Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Ulkopolitiikalla rakennetaan omakuvaa

Johanna Vuorelma

TURVALLISUUS. Valtiot voivat uhrata diplomaattisia tai turvallisuuspoliittisia etujaan puolustaakseen kansallista identiteettiään.

JUHLAT. Identiteettiä vahvistetaan myös kansallisilla juhlapäivillä, kuten Venäjällä kansallisen yhtenäisyyden päivänä pidetyllä marssilla Omskissa.

Flanderin taistelut Belgiassa kuuluvat ensimmäisen maailmansodan tuhoi­simpiin tapahtumiin. Vaikka täysin ylivoimainen Saksa tarjosi vuonna 1914 Belgialle mahdollisuuden antautua ilman taisteluja, Belgia nousi vastarintaan tie­toisena häviöstä ja sen brutaaleista seurauksista.

Belgian turvallisuuspoliittista päätöksen­tekoa ohjasi omakuva valtiona, joka taistelee kunniakkaasti varman tappion edessä. Uta­hin yliopiston professori Brent Steele osoit­taa tutkimuksessaan, kuinka Belgian turvalli­suuspoliittinen päätös näyttää rationaaliselta vain, jos sitä tarkastelee valtion identiteetin näkökulmasta.

Häpeällinen antautuminen nähtiin vielä huonompana vaihtoehtona kuin taistelu. Steele osoittaa, kuinka keskeistä kunnian puo­lustaminen ja häpeän välttäminen voivat olla turvallisuuspolitiikassa.

Perinteisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan tarkoituksena on ylläpitää valtion alueellista

koskemattomuutta ja kansalaisten turvalli­suutta. Viime vuosina tutkijat ovat alkaneet painottaa, että ulkopolitiikalla vaalitaan myös valtion omakuvaa kotimaassa ja ulkomailla – joskus jopa fyysisen turvallisuuden kustan­nuksella.

Samassa hengessä Cambridgen yliopiston tutkija Ayşe Zarakol havainnollistaa, miten Turkin päätös olla tunnustamatta Armenian kansanmurhaa ilmentää identiteettivetoista ulkopolitiikkaa. Kymmenet valtiot ympäri maailmaa pitävät ensimmäisen maailman­sodan aikaisia tapahtumia Turkin tasavaltaa edeltäneessä Osmanien valtakunnassa kan­sanmurhana. Tuolloin satojatuhansia valta­kunnan armenialaisia surmattiin systemaat­tisissa puhdistuksissa.

Turkin linja perustuu edelleen kansanmur­han itsepintaiseen kieltämiseen, vaikka sillä on maalle haitallisia diplomaattisia seurauk­sia. Turkki vaarantaa ulkopoliittisen uskotta­vuutensa ja suhteet muihin valtioihin symbo­lisen ja historiaan liittyvän kysymyksen takia, koska sen omakuva kunniakkaana valtiona on uhattuna.

Jos Turkki myöntäisi kansanmurhan, se jou­tuisi nöyrtymään länsimaiden vaatimukseen kansanmurhan tunnustamisesta ja raken­tamaan uudelleen valtiollisen omakuvansa oikeudenmukaisena valtiona.

Valtioiden identiteettipolitiikkaa kuvataan nykyisin aiempaa monipuolisemmin. Siinä on kuitenkin helppo ajautua harhapoluille.

Valtiot eivät ole yksilöitä. Ne koostuvat monenlaisista toimijoista ja identiteeteistä, joiden vuorovaikutuksen ansiosta kehittyy jaettu ymmärrys »meistä». Valtion identiteetti syntyy historiallisten, kulttuuristen ja poliit­tisten vaikutusten ristipaineessa.

Poliittisesti arveluttavinta on, kun identi­teetin käsitteeseen tyhjennetään kaikki epä­rationaalisena nähty toiminta ulkopolitiikassa. Näin identiteetin käsite valjastetaan poliittis­ten tarkoitusperien käyttöön.

Esimerkiksi Venäjän ulkopolitiikan ana­lyyseissä sorrutaan välillä siihen, että Venäjän omakuvan vahvistaminen ulko- ja turvalli­suuspolitiikassa esitetään paitsi epärationaa­lisena myös sisäsyntyisenä toimintana. Tällai­sessa analyysissa on yleensä kaksi harhaanjoh­tavaa oletusta.

Ensinnäkin valtion ulkopolitiikka on sen omasta näkökulmasta aina rationaalista toi­mintaa, oli se sitten identiteettivetoista tai yksinomaan kansakunnan fyysisen turvalli­suuden takaamista. Siksi toimintaa arvioita­essa on keskeistä osoittaa, miksi valtio toimii valitsemallaan tavalla, eikä keskittyä siihen, miltä toiminta näyttää ulkopuolelta. Identitee­tin käsite on tärkeä työkalu toiminnan logiikan avaamisessa, ei sen arvottamisessa.

Toiseksi valtion identiteetti ei synny irral­laan maailman tapahtumista. Ohion valtionyliopiston professori Jennifer Mitzen muis­tuttaa, että valtion identiteetti rakentuu aina vuorovaikutuksessa muiden valtioiden ja kan­sainvälisten toimijoiden kanssa.

Valtiollinen identiteetti, joka ei saa vahvis­tusta ulkopuolelta, ei ole kestävä. Jossain vai­heessa omakuvan ja ympäristön välinen risti­riita johtaa muutokseen.

Vuonna 2012 Suomi kampanjoi päästäk­seen YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Karvas tappio YK:n yleiskokouksen äänestyksessä tulkittiin kotimaassa omaku­van ja Suomen julkisuuskuvan väliseksi risti­riidaksi.

Suomen omakuva kansainvälisenä malli­maana oli monien tutkijoiden ja toimittajien mukaan harhakuva, jonka oikaisemiseksi Suo­men täytyy kirkastaa ulkopoliittista identiteet­tiään. Jotkut keskustelijat halusivat Suomen valitsevan Naton ja liittoutumattomuuden väliltä.

Valtiolle rajat edustavat jatkuvuutta. Se ei kuitenkaan riitä. Pitää olla jotain, mikä jatkuu rajojen sisällä. Siksi etsimme yhteistä ymmär­rystä siitä, keitä olemme ja mihin olemme menossa. Tätä tarinaa valtiot ovat valmiita puolustamaan yhtä hanakasti kuin rajojaan.

 
Ulkopolitiikka 4/2016
 

Vapauden viholliset

Olli Ruohomäki

Suomettumisen juhlaraha juhlistaa satavuotiasta