Yhdysvaltain sisäistä valtaa jaetaan Trumpin kaudella uudelleen – maailman kriisit määrittävät presidentin ulkopoliittisen perinnön

Ville Sinkkonen
Wikimedia Commons/Sgt Alicia Brand

Kaaoksessa muille hallin­non edustajille ja Yhdysvaltain kongressille avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia vai­kuttaa maan kansainvälisen agendan muodostumiseen.

Trumpin hallinto on osoittautunut tuuliseksi työpaikaksi.

Historiallisen epäsuosittu – ainakin, jos kysytään demo­kraateilta.

Sellainen on Yhdysvaltain 45. presidentti Donald Trump, jolla oli puolen vuoden jälkeen alhaisemmat kannatusluvut kuin yhdelläkään toisella presi­dentillä seitsemään vuosikym­meneen. Esimerkiksi 5. syyskuuta julkaistussa Reuters/Ipsos -mielipidemittauksessa Trumpia ilmoitti kannattavansa 39,7 prosenttia vastaajista. Samaisessa mielipidemittauksessa demokraateiksi itsensä mieltävien piirissä vain 11 prosenttia ilmoitti kannattavansa Trumpia. Republikaanien vastaava luku oli huomattavasti korkeampi, 82,5 prosenttia.

Samantapaiset tulokset toistuvat myös useissa muissa mielipidemittauksissa. Osaltaan tämä selittyy Yhdysvaltojen sisäpoliittisen tilanteen polarisaatiolla.

Kansainvälisesti Trumpin linja on ollut hapuileva. Trump on vähätellyt Natoa, mutta toisaalta hallinnon budjettiesitys vuodelle 2018 kasvattaisi 1,4 miljardilla dollarilla Yhdysvaltojen panostusta Keski- ja Itä-Euroopan turvaamiseksi luotuun European Reassurance Initiative -ohjelmaan (ERI). Presidentti ilmaisi 9. kesäkuuta tukensa Pohjois-Atlantin sopimuksen viidennelle artiklalle pitkällisen kissa ja hiiri -leikin jälkeen.

Trump on myös vannonut taistelevansa voimallisesti terrorismia vastaan mutta sotkeutunut samalla liittolaistensa keskinäiseen valtataisteluun Persianlahdella. Silti Trump on toiminut myös johdonmukaisesti: hän on irtautunut sekä Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta että Pariisin ilmastosopimuksesta.

Trumpin lähipiiriin kohdistuva Venäjä-tutkinta paitsi nakertaa hallinnon legitimiteettiä, myös kaventaa ulkopoliittista liikkumavaraa. Kaaoksessa muille hallin­non edustajille ja Yhdysvaltain kongressille avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia vai­kuttaa maan kansainvälisen agendan muodostumiseen. Tilannetta monimutkaistavat ulkoministeriön arvonalennus ja pelot Yhdysvaltain ulkopoli­tiikan sotilaallistumisesta.

1. Kongressi. Senaatissa on nuristu vuosikymmeniä siitä, että presidentit ovat harjoittaneet liian löyhää pakotepolitiikkaa diplomaat­tisen liikkumavaran nimissä. Heinäkuussa kongressi käytti liikkumatilaansa hyväkseen. Venäjä-pakotteita tiukenta­va lakialoite läpäisi senaatin äänin 98–2 ja edus­tajainhuoneen 419–3 Valkoisen talon vastustuksesta huoli­matta. Tällainen yksimielisyys demokraattien ja republikaanien leireissä on ollut viime vuosina harvinaista.

Senaatti on lisäksi arvostellut Trumpin hallinnon budjettiehdotuksen ulkopoliit­tisia linjauksia. Republikaanien »haukkasiipi» – senaattorit John McCain ja Lindsey Graham etunenässä – ajaa suurempia lisäyksiä sotilasme­noihin kuin Trump. Senaatin ulkoasiainvaliokunnassa on myös karsastettu Trumpin suunni­telmia leikata ulkoministeriön budjettia yli 30 prosentilla.

Vastustusta ulkoministeriön budjettileikkauksille voi löytyä myös Trumpin hallinnon sisältä: toimiessaan Yhdysvaltain asevoimien sotatoimialueen päämajan (USCENTCOM) komentajana vuonna 2013 puolustusministeri James Mattis totesi senaatin puolustusvaliokunnan kuulemistilaisuudessa, että hänelle pitäisi »hankkia lisää luoteja», mikäli ulkoministeriön rahoitukseen kajotaan.

2. Sisäpiiri. Trumpin kauden alussa hallinnon pääideologin viittaa soviteltiin neu­vonantaja Stephen Bannonin harteille. Elokuussa hän liittyi Trumpin hallinnosta eronnei­den tai erotettujen joukkoon, ilmeisesti Valkoisen talon uuden kansliapäällikön John F. Kellyn myötävaikutuksella.

Trumpin hallinto on kaiken kaikkiaan osoittautunut tuuliseksi työpaikaksi. Turvallisuusneuvonantaja Michael Flynn pakotettiin eroamaan virastaan Venäjä-kytköstensä takia jo helmikuun puolivälissä. Sittemmin hallinnon keskeisistä henkilöistä lähtijöiden joukkoon ovat liittyneet muiden muassa kaksi tiedotuspäällikköä (Michael Dubke ja Anthocy Scaramucci), tiedottaja (Sean Spicer), kansliapäällikkö (Reince Priebus) sekä Bannonin liittolainen, neuvonantaja Sebastian Gorka.

Flynniin ja erityisesti Bannoniin henkilöityneen nationalistisiiven vaikutus näkyi presidenttikauden alku­kuukausina esimerkiksi kiistel­lyssä maahantulokieltoasetuk­sessa ja Trumpin käyttämässä retoriikassa, kuten myyttis-uskonnollisissa viittauksissa läntiseen sivilisaatioon.

Bannonin ja Gorkan lähtö näyttää voi­tolta globalisteille ja liberaa­leille, joihin lukeutuvat esimer­kiksi laajalla ulkopoliittisella portfoliolla operoiva Trumpin vävypoika Jared Kushner, pre­sidentin tytär Ivanka Trump sekä talouspoliittinen neuvon­antaja Gary Cohn.

3. Ulkoministeriö. Presi­dentti Trumpin hallintoa on arvosteltu ennennäkemät­tömästä hitaudesta poliittisissa virkanimityksissä. Tämä näkyy erityisesti ulkoministeriössä. Keskeisistä nimityksistä oli syyskuun alkuun mennessä vahvistettu senaatissa vain ulkoministeri Rex Tillerson, sijaisulkoministeri John J. Sullivan ja YK-lähettiläs Nikki Haley. Tärkeimmistä suurlähettiläsnimityksistä senaatin syynin ovat läpäisseet Kay Bailey Hutchison (Nato), David Friedman (Israel) ja Terry Branstad (Kiina).

Venäjälle suuntaava suurlähettiläs John Huntsman odottaa edelleen senaatin siunausta. Kuvaavaa on, että hallinto ei ole onnistunut edes nimittämään suurlähettilästä Souliin, vaikka Korean niemimaa on ollut koko Trumpin presidenttikauden maailmanpolitiikan polttopisteessä.

Ulkoministeriöstä siis puuttuvat poliittisesta ohjauk­sesta vastaavat vara- ja apulaisulkoministerinimitykset lähes kokonaan. Nimitysten hitaus on osin tahallista. Tillersonin tehtäväksi on annettu ministeriön uudelleenjärjestely, eikä kaikkia vapaita virkoja tulla todennäköisesti täyttämään ollenkaan.

»Uravirkamiehet» vastaa­vat toistaiseksi ulkopolitiikan päivittäisestä hoidosta, mutta ilman poliittista ohjausta ministeriö on kuin laiva ilman peräsintä. Tämä paitsi vah­vistaa mielikuvaa hallinnon ulkopolitiikan kaoottisuudesta, myös heikentää virkamiehistön työmotivaatiota.

4. Sotilaat. Trump ihailee armeijaa ja erityisesti kenraalikuntaa. Kun presi­dentti erotti kansliapääl­likkönä toimineen Reince Priebusin, seuraava valinta oli sisäministerinä aiemmin toiminut eläköitynyt kenraali John F. Kelly. Trump on lisäksi myöntynyt kenraalikunnan ja puolustusministeri Mattisin vaatimuksiin lisätä Yhdysvaltain joukkoja Afga­nistanissa.

Hallinto on myös osoittanut valmiuttaan soti­laallisiin voimannäyttöihin. Ohjusisku Syyriaan Assadin hallinnon käytettyä kemiallisia aseita ja ”kaikkien pommien äidin” pudottaminen Isisin asemiin Afganistanissa ovat tästä malliesimerkkejä.

Trumpille sotilasmenojen kasvattaminen, ohjusiskut ja pommitukset ovat tapa osoit­taa päättäväisyyttä. Presiden­tin kriitikot taas pelkäävät, että hän samalla priorisoi sotilaallisia vaikutuskeinoja diplomaattis­ten ja taloudellisten vaikutus­kanavien kustannuksella.

Toisaalta kenraalit voivat omilla toimillaan ohjata hallinnon ulkopolitiikkaa perinteisemmille tai vähintäänkin ennustettavammille raiteille. Mattisia, turvallisuuspoliittista neuvonantajaa H. R. McMasteria ja ulkoministeri Tillersonia on mediassa nimitetty »aikuisten akseliksi». Heidän odotetaan silottelevan presidentin ylilyöntejä.

5. Jokeri. Pelin jokerikortti on Trump itse. Hänen luonteenlaatuaan, harkintansa puutetta ja päätöksenteko­kykynsä impulsiivisuutta on reposteltu kyllästymiseen asti – mutta syystä. Vaikka muut vaikuttajat pääsisivät muok­kaamaan ulkopoliittista agen­daa, presidentin päätösvalta korostuu kriisitilanteessa.

Trump lupasi elokuussa Pohjois-Korealle »tulta ja raivoa», mikäli Pjongjang jatkaisi uhittelevaa politiikkaansa. Sittemmin Kim Jong-Unin hallinto on eskaloinut tilannetta entisestään laukaisemalla ohjuksen Japanin yli ja toteuttamalla kuudennen ydinkokeensa.

Trumpin reaktiot Pohjois-Korean provokaatioihin antavat viitteitä siitä, miten presidentti käsittelee kiperiä kansainvälisiä tilanteita. Trump on jatkanut kovalla linjalla mutta myöntänyt, ettei sotilaallinen isku Pohjois-Koreaan ole ”ensimmäinen vaihtoehto”. Hallinto on samanaikaisesti tuonut esille, että kaikki vaihtoehdot ovat edelleen pöydällä, myös neuvotteluratkaisu.

Maailman kriisit ovat Yhdysvaltain presidentille totuuden hetkiä, jotka mää­rittävät tämän ulkopoliittisen perinnön. Jimmy Carter epäonnistui Iranin pantti­vankidraaman hoitamisessa, eikä monikaan muista hänen työtään rauhanvälittäjänä. George W. Bush reagoi syyskuun 2001 terrori-iskuihin kahdella sodalla – arvosteltuaan ensin kampanjassaan Clintonin hallinnon interventionistista ulkopolitiikkaa.

Aika näyttää, johtaako jokin kriisi Trumpin presidenttikau­della mahtailevan retoriikan lisäksi harkitsemattomaan voimankäyttöön.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää