Eurokriisin todellinen perintö on polarisaatio, ei populismi

Timo Miettinen

Vuotta 2017 ei tulla muistamaan kansallismielisen oikeistopopulismin läpimur­rosta, kirjoittaa Timo Miettinen.

Vaalivuotta 2017 on odotettu Euroopassa kauhunsekaisin tuntein. Brexitin ja Trumpin jälkeen oikeistopopulismin odotettiin tekevän varsinaisen läpimurtonsa Hollannin, Ranskan ja Saksan vaaleissa. Geert Wildersin kansallismielinen Vapauspuolue ja Marine Le Penin Kansallinen rintama ovat nostaneet kannatustaan.

Eurokriisistä alkanut oikeistopopulismin läpimurto näyttää kuitenkin jäävän puolitiehen. Wildersin alku­vuoden huima gallup-suosio ei realisoitunut maaliskuun vaaleissa eikä Marine Le Pen noussut Ranskan presidentiksi.

Suomi ei ole jäänyt kehityk­sestä osattomaksi. Kuntavaaleissa perussuomalaiset palasi vajaan yhdeksän prosentin kannatuk­sellaan jälleen pienten tai keski­suurten puolueiden joukkoon.

Vaikka populismi on monimutkainen ilmiö, yksi johtopäätös on kuitenkin selvä: vuotta 2017 ei tulla muistamaan kansallismielisen oikeistopopulismin läpimur­rosta.

Keskittyminen populismin nousuun on peittänyt alleen paljon merkittävämmän kehityskulun: eurooppalaisen puoluekentän hajautumisen. Eurokriisin todellinen perintö on yhä pirstaleisempi puolue­kartta, jossa koalitioita muo­dostetaan uusin periaattein.

Kyse ei ole satunnaisesta ilmiöstä. Politiikan tutkimuk­sessa on jo pitkään tiedetty talouskriisien voimistavan erityisesti äärioikeiston kanna­tusta. Saksan 1930-luvun lama ja tätä seurannut kansallissosialismin nousu ovat tästä kenties tunnetuin esimerkki.

Viime vuosina tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös talouskriisin ja polari­saation suhteeseen. Brittiläi­sen CEPR-verkoston tutkijat Manuel Funke, Moritz Schu­larick ja Christoph Trebesch ovat analysoineet 800 län­simaista vaalia viimeisen 150 vuoden ajalta ja verranneet tuloksia talouskriiseihin. Johto­päätös on, että oikeistopopulis­min nousu on vain yksi juonne talouskriisejä seuraavassa puoluekentän jakautumisessa.

Tutkijoiden mukaan talous­kriisit vaikeuttavat poliittista päätöksentekoa kahdella tavalla. Yhtäältä puoluekentän hajautuessa puolueet joutuvat muodostamaan usein laajoja koalitioita yli perinteisten jakolinjojen. Hallitseminen on vaikeampaa ja yhteistyötä joudutaan miettimään tapaus­kohtaisesti. Suomen vuosien 2011–2015 sixpack-hallitus on tästä hyvä esimerkki.

Toinen vaikeus liittyy poliittisen toimintaympäristön muuttumiseen. Yhteiskunnalli­set olosuhteet ovat tyypillisesti epävakaampia talouskriisin jälkeen. Julkisen sektorin leik­kaukset tai työmarkkinakiistat johtavat jännitteisiin ja halli­tusten nopeaan vaihtumiseen. Kreikan poliittinen tilanne talouskriisin jälkeen ilmentää hyvin tätä kehitystä.

Vaikka monet valtapuolueet ovat menettäneet kannatus­taan eurokriisin jälkeen, erityi­sen heikoilla ovat Euroopassa olleet perinteisesti sosiaalidemokraattiset puolueet kuten Kreikan Pasok, Hollannin työväenpuolue ja Ranskan sosialistinen puolue. Britannian Labour rakoilee sisäisten krii­siensä vuoksi ja sen odotetaan kärsivän merkittävän tappion kesäkuun yllätysvaaleissa.

Työväenpuolueet näyttävät menettävän kannattajiaan kahteen eri suuntaan. Nuo­ret ja kaupunkilaiset siirtyvät liberaalien tai vasemmisto­laisten ehdokkaiden taakse. Jälkimmäisiä edustavat esi­merkiksi Hollannin Vihreän vasemmiston Jesse Klaver ja Alistumaton Ranska -puo­lueen Jean-Luc Mélenchon. Rakennemuutoksista kärsi­vien teollisuuspaikkakuntien työläiset siirtyvät puolestaan tukemaan äärioikeiston ehdokkaita.

Polarisaatiolla voi olla suuria vaikutuksia Eurooppa-politiikkaan.

Politiikan ailahtelevuus ja hallitusten heikko toiminta­kyky merkitsevät ennen kaik­kea epävarmuutta Euroopan unionille, kun merkittävimpiä päätöksiä siirretään jatkuvasti eteenpäin. Yleisesti myönne­tään, että brexit-neuvottelut tai EU-komission hahmot­telema talous- ja rahaliiton kehittäminen aidon poliittisen unionin suuntaan voivat toden teolla alkaa vasta Ranskan ja Saksan vaalien jälkeen, jos sittenkään.

Laajapohjaiset koalitiot ovat harvoin yksimielisiä EU-politiikasta. EU-yhteis­työtä ei välttämättä haas­teta, mutta sitä ei haluta syventääkään. Esimerkiksi kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten hallituksen tapauksessa lopputuloksena on ollut eräänlainen passii­visuus. Unionista ei haluta eroon, mutta uusiin politiikka-alueisiin, kuten yhteiseen pakolaispolitiikkaan tai EMU:n kehittämiseen, suhtaudutaan penseästi.

Kolmas vaihtoehto ovat tietenkin muodikkaat »exitit» eli EU-erot. Britannian kansanäänestys EU-jäsenyydestä oli ollut konservatiivipuolueen tie­tyn siiven agendalla jo pitkään. David Cameron olisi tuskin luvannut brexit-äänestystä, ellei itsenäisyyspuolue Ukipin kannatus olisi noussut.

Tämän vaihtoehdon kan­nalta onkin olennaista, missä määrin suuret puolueet omak­suvat EU-kriittisten liikkei­den teemoja. Mark Rutten VVD-puolueen torjuntavoitto Hollannin vaaleissa perustui osittain tähän strategiaan, jossa maahanmuuttokriittiset teemat pyrittiin integroimaan salonkikelpoisesti liberaaliin talousohjelmaan.

Eurooppalaisen politiikan keskeisiä kysymyksiä onkin, millaiseksi poliittisen keskustan identiteetti tulevaisuudessa muodostuu. Suuri kysymys on, kestääkö talous- ja arvo­liberalismin liitto ja millaisen roolin EU saa globalisaation hallinnassa.Suuri kysymys on, kestääkö talous- ja arvo­liberalismin liitto ja millaisen roolin EU saa globalisaation hallinnassa.  Kuten Ranskan vaalit osoittivat, flirttailu eurojärjestelmän romuttamisella ei ole enää poliittisen äärilaidan yksinoikeus.

Kirjoittaja on yliopistotutkija, joka johtaa Between Law and Politics -tutkimushanketta Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää