvointivaltion kohdalla.

Toiseksi Euroopan voima on aina ollut sen moninaisuus, diversiteetti, eli maiden väliset institutionaaliset ja muut erot. Maiden välinen ”järjestelmäkilpailu” on pääasiassa edistyksellinen voima, jonka ansiosta Eurooppa on historian saatossa kehittänyt olosuhteitaan niin talouden ja politiikan kuin sosiaalistenkin kysymysten alueella. Harmonisointi ei olisi hyvästä, ja pyrkimys siihen on poliittisesti epärealistinen. Pyrkimys EU:n rooliin pelkkänä koordinaattorina merkitsee käytännössä vain raskasta byrokratiaa ja katteettomia lupauksia, kuten Lissabonin prosessi osoittaa.

Kolmanneksi rajat ylittävät vaikutukset ovat sosiaalipolitiikassa siinä määrin vähäisiä, ettei niitä koskevan päätösvallan siirtäminen EU:n tasolle vaikuta mielekkäältä. Esimerkiksi sisämarkkinoita voidaan hallita vain ylikansallista valtaa käyttäen, koska vapaaehtoinen yhteistyö johtaa helposti sisämarkkinat murentaviin kilpaileviin välistävetoihin eli protektionismiin. Sama on tilanne rahaliiton ja yhteisen rahapolitiikan kohdalla. Työllisyys- ja sosiaalipolitiikassa samankaltaisia rajat ylittäviä vaikutuksia ei ole, mikä puoltaa näiden säilyttämistä kansallisen päätöksenteon piirissä.

En näe merkkejä siitä, että EU-integraatio olisi johtamassa haitalliseen kilpailuun sosiaaliturvan kustannuksella (ns. race to the bottom). EU:n laajenemisen yhteydessä kansalaiset pelkäsivät massiivista työvoiman maahanmuuttoa uusista jäsenmaista. Tuo uhkakuva ei juurikaan toteutunut, ja esimerkiksi ranskalaisten ”puolalaisiin putkimiehiin” kohdistuneet pelot osoittautuivat perusteettomiksi. Verokilpailu on todellisuutta pääoman ja yritysten osalta, mutta toistaiseksi sen vaikutus valtion tuloihin on paljon pienempi kuin kulutus- tai tuloverokertymien.

Lisäksi kilpailun rajoittaminen EU:n sisällä ei poistaisi EU:n ulkopuolelta tulevaa kilpailua. Kiina ja Intia sekä monet muut maat ovat globalisaation myötä nousseet merkittäviksi tekijöiksi myös Euroopan kannalta. Toisaalta globalisaatiossa ei ole kyse nollasummapelistä, ja sillä pelottelu on pääosin aiheetonta – onhan Suomikin aina kuulunut globalisaation voittajiin.

Sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion suurimpana pulmana onkin, että eläke-etuuksien sekä terveyden- ja vanhustenhuollon rahoittaminen käy väestön ikääntymisen myötä yhä vaikeammaksi. Epäedullinen väestörakenteen kehitys uhkaa pakottaa tuloverotuksen jatkuvaan kiristämiseen ja lopulta tasolle, joka vaikuttaisi varsin kielteisesti kansantalouden toimintakykyyn. EU-integraatio ja globalisaatio eivät ole tämän pulman syy, eikä ratkaisua myöskään ole syytä hakea EU:n politiikasta.

Suvi-Anne Siimeksen tavoitteet ovat kannattamisen arvoisia: hyvinvointivaltiosta kannattaa olla huolissaan, ja sen perusteita on syytä vahvistaa. EU voi auttaa asiaa edistämällä kilpailua ja tehokkuutta sekä myös toimimalla ympäristön puolesta. Mutta hyvinvointivaltion varsinainen puolustaminen on syystä kansallinen haaste, johon vastaamiseen on hyvät edellytykset, jos yhteiskunta on valmis tuottavuutta ja työllisyyttä tukeviin uudistuksiin. Kansallisena haasteena se mitä ilmeisimmin myös pysyy, sillä kehotus siihen, että Euroopan vasemmiston tulisi yhdistää voimansa sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseksi EU:n politiikassa, on melkoinen huitaisu tyhjään. Onhan vasemmisto täysin hajallaan lähes joka maassa ja aivan erityisesti EU:n kannalta perinteisesti tärkeissä Saksassa ja Ranskassa.