Itsevaltaiset otteet lujittuvat EU:ssa ja demokratiat kallistuvat ympäri maailman – näin Unkarin Viktor Orbán on luonut yhteiskunnastaan epäliberaalin

 

Orbán alkoi puhua uudesta alusta. Hänestä Unkarin historian käännekohta ei enää ollut kommunismin kaatuminen 1980-luvun lopussa. Uusi ajanjakso oli alkanut vuodesta 2008. Silloin moni asia alkoi mennä pieleen, ja finanssikriisi riepotti maailmaa.

 

Orbánille tulevaisuuden menestyvät järjestelmät eivät olleet länsimaisia liberaaleja demokratioita. Erikseen hän mainitsi Singaporen, Kiinan, Venäjän ja Turkin. Hän kutsui maita tähdiksi.

 

Orbán julisti Unkarin rakentavan uutta, illiberaalia valtiota. Sellainen oli hänen mielestään mahdollista rakentaa Euroopan unionin sisälle.

 

Illiberaalin eli epäliberaalin demokratian käsitteen esitti alun perin yhdysvaltalainen toimittaja Fareed Zakaria 1990-luvulla. Zakaria teki huolestuneen havainnon siitä, että joissain maissa demokraattisesti valittu johto ei piitannut perustuslaillisista rajoitteistaan.

 

Orbán on menestynyt valtionrakennusprojektissaan. Euroopan komissio on aloittanut Unkaria vastaan EU-lainsäädännön noudattamista koskevan rikkomusmenettelyn. Myös Euroopan parlamentti tutkii, miten demokratia ja oikeusturva toteutuvat maassa. Tutkimusta johtaa vihreiden ryhmän hollantilaismeppi Judith Sargentini.

 

Liberaali Eurooppa pelkää, että Unkari luisuu autoritaarisuuden tielle johtajansa itsevaltaisessa otteessa.

 

»On tärkeää huomata, että kun Orbán palasi valtaan vuonna 2010, hän voitti vaalit täysin demokraattisesti. Unkarilaiset halusivat hänestä pääministerin», sanoo András Rácz, budapestilaisen Pázmány Péterin katolisen yliopiston apulaisprofessori.

 

»Kaikki lakimuutokset, joita on sen jälkeen tehty, on tehty laillisesti», hän jatkaa.

 

Rácz itse huomasi Unkarin muuttuneen, kun hän palasi kotimaahansa reilu vuosi sitten. Hän oli viettänyt Suomessa noin kolme vuotta, joiden aikana hän työskenteli Ulkopoliittisen instituutin vierailevana tutkijana.

 

Markkinataloudellisesti tarkasteltuna Unkarilla tuntui menevän hyvin. Kaikenlaisia palveluita oli tullut Budapestiin muutamassa vuodessa lisää: ravintoloita, autokorjaamoita ja vakuutusyhtiöitä. Sen sijaan Rácz huomasi, että kaikki, mikä liittyi julkisiin palveluihin, tuntui menneen aiempaa huonompaan suuntaan.

 

Orbánin perintönä pidetään perustuslakia, johon maan parlamentti hyväksyi muutoksia keväällä 2013. Se rajoitti Unkarin perustuslakituomioistuimen valtaa: nyt tuomioistuin voi puuttua perustuslain muutoksiin vain säätämisjärjestyksessä tapahtuneiden virheiden perusteella mutta ei puuttua lakien sisältöön. Lisäksi tuomareiden eläköitymisikää alennettiin. Puolueiden mahdollisuuksia kampanjoida vaalien alla mediassa rajoitettiin, ja unkarilaisia stipendejä saaneita opiskelijoita velvoitettiin jäämään määräajaksi Unkariin töihin valmistumisen jälkeen. 

 

Muutokset tehtiin laillisesti, sillä Orbánin Fidesz ja sen kanssa liittoutunut Kristillisdemokraattinen kansanpuolue voittivat vuoden 2010 vaaleissa määräenemmistön parlamentin paikoista. Lakimuutokset lujittivat pääministerin valtaa entisestään.

 

Huhtikuussa maassa järjestetään parlamenttivaalit. Nykyisellään järjestelmä suosii Fideszin kaltaisia puolueita – siis valtaa pitävää puoluetta itseään. Pienen oppositiopuolueen on käytännössä mahdoton voittaa vaaleja ilman, että se yhdistäisi voimansa muun opposition kanssa.

 

On epätodennäköistä, että Unkarin liberaali vasemmisto suostuisi yhteistyöhön äärioikeistolaisen Jobbik-puoleen kanssa. Jobbikia pidetään Fideszin keskeisimpänä haastajana. 

 

Demokratia ei ole turvassa missään. Se nyt ainakin on selvä muutos, joka on tapahtunut viime vuosien aikana

Näin sanoo Michiganin yliopiston politiikantutkimuksen professori Dan Slater autoritaarisuuden noususta maailmalla. Slater on tutkinut demokratioita ja autoritaarisia järjestelmiä 1990-luvulta lähtien.

»Historiallisesti on äärimmäisen harvinaista, että hyvinvoivat demokratiat lakkaavat olemasta demokratioita», hän sanoo.

 

Valtioista voi ihan hyvin tulla vauraita, vaikka ne olisivatkin diktatuureja. Tällaisia ovat esimerkiksi Saudi-Arabia ja Singapore. Sen sijaan Slaterista on ennenkuulumatonta, että Turkin, Puolan, Unkarin ja Venäjän kaltaiset maat hairahtuvat tieltä pahemman kerran. Suurin huolenaihe on Donald Trumpin Yhdysvallat – se on suorastaan šokki.

 

Trumpin nousun taustalla Slater näkee kaksi trendiä. Ensinnäkin demokratiaa uhkaa aina illiberaalin demokratian vaara. Vaalien jälkeen pääministeri voi suhteellisen helpostikin alkaa kuvitella, että hän voi tehdä mitä vain, koska hänellä on kansan tuki. Pahimmillaan pääministeri kuvittelee olevansa lain yläpuolella ja käyttää valtaansa väärin.

 

Toinen, syvempi huoli on liike kohti vaaliautoritarismia. Siinä valtaa tavoitteleva puolue ei usko voivansa voittaa vaaleja vapaasti ja oikeudenmukaisesti. Sen sijaan puolue vääristää pelikenttää ja voi täten voittaa vaalit ilman, että voittaa äänten enemmistöä.

 

Yhdysvalloissa perinteisen valkoisen enemmistön koko kutistuu. Se luo Slaterin mukaan tunteen uhasta, joka saa vanhat ryhmät ottamaan käyttöönsä epädemokraattisia keinoja valtansa pidikkeiksi.

 

Mutta autoritarismin käsitettä ei ole helppo edes määritellä. Monesti tutkijat luonnehtivat autoritarismia demokratian poissaoloksi. Se on puutteellinen määritelmä, sanoo Slater. Hänestä autoritarismi pitäisi ymmärtää järjestelmänä, joka rajoittaa oppositiota ja heikentää yhteiskunnan moniarvoisuutta. Tällaisessa järjestelmässä valtiokoneistoa kontrolloivat ihmiset käyttävät koneistoa väärin.

 

 

Jos Venäjän maaliskuussa järjestettävistä vaaleista pitää antaa jokin tärppi, se on äänestysprosentti. Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Venäjän politiikan professori Vladimir Gel’manin mukaan Kreml seuraa tulosta huolestuneena, sillä äänestysprosentin ei odoteta olevan korkea.

 

»Se osoittaisi, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä nykyiseen politiikkaan», Gel’man sanoo.

 

Venäjän nykyjärjestelmä on oppikirjaesimerkki vaaliautoritarismista, ja Gel’man on työssään omistautunut tutkimaan, miten maa siirtyi kommunistisesta autoritaarisesta järjestelmästä toiseen, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen autoritaariseen järjestelmään.

 

»Vaalit ovat tärkeitä, sillä ne ovat vallanpitäjille hetkiä, jolloin he saavuttavat jotakin», hän sanoo. Se erottaa vaaliautoritarismin esimerkiksi monarkian kaltaisista järjestelmistä, jossa valta peritään, tai neuvostoaikaisesta järjestelmästä, jolloin vaihtoehtoja tai kilpailua ei ollut ollenkaan.

 

Olisi virheellistä ajatella, että Vladimir Putin rakensi yksin Venäjän nykyisen järjestelmän. Gel’manin mukaan kyse on siitä, että joka kerta, kun Venäjän valtionjohto valitsi demokraattisen ja epädemokraattisen vaihtoehdon välillä, se päätyi valitsemaan epädemokraattisen vaihtoehdon.

 

Tämä on osittainen artikkeli. Lue juttu kokonaisuudessaan Ulkopolitikka-lehdestä 1/2018 tai Lehtiluukusta.