Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kuilu USA:n ja Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajien välillä kasvaa

Vasemmistolaisten presidenttien nousun jälkimainingeissa Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan maiden välille on aukeamassa poliittinen railo, jota jotkut vertaavat jo kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun idän ja lännen välillä.

Latinalaisen Amerikan poliittinen kartta käy läpi mullistusten aikaa. Vasemmistolaisaalto on pyyhkinyt hyökyaallon tavoin maanosan yli viimeisen puolentoista vuoden aikana, jolloin maanosassa on pidetty yhteensä 12 presidentinvaalit. Suurista tuloeroista, pahasta korruptiosta ja köyhyydestä kärsivä maanosa on äänestänyt muutoksen puolesta.

Seuraavaksi odotetaan vaaleja syksyllä Keski-Amerikassa, Guatemalassa. Kahdentoista jo valitun presidentin joukosta erottuvat selkeästi kaksi vasemmistolaisryhmää, joista molemmista voi halutessaan löytää populismin merkkejä – radikaalimmat vasemmistopresidentit, joiden retoriikkaa värittää Che Guevaran, Fidel Castron ja Hugo Chávezin vallankumoussanasto, sekä maltillisemmat ja liberaalimmat vasemmistopresidentit, jotka välttävät suoria hyökäyksiä Yhdysvaltoja ja uusliberalismia vastaan.

Suurimman ja näkyvimmän joukon muodostaa kuitenkin ensimmäinen ryhmä. Latinalaisessa Amerikassa poliittinen kartta piirtyy Venezuelan presidentin Hugo Chávezin ympärille – hänen vastustajiinsa ja kannattajiinsa.

Chávezin ystäviin kuuluvat muun muassa Bolivian intiaanipresidentti Evo Morales, Perun presidentinvaaleissa toiseksi tullut sotapäällikkö Ollanta Humala, Ecuadorin ”kansan presidentti” Rafael Correa, Nicaraguan sandinisti-presidentti Daniel Ortega, Kuuban legendaarinen vallankumousjohtaja Fidel Castro sekä Guatemalan presidentinvaaleissa ehdokkaana oleva intiaanisukuinen Rigoberta Menchú.

Toiset vasemmistolaisista presidenteistä puolestaan ovat maltillisemmalla linjalla, sillä he eivät halua sulkea ovia Yhdysvaltoihin päin – yrittäen samaan aikaan olla astumatta Chávezin varpaille. Tähän ryhmään kuuluvat Chilen ensimmäinen naispresidentti Michele Bachelet, Perun presidentti Alan García sekä Brasilian suurvaltion presidentti Luiz Inácio Lula da Silva.

Kiihkeän vaalivuoden jälkeen selkeää vähemmistöä näyttelevät oikeistopresidentit, kuten Kolumbian Álvaro Uribe, joka taistelee sotaa huumeita vastaan yhdessä Yhdysvaltojen rinnalla. Näyttää siltä että, täsmälleen Chávezin suunnitelmien mukaisesti Latinalainen Amerikka on kääntymässä valtio kerrallaan neoliberalismia ja samalla myös Yhdysvaltoja vastaan.

Kiistat energiapolitiikasta ja kokapensaan viljelystä, pettymyksen tuottaneet vapaakauppasopimukset sekä epäonnistunut uusliberalismi ovat palasia, joista on rakenteilla Yhdysvaltoja ja Latinalaisen Amerikan maita erottava muuri. Toiset vertaavat sitä jo kylmän sodan aikaiseen rautaesirippuun.

Evon akselilla

Latinalaisen Amerikan yli jylläävä vasemmistolaisaalto on avannut tilaisuuden myös ”intiaanipresidenttien” ilmaantumiseen poliittiselle areenalle. Boliviassa Evo Morales, Latinalaisen Amerikan uusi alkuperäiskansojen identiteetin symboli ja puolestapuhuja, valloitti kansan vaalikampanjallaan marraskuussa 2005 ja voitti presidentinvaalit historiallisella 54 prosentin äänivyöryllä.

Maa, jonka väestöstä noin 70 prosenttia koostuu alkuperäiskansoista, sai ensimmäistä kertaa enemmistöä edustavan presidentin. Tällä hetkellä mantereella odotetaan Guatemalan syksyllä 2007 pidettäviä presidentinvaaleja. Maassa on myös 65 prosentin suuruinen alkuperäiskansojen enemmistö. Vaaleihin on ilmoittautunut ehdokkaaksi Guatemalan tunnetuin alkuperäiskansojen oikeuksien puolestapuhuja, Rigoberta Menchú, joka palkittiin vuonna 1992 Nobelin rauhanpalkinnolla.

Intiaaniedustajien tavon Chávez ja Correa ovat ymmärtäneet alkuperäiskansojen vaatetuksen symbolisen merkityksen ja esiintyvät usein julkisesti intiaanien perinteisissä neuleissa.

Moralesin ja Menchún retoriikka vilisee intiaanisymbolismia ja Evoakselille tyypillistä vasemmistolaista, uusliberalismia vastustavaa sanastoa (Castro–Chávez–Morales-akseli on lehdistössä nimetty leikkimielisesti – englanninkielistä Axis of Eviliä mukaillen – Axis of Evoksi) ja se on tuonut Latinalaisen Amerikan poliittiselle areenalle uuden tulkinnan alkuperäiskansaidentiteetistä.

Kolonialismin ja alkuperäiskansojen alistamisen perinne on arvokas symbolinen ja poliittinen retorinen ase, jonka avulla Morales ja Menchú hakevat huomiota niin kotimaan areenoilla kuin YK:n puhujapöntössä. Morales maustaa retoriikkaansa myös uusliberalismin ja Yhdysvaltojen vastaisella vallankumouseetoksella. Hän tosin muotoilee sen ”demokraattiseksi, rauhanomaiseksi kulttuurivallankumoukseksi”. Morales otti vastaan myös Bolivian presidentin viran vuonna 2006 Andien vuoristossa Titicacajärven rannalla, muinaisessa intiaanikaupunki Tiwanakussa intiaanisymboliikan värittämässä tilaisuudessa.

Erityisen strategiseksi tilaisuuden pitopaikan valinnan tekevät tarinat Tiwanakun romahduksesta. On nimittäin esitetty, että sen syynä oli vieraan kansan väkivaltainen invaasio. Morales taas on useaan otteeseen väittänyt Amerikkojen vapaakauppasopimuksen olevan väline, jonka avulla Yhdysvallat haluaa vallata maan. Evon akselin vasemmistopresidenttien puheissa Yhdysvallat esiintyy ”isona, pahana” ulkovaltana, joka haluaa vapaakauppasopimuksen avulla valloittaa maanosan sekä sen taloudellisesti että poliittisesti.

Ei liene mikään ihme, että suurien tuloerojen ja köyhyyden väsyttämään kansaan vetoaa retoriikka, joka syyllistää ulkopuoliset toimijat ja lupaa suuria, kauan odotettuja muutoksia. Kysymysmerkiksi jää, haluavatko johtajat todellakin vilpittömästi edistää mantereen syrjityimmän ja alistetuimman väestönosan oikeuksia vai käyttävätkö vallanpitäjät populistisesti hyväkseen mantereen yli pyyhkivää vasemmistolaisuuden aaltoa päästäkseen kansan suosioon.

Uho uppoaa kansaan

Intiaanipoliitikkojen lisäksi uusi ilmiö Latinalaisen Amerikan macho-kulttuurin leimaamassa poliittisessa elämässä on myös naisehdokkaiden nousu varteenotettaviksi kandidaateiksi presidentin pallille. Tätä voi kutsua jo pieneksi vallankumoukseksi. Esimerkiksi Chilessä maan johtoon valittiin hillitympää vasemmistolaista linjaa edustava Michele Bachelet.

Guatemalan syksyn presidentinvaaleissa saattaa olla luvassa toinen yllätys, jos Evon akseliin kallellaan oleva Rigoberta Menchú nappaa voiton. Guatemalassa tosin alkuperäiskansojen liike on vielä huonosti organisoitunut muun muassa Boliviaan ja Ecuadoriin verrattuna. Ei ole myöskään lainkaan varmaa, onko kansa valmis valitsemaan ensimmäisen naispresidenttinsä, joka edustaa vielä alkuperäiskansojen ääntä.

Ecuadorin Rafael Correa, Chávez ja Morales johtavat rintamaa, joka kritisoi voimakkaasti ulkomaisten kehityspankkien ja -rahastojen, kuten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimia mantereella. Uusin projekti tällä rintamalla onkin Etelä-Amerikan oman rahaston Banco del Surin (suom. Etelän pankki) perustaminen.

Tämänkaltaiset symboliset teot uppoavat hyvin kansalaisiin, jotka ovat väsyneitä ainaiseen korruptioon, köyhyyteen ja vastuuttomaan eliittiin, joka useissa maissa koostuu valkoisesta vähemmistöstä. Vastauksia jokapäiväisiin rahahuoliin etsitään ensimmäistä kertaa maanosan sisältä ulkomaisten rahoittajien tuottamien pettymysten jälkeen, joista esimerkkinä ovat eri maissa nähdyt taloudelliset kriisit.

Vaikuttaa siis todellakin siltä, että vasemmistolaisaalto on tuonut tullessaan myös uusia tuulia Latinalaisen Amerikan poliittiselle ja taloudelliselle kentälle. Mantereen vähemmistöryhmien liikehdintä on silmiinpistävää. Tulevaisuus näyttää, tuleeko Moralesin lupaus ”johtaa Boliviaa kansansa ehdoilla” todeksi.

Entä täyttyvätkö samalla populistisen presidentin haaveet ikuistaa itsensä Castron ja Che Guevaran rinnalle maanosan historiassa alkuperäiskansojen oikeuksien puolustajana? Tai lisääkö Correan ajama perustuslakimuutos kansalaisten osallistumisen mahdollisuuksia politiikkaan ja kasvattaako se heidän hyvinvointiaan? Entä ovatko alkuperäiskansojen ja naisten oikeudet tulleet pysyvästi osaksi mantereen elämää?

Vasemmistopresidenttien puheissa peräänkuulutetaan myös vapautusta uusliberalismin ikeestä. Monien mukaan sen vaikutus kun on ollut Latinalaisessa Amerikassa suurimmaksi osaksi negatiivinen. Taloudellisia kriisejä, kuten Argentiinan taloudellista romahdusta ja Ecuadorin vuosituhannen vaihteen talouskriisiä, syytetään usein juuri uusliberalismin tekosiksi. Yhdysvaltojen kanssa solmittuja vapaakauppasopimuksia pidetään epäoikeudenmukaisina ja useita ulkomaanlainoja laittomina. Yhdysvallat mielletään mantereella epäonnistuneen uusliberalismin symboliksi. Poliittisten vallanpitäjien tulisi siksi taistella USA:ta vastaan kaikin keinoin. Monet varoittelevatkin jo suureen ääneen Yhdysvaltoja Latinalaisen Amerikan poliittisesta ja taloudellisesta voimistumisesta – jota halutaan rakentaa tällä kertaa mantereen omin voimin, ilman ulkopuolisia apuja.

Ihmisille, jotka etsivät epätoivoisesti vastausta siihen, miksi he joutuvat elämään sukupolvesta toiseen köyhyydessä, Yhdysvaltojen syyllistäminen riittää usein selitykseksi omalle kurjuudelle. Pienikin toivo siitä, että tämä ”pahan valta” saadaan kaadettua ja sen tilalle asetuttua sellainen toimija, joka taistelee kaikkien kansalaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Omien perinteiden vaalimisesta sekä vähäosaisten auttamisesta on näin ollen tullut tärkeä poliittisen retoriikan ase, edustavathan ne uusliberalistisen vallan vastakohtaa. Vapaus ja vallankumous saavat siten Latinalaisessa Amerikassa hyvin erilaisen merkityksen kuin Yhdysvaltojen ”vapautuksen ulkopolitiikassa”.

Kenen kasvot?

Latinalaisen Amerikan vasemmiston voitokkuuden salaisuus piilee pitkälti ”tavallisen kansan” edustajana toimimisessa. Ovatpa nuo tavalliset sitten kokalehden viljelijöitä, intiaaneja, naisia, vammaisia tai muita köyhään ja syrjittyyn, tähän asti poliittisesti jokseenkin näkymättömään väestönosaan kuuluvia ihmisiä.

Vasemmistopresidenttien retoriikkaa värittääkin heidän kansanomaisuutensa – Chilen Michele Bachelet on ”yksi chileläinen chileläisten joukossa” sekä kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka menetti oman isänsä presidentti Alberto Fujimorin aikaisissa kidutuksissa.

Nicaraguan Daniel Ortegaa kutsutaan ”Danieliksi”, ei herra presidentiksi eikä Señor Daniel Ortegaksi. Hän taisteli tavallisen kansan joukossa vuoden 1979 vallankumouksessa ja muistuttaa kansalaisia mielellään taistoistaan paremman yhteiskunnan puolesta. Ecuadorin Rafael Correa matkustaa ”tavallisten kansalaisten” parissa ja pyytää ihmisiä äänestämään ”rakkaudesta isänmaahan” ja Venezuelan Hugo Chávez kuvailee itseään hallituksen internet-sivuilla kolmen lapsen isänä, sekä isänmaalleen uskollisena kansalaisena. Bolivian Evo Morales puolestaan osoittaa puheensa ja tekonsa ”siskoillensa” ja ”veljillensä”.

Kansan presidenteillä on nyt valtava haaste edessään – miten edetä sanoista tekoihin, jotta suuret lupaukset eivät jäisi vain retoriikan tasolle ja jottei maanosan ja sen pohjoisen naapurin välinen kuilu kasva niin suureksi, ettei sen yli ole enää menemistä.