Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Minne menet Intia?

Sirpa Tenhunen ja Minna Säävälä: Muuttuva Intia. Edita 2007, 250 s. Ela R. Bhatt: We Are Poor but So Many – The Story of Self-Employed Women in India. Oxford University Press 2006, 233 s.

Tapio Tamminen

Intian talouden nousua on hehkutettu parin viimeisen vuoden ajan. Maalle on povattu jo maailman palveluiden tuotannon keskuksen roolia. Kirjat Muuttuva Intia ja We Are Poor but So Many valottavat maan nykyhetkeä kahdesta kiehtovan erilaisesta näkökulmasta.

Intian yhteiskunnan yhtenä polttavimpana ongelmana on säilynyt luvattoman heikko infrastruktuuri. Muuttuva Intia -kirjassa luotetaan kuitenkin demokratiaan. Köyhien elintason uskotaan kohoavan uusien investointien avulla, ”sillä maaseudun asukkaat muodostavat Intian äänestäjien enemmistön”. Kuinka ihmeessä? Tällä logiikalla ryysyläisten olisi pitänyt nousta köyhyyden suosta jo vuosikymmeniä sitten. Vai onko demokratia syventynyt viime vuosina?

On hankala uskoa, että demokratia voi toimia kovinkaan hyvin kastilaitoksen läpäisemässä maassa, jossa puolet naisista on lukutaidottomia. Demokratian toimimattomuus ilmenee ruohonjuuritasolla tapauksissa, joissa yläkastiset ovat polttaneet maan tasalle kastittomien asumuksia, kun nämä ovat rohjenneet äänestää vaaleissa omien mieltymystensä mukaan.

Kirjassa nostetaan ilahduttavasti esiin myös vähemmän tunnettua kehitystä, kuten ilmainen kouluruokailu lähes kaikkialla Intiassa. Se lisää koulunkäyntiä ja tasa-arvoisuutta. Kirjoittajat antavat uudistuksesta kuitenkin aiheetta kunnian nykyiselle Kongressipuolueen johtamalle hallitukselle, joka tuli valtaan 2004. Hallitus vain toteutti ylimmän hallinto-oikeuden päätöksen, joka annettiin marraskuussa 2001. Sen mukaan osavaltioiden oli järjestettävä ilmainen kouluruokailu puolen vuoden kuluessa koko maassa.

Väestöpolitiikkaa ja kastilaitoksen muutosta kuvataan mallikkaasti. Kuvausta elävöittää tutkijoiden kenttätyökokemus. Kirja pyrkii antamaan Intian tulevaisuudesta toiveikkaan kuvan. Tämä on hyvä, mutta välillä lukija miettii, rajataanko kuvasta epämiellyttäviä asioita.

Esimerkiksi kastisyrjinnän nykyiset muodot on sivuutettu lähes kokonaan. Kastittomien aktivistien mukaan Intia on maailman viimeinen apartheid-yhteiskunta, jossa ihmisiäsyrjitään järjestelmällisesti heidän etnisen taustansa vuoksi. 160 miljoonan ihmisen kohtaloa ei voi ohittaa vain viittaamalla muutamien kastittomien poliittiseen menestystarinaan. Kastittomien ohella 80 miljoonaa intialaista kuuluu alkuperäiskansoihin. He kokevat olevansa epäihmisiä, joita voidaan häätää vapaasti perinteisiltä asuinsijoiltaan suurpatojen ja kivihiililouhosten tieltä.

Teokseen on jäänyt muutamia kiusallisia virheitä. Informaatioteknologian todetaan muodostavan lähes 10 prosenttia BKT:sta. Pari virkettä myöhemmin prosenttiosuudeksi mainitaan kuitenkin vajaat viisi. Samanlaista hoipertelua on köyhyysluvuissa. Sivulla 22 mainitaan köyhyysrajan alapuolella elävien määräksi 26 prosenttia väestöstä. Seuraavalla sivulla luku on muuttunut 35 prosentiksi. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä Intiassa, kuten monissa muissakin maissa, köyhyystilastojen laatiminen on muuttunut omaksi poliittisen taiteen lajikseen.

Näistä pienistä kriittisistä huomioista huolimatta Muuttuva Intia on kelpo yleisteos, jonka soisi kuluvan kaikkien Intiasta kiinnostuneiden käsissä.

Ela R. Bhattin teoksessa Intiasta piirtyy toisenlainen kuva. Bhatt perusti itsensä työllistävien naisten ammattiliiton SEWAn 35 vuotta sitten. Hän kertoo elävästi järjestöstä ja omasta elämästään. Eniten tilaa Bhatt antaa kuitenkin lähimmille työtovereilleen, neuvokkaille slummien asukkaille, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti SEWAn historiaan.

SEWAn naiset kuuluvat intialaisten ehdottomaan enemmistöön, sillä maan työvoimasta yli 90 prosenttia työskentelee epävirallisessa taloudessa. Se muodostaa noin 60 prosenttia maan BKT:sta ja kattaa noin 40 prosenttia viennistä. Epävirallinen talous muodostaa Intian talouden selkärangan. ”Tästä huolimatta näiden työläisten tarpeita tukeva infrastruktuuri on minimaalinen tai sitä ei ole ollenkaan”, Bhatt toteaa.

Kaikki alkoi 1960-luvun lopulla Ahmedabadissa, kun Intian tekstiiliteollisuuden keskus alkoi hiljalleen kuihtua. Tuhansia jäi työttömiksi. Tekstiilityöväen liiton juristina työskennellyt Bhatt huomasi, kuinka työttömien talous nojasi naisten työhön. He myivät vihanneksia kaduilla tai etsivät kierrätykseen kelpaavia esineitä kaatopaikoilta. ”Tuolloin näin ensimmäisen kerran, mitä oli työllistää itsensä epävirallisessa taloudessa – kaikkien yhteiskunnan työlakien ja säädösten ulkopuolella.”

Bhattin ajatuksesta naisten ammattiliitosta innostui aluksi kourallinen naisia. Vuosien kuluessa siitä on muodostunut yli 700 000 ihmisen verkosto, joka vaikuttaa nykyisin myös maailmanlaajuisesti.

Järjestäytymisen lisäksi SEWAn oli parannettava naisten taloudellista asemaa. Tämän Ela Bhatt oppi Chindaben-nimiseltä naiselta, joka monien muiden tavoin velkaantui yksityisille koronkiskureille.

Joulukuussa 1973 Chindaben tuli Bhattin puheille. ”Ela, miksi emme perustaisi omaa pankkia. Vastasin hieman tuskastuneena: koska meillä ei ole rahaa, pankin perustamisen tarvitaan suunnaton määrä pääomaa. Chindaben tokaisi: hyvä on, voimme olla köyhiä, mutta meitä on paljon”.

Bhatt ymmärsi, että tuossa oli ajatusta. Pienikin pääoma henkeä kohden saattaisi riittää. SEWA keräsi jokaiselta jäseneltään 10 rupiaa. Puolessa vuodessa pääomaa kertyi yli 71 000 rupiaa eli 1420 euroa. Se riitti.

Vähitellen SEWA laajensi toimintaansa lastenhoitoon, ammattiopintoihin, sairaanhoitoon ja vakuutustoimintaan. Pankin lisäksi SEWA on perustanut satoja muita osuuskuntia, kuten pieniä meijereitä, käsityökeskuksia tai osuuskauppoja. Gujaratin kyliin on syntynyt 15–20 naisen ryhmiä, jotka ovat pienen peruspääoman turvin perustaneet esimerkiksi kirjailtujen neuleiden valmistukseen ja markkinointiin keskittyviä pienyrityksiä.

SEWAn keskus sijaitsee yhä Ahmedabadissa, mutta se on synnyttänyt 10 sisarjärjestöä seitsemään eri osavaltioon. Miehiä järjestöön ei kelpuuteta.

Lempeäksi vallankumoukselliseksi kutsuttu Bhatt on syvästi pettynyt intialaiseen demokratiaan ja maansa keskiluokkaan, josta on tullut vuosien myötä yhä itsekkäämpi. Se olisi pystynyt muuttamaan feodaalisen yhteiskunnan demokraattiseksi, mutta keskittyi sen sijaan vain omien etujensa ajamiseen.

Intian toivoa lienee turha etsiä keskiluokan innovatiivisuudesta, kuten usein uskotaan. Pikemminkin toivo on ihmisten enemmistön, epävirallisessa taloudessa työskentelevien ihmisten kekseliäisyydessä. Tuosta maailmasta Ela R. Bhattin teos antaa oivallisen kuvan. Teos olisi sopivaa terapiaa varsinkin niille, jotka kärsivät Intia-ilmiön vierotusoireista.