Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Loppu maallistumiselle

Toni Alaranta
KUVA: ALL OVER PRESS/IMAGO

Vuodesta 2002 vallassa ollut AKP on onnistunut yhdistämään Turkin islamistit ja vanhoilliset nationalistit yhteisen katon alle. Vaihtoehdoille on yhä vähemmän sijaa.


Presidentti Recep Tayyip Erdoğan (keskellä) Atatürkin mausoleumilla viime lokakuussa.


»Ihmiset sanovat, että Turkki on muuttunut konservatiivisemmaksi. Se ei pidä paikkaansa. Turkki on vain tulossa siksi, mikä se jo luonnostaan on. Meidän yhteiskuntamme yksinkertaisesti on tällainen: uskonnollinen ja konservatiivinen.»

Näin kiteytti Turkkia hallitsevan oikeus- ja kehityspuolueen AKP:n johtajiin kuuluva Nureddin Nebati puolueensa ajaman ihanneyhteiskunnan maan lehdistölle elokuussa 2014.

Nebatin sanat kertovat jotakin olennaista AKP:n suosiosta. Puolue keräsi lokakuun 2015 vaaleissa yli 40 prosenttia äänistä ja sai ehdottoman enemmistön Turkin parlamenttiin. AKP on onnistunut vetoamaan äänestäjien tunteisiin määrittelemällä uudelleen Turkin kansallista identiteettiä. Toinen tärkeä tekijä on elintason nousu, joka on jatkunut puolueen 14 vuotta kestäneen valtakauden ajan.

AKP:n poliittinen retoriikka luo ensinnäkin vahvan kuvan »kemalistisesta eliitistä», länsimaalaistamista ja sekularismia ajavasta herraluokasta, joka on alistanut aitoa, konservatiivista ja uskonnollista kansaa vuodesta 1923 saakka. Silloin perustettiin Turkin tasavalta.

Mielikuva aidosta kansasta rakennetaan häivyttämällä AKP:n omat läpeensä ideologiset pyrkimykset. Kansakunnan konservatiivisuus kuvataan puolueen retoriikassa luonnollisena. AKP:lle muut ovat keinotekoisen ideologisen projektin edustajia, kun taas oma puolueväki heijastaa kansakunnan oikeaa, aitoa luonnetta.

 

Ihmistieteissä vallitsevan näkemyksen mukaan yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit eivät ole muuttumattomia, vaan jatkuvassa muutoksessa, johon voidaan vaikuttaa sosiaalisesti. Siksi poliittinen identiteetti, esimerkiksi AKP:n näkemys aidosta turkkilaisuudesta, ilmentää pikemminkin yhteisön halua saavuttaa samankaltaisuus kuin jotain olemassa olevaa ydinolemusta.

Lähes 98 prosenttia turkkilaisista on muslimeja, mutta väestö jakautuu identiteetiltään ja arvoiltaan maallistuneisiin ja uskonnollisiin ryhmiin. Uskonnolliset turkkilaiset taas jakautuvat erilaisten oppisuuntien kannattajiin, etenkin sunnalaisiin ja aleveihin. Jälkimmäiset ovat suuri, islamin eri perinteitä omaksunut vähemmistö, jota sunnienemmistö on vieroksunut vuosisatojen ajan. Kielellisesti ja etnisesti suurin jakolinja kulkee turkkia puhuvan väestön ja maan itäosissa asuvan kurdiväestön välillä.

Kun AKP nousi valtaan vuonna 2002, puoluetta pidettiin ulkomailla lupaavana ja uudistuksiin sitoutuneena poliittisena liikkeenä, joka suhtautui avoimesti erilaisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien yhteiseloon. Tiukasti kansallista identiteettiä määrittelevät kemalistit eivät nähneet kurdeja tasaveroisina kansalaisina.

AKP ryhtyi kuitenkin rakentamaan islamilaiskonservatiivista yhteiskuntaa, joka on saanut viiden viime vuoden aikana yhä autoritaarisempia piirteitä. Valtio on vahvistanut kansallista identiteettiä enenevässä määrin sunni-islamin perustalle. Samalla AKP on miehittänyt kaikki valtiolliset instituutiot omilla kannattajillaan.

Alkuvuosina AKP toimi yhteistyössä uskonnollisen Gülen-liikkeen kanssa kemalistien vaikutusvallan vähentämiseksi. AKP:n ja Gülenin liikkeen välit katkesivat neljä vuotta sitten.

Uusin kehityssuunta käynnistyi viime kesän epäonnistuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen. Sen toimeenpanijat kuuluvat hyvin suurella todennäköisyydellä Gülen-liikkeeseen. Nyt koko liike pyritään kitkemään juurineen Turkista. Puhdistusten kohteeksi on joutunut yhä enenevässä määrin muukin oppositio.

 

Turkin nykyisenpolarisoituneen yhteiskunnallisen keskustelun ymmärtämiseksi on palattava ajassa niihin vuosisatoihin, jotka edelsivät 1920-luvulla käynnistynyttä kemalistista modernisaatiota ja uskonnon hylkäämistä kansakuntaa rakennettaessa.

Osmanivaltakunnan eliitti koostui sotilaista ja virkamiehistä. Kun valtakunta alkoi taantua suhteessa teollistuvaan Eurooppaan 1700-luvun lopulla, eliitin johtamana muodostettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeniin mennessä näkemys, että länsimaiden sotilaallista ja taloudellista ylivaltaa oli mahdollista vastustaa vain omaksumalla läntinen tiede, teknologia, koulutus ja hallintokulttuuri.

Resepti oli sama kuin Japanilla 1860-luvun lopulla alkaneessa Meiji-restauraatiossa, jolloin maa luopui feodaalisesta yhteiskuntajärjestelmästä ja aloitti nopean modernisoinnin.

Kun Turkin tasavalta perustettiin vuonna 1923 Mustafa Kemal Atatürkin johdolla, valtion keskeiseksi tehtäväksi määrittyi uuden kansakunnan luominen. Kyseessä oli monella tapaa klassinen valtion ja kansakunnan luomistyö.

Osmaniturkkilaisen eliitin tavoitteena oli rakentaa valtio, jonka ydinolemus palautui turkkilaisten esi-islamilaiseen historiaan Keski-Aasiassa, siis aikaan ennen kuin turkkilaiset saapuivat Anatoliaan 1000-luvun alussa. Kansakunta haluttiin erottaa sekä osmanien islamilaisesta sivilisaatiosta että länsimaista. Tähän tavoitteeseen sisältyi selkeä ristiriita, sillä modernisaatio liitti kansakunnan osaksi länsimaita.

Kemalistit halusivat korvata uskonnollisen identiteetin modernilla ja sekulaarilla kansallisella identiteetillä. Uskonnollinen vakaumus ja etninen identiteetti luokiteltiin ranskalaisen mallin mukaan yksityisasioiksi, joilla ei ollut sijaa julkisessa toiminnassa.

Meidän sivilisaatiossamme ja kulttuurissamme kaikki kirjat on kirjoitettu selittämään Koraania

Kemalismista tuli radikaalia modernisaatiota ajava ideologia. Islamilaisen kulttuurin katsottiin olevan yhteiskunnan uudistamisen esteenä, ja siksi se tuli hylätä. Turkissa käynnistyi vuoden 1919 jälkeen poliittisten instituutioiden, kulttuurin ja koko elämäntavan uudistaminen.

Atatürkin pyrkimyksenä oli toteuttaa Turkissa nopeassa tahdissa samat uudistukset, joihin Euroopalla oli mennyt 500 vuotta renessanssin ajalta alkaen. Kemalistisen ajattelun ydintavoitteena oli luoda »uusi ihminen».

 

Valtiovetoinen sekulaari-nationalistinen projekti kesti 1950-luvulle asti. Turkissa järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1950, jolloin kemalistinen yksipuoluevalta päättyi. Valtaan noussut keskustapopulistinen Demokratiapuolue toi islamin takaisin Turkin valtiollisiin instituutioihin. Samalla virallinen, ylhäältä ohjattu kansallinen identiteetti menetti radikaalin sekularistisen luonteensa.

Armeijan, turkkilaisen nationalismin ja kemalistisen modernisaatio-ideologian väliset kytkökset murtuivat 1980-luvulla. Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeen kemalismin lipunkantajana pidetty Tasavaltalainen kansanpuolue kiellettiin liian vasemmistolaisena. Armeijan piirissä levisi ajatus, että islam tarjosi kansakunnalle tärkeän ideologisen perustan. Valtion ja armeijan uudessa kansallismielisessä liitossa islaminuskosta alkoi vähitellen tulla ihannekansalaisen keskeinen ominaisuus.

AKP:n valtaannousu tulkittiin vuonna 2002 kokonaan uuden alun merkiksi Turkissa. AKP:n johtajat sanoutuivat alkuvuosien julkisissa puheenvuoroissaan irti poliittisesta islamista ja asettuivat tukemaan Turkin EU-jäsenyyttä. Puolue nähtiin Turkissa ja ulkomailla historiallisena muutosvoimana, joka ylittäisi kemalistisen sekularismin ja islamin välisen vastakkainasettelun ja loisi uuden »muslimidemokratian», kuten Turkin poliittisen islamin parhaana asiantuntijana pidetty Hakan Yavuz luonnehti vuonna 2009.

Arvio on osoittautunut vääräksi. AKP on ohjannut keskustaoikeistoa perinteisesti äänestäneitä konservatiivisia turkkilaisia viime vuosina vielä pidemmälle konservatismin ja islamilaisuutta korostavan yhteisöllisyyden suuntaan. AKP on aloittanut kansakunnan ja kansallisen identiteetin radikaalin uudelleenmäärittelyn.

»Meidän sivilisaatiossamme ja kulttuurissamme kaikki kirjat on kirjoitettu selittämään Koraania», totesi puolueen johtohahmoihin lukeutuva entinen kulttuuriministeri Mahir Ünal kaksi vuotta sitten.

Tällaiset lausunnot ovat olleet viime vuosina tyypillisiä Turkin hallinnon edustajille. AKP rakentaa »uutta Turkkia», jossa muunlaisia elämäntapoja ja aatesuuntia pidetään epäaitoina ja epäkansallisina.

AKP:n esiintyminen »maltillisena islamilaisena» liikkeenä näyttää jälkikäteen taktiselta valinnalta. AKP:n johto irtisanoutui aiemmasta radikaalista poliittisen islamin ohjelmasta, kun se havaitsi, ettei ideologialla ole mahdollista nousta valtaan sekularismiin sitoutuneessa maassa.

Nyt puolue ajaa islamilaista ihanneyhteiskuntaa yhä avoimemmin enemmistödemokratian avulla. Enemmistön valtaan perustuva ajattelu on kaukana moniarvoisen yhteiskunnan ihanteesta, jos vähemmistöön kuuluvat pakotetaan elämään enemmistön arvojen mukaisesti.

 

Turkissa on nyt vallalla ajatus, jonka mukaan länsimaat eivät ole tuominneet kesän vallankaappausyritystä riittävän selkeästi. Siksi AKP:n islamilais-konservatiivinen ideologia kiinnittyy yhä lujemmin turkkilaiseen nationalismiin.

Jo aiemmin oli nähtävissä, että AKP:n islamismi yhdistyy Kansallisen toimintapuolueen MHP:n konservatiivisen ja rasistisen nationalismin kanssa, varsinkin kun presidentti Recep Tayyip Erdoğan torppasi suunnitelmat kurdikysymyksen rauhanomaisesta ratkaisusta keväällä 2015.

Nyt osa kemalisteista liittyy samaan kuoroon. Joukkoon mahtuu niin suvaitsevaisia sekulaari-humanismiin ja valistusarvoihin tukeutuvia patriootteja kuin kovan linjan nationalisteja. Nationalistit näkevät läntisiä suurvaltoja vastaan käydyn Turkin itsenäisyyssodan (1919–1922) osana ikuista imperialismin ja länsimaiden vastaista taistelua.

Tästä asetelmasta on nyt kuoriutumassa yhä tiukemmin kansallismielinen, arvokonservatiivinen ja länsimaiden vastainen identiteetti. Sen haastaminen on Turkissa alati vaikeampaa.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.

 
Ulkopolitiikka 4/2016
 

Vapauden viholliset

Olli Ruohomäki

Suomettumisen juhlaraha juhlistaa satavuotiasta