Kirjatutka: Muuttuvan sotilaskulttuurin valtapelit
Ilkka Puukka: Valtapelit hallinnossa - Tapaustutkimus sotilaskulttuurin puolustuksesta puolustushallinnon uudistamisessa. Helsinki: Kustannus Oy Suomen Mies 2005, 288 s.
Mitä pieni Suomi aikoo tehdä puolustusvoimillaan, kun sotilasuhat ja omavaraisuus katoavat samaan aikaan, kun yksi supervalta vahvistaa teknologiakeskeistä sotaparadigmaansa? Entä eriytyvätkö puolustus- ja turvallisuuskäsitykset yhä enemmän toisistaan? Kriittisiin kysymyksiin löytyy hallinnosta vastaajiksi vahvoja toimijoita, myös sotilaita, jotka eivät kaihda politiikkaa tai radikaalejakaan uudistuksia. Puolustushallinnon sisältä lähtevä tieteellinen tutkimus voi toivottavasti lisätä hallinnon läpinäkyvyyttä, kun se vastaa muutoshaasteisiin. Instituutiota ja sen kulttuureita kun on ulkopuolelta tulevan tutkijan ollut usein vaikea lähestyä.
Ilkka Puukan väitöstutkimukselle Valtapelit hallinnossa antaa erityistä jäntevyyttä se, että hän on itse ollut keskeinen muutosagentti tutkimissaan prosesseissa. Hänellä on pitkä kokemus upseerina ja puolustusministeriön osastopäällikönä. Tuhansiin työpäiväkirjasivuihin nojaava tutkimus herättänee näistä syistä tavallista enemmän yleistä keskustelua. Useimmat kirjassa esiintyvät henkilöt ovat virka-asemiensa perusteella tunnistettavissa melko vähällä vaivalla, mikä varmasti vielä lisää mielenkiintoa kirjaa kohtaan.
Asevoimat ovat Euroopassa murroksessa. Keskinäisriippuvuus kasvaa. Turvallisuus ja kriisienhallinta syrjäyttävät puolustusta. Suomessa puolustuspolitiikkaan liittyy kuitenkin vahvoja normipaineita ja jatkuvuusodotuksia. Puolustushallinnon julkisivu on ollut silkoinen. Monet uudistukset on käynnistetty vaivihkaa, laajalti hyväksyttyjä konventioita horjuttamatta. Esimerkiksi hallituksen selontekoja edeltäneet kärhämät ovat usein jääneet tutkimuksen ulottumattomiin.
Puukka pureutuu siihen, miten sotilaskulttuuri puolustautuu. Hän tutkii neljää tapausta, joissa kaikissa yritettiin käynnistää perustavanlaatuista muutosta. Ensimmäisessä tapauksessa haluttiin luopua puolustusvoimien johtamis- ja hallintojärjestelmän kolmiportaisesta mallista. Toisessa varusmiespalvelusta aiottiin kehittää muun muassa kouluttamalla ”taistelijoiden” lisäksi ”turvasotilaita” ja ”tukisotilaita”. Kolmas tapaus oli Brysselissä oleva uusi Suomen Nato-edustusto, johon menevät sotilaat koetettiin saada ulkoministeriön alaisiksi. Neljäs muutoshanke oli puolustuksen kiinteistöhallinta ja rakennustoiminta, jota järjestettiin täysin uudelle pohjalle.
Puukan työ avaa mielenkiintoisen näkymän siihen, miten puolustushallinto ja puolustusvoimat pyrkivät vastaamaan haasteisiin, jotka juontuvat usein kansainvälisestä ympäristöstä. Kun turvallisuusympäristö muuttuu, kääntyy myös sotilaskulttuurin ajattelutapa kohti ”kriisinhallintaparadigmaa”. Tällöin muutosjohtajaksi kaivataan ”sotilasmanageria”, jota ei tutkituista tapauksista löytynyt. Suosituimmaksi valtapeliksi osoittautuu ”sponsoripeli”: puolustushallinnon kaltaisessa hierarkiassa haetaan mielellään tukea jostakin valtaa omaavasta auktoriteetista. Puukka suosittelee kaihtelematta pääesikunnan ja puolustusministeriön yhdistämistä ja ennakoi, että Suomi on vähitellen etenemässä kohti erityistä turvallisuusministeriötä.
Tutkimus selvittää erityisesti puolustusministeriön ja puolustusvoimien ylimmän johdon välisiä jännitteitä mutta kuvaa myös puolustuksen hallinnonalan terävöitymistä suhteessa ulkoasiainhallintoon. Erimielisyyksiä välittävät, mutta myös aiheuttavat, usein puolustusministeriössä työskentelevät sotilaat. Heidän ristiriitaisista rooleistaan olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää