Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Pääkirjoitus: Eri maailmoissa

Kaksi eri paloa kosketti Suomea kesällä. Lähi-itä oli liekeissä heinä–elokuussa, kun Israel soti Hizbollahia vastaan ja suomalainen sotilastarkkailija kuoli. Itärajan takana puolestaan paloi metsää, ja tuuli kuljetti haitallisia pienhiukkasia Suomen alueelle. Tapahtumat osoittivat, että Lähi-idässä ja Venäjällä ollaan eri maailmoissa kuin Suomessa.

Israel katsoo elävänsä viidakossa, jossa sen olemassaolo on koko ajan uhattuna. Tästä johtuu, että aseellisen voiman käyttö – kuten Libanonin sota – on Israelille politiikan jatkamista muilla keinoin. Siis osa normaalia turvallisuuspolitiikkaa.

Monien suomalaisten ja eurooppalaisten mielestä Israelin tapa käyttää sotilaallista voimaa kuuluu menneeseen maailmaan. Näin siksi, että Eurooppa on siirtynyt ”jälkimoderniin” maailmaan, jossa sota ei enää tule kyseeseen. Ristiriitoja ratkotaan rauhanomaisesti neuvottelupöydissä ja politiikan pehmein keinoin. Koko EU-integraation keskeisenä tavoitteena oli alusta alkaen muuttaa maanosaa niin, ettei Ranskan ja Saksan välinen sota koskaan enää toistu. Tämä rauhanprojekti on saavuttanut tavoitteensa. Euroopassa sota on osoitus politiikan epäonnistumisesta, eikä luonteva tapa jatkaa politiikkaa sotilaallisilla keinoilla.

Suomalaisten on vaikea päättää, mitä mieltä he ovat Israelin politiikasta. Yksi osoitus tästä on, että Helsingissä järjestettiin mielenosoituksia sekä Israelia vastaan että sen puolesta.

Ne kuvastavat eri tulkintoja siitä, millainen politiikka on parasta siinä maailmassa, johon Lähi-itä kuuluu. Joillekin Israelin politiikka näyttäytyy välttämättömänä puolustautumisena ulkoista vaaraa vastaan. Toisille se on toimintaa, joka estää alueen poliittisten ongelmien ratkaisemisen ja siirtymisen jälkimoderniin maailmaan johtavalle kehitystielle.

Myös Lähi-idän toinen alueellinen suurvalta, Iran, käyttäytyy tavalla, jota Suomessa ei ole aina helppo ymmärtää. Suomalaiset ovat tottuneet pitämään itseään realistisena, tosiasiat tunnustavana kansana. Iran näyttää olevan toista maata. Muuten on vaikea selittää sitä, että Iranin presidentti Ahmadinejad vaatii jo melkein kuusikymmentä vuotta olemassa olleen Israelin valtion tuhoamista. Entä mitä mieltä on presidentin arvovallalla epäillä, ettei holokaustia koskaan tapahtunut?

Sodan uhkan poistamisen lisäksi EU-integraatio on merkinnyt osittaista luopumista valtion suvereniteetista ja sen tunnustamista, että globalisoituvassa maailmassa raja sisäasioiden ja kansainvälisten kysymysten välillä jatkuvasti madaltuu. Euroopassa nähdään, että yhä useammilla asioilla on valtion rajojen yli ulottuvia vaikutuksia.

Suomi kuuluu jälkimoderniin Eurooppaan, mutta rajan takana on Venäjä, joka tuntuu yhä elävän vanhassa maailmassa. Venäläisten viranomaisten suhtautuminen Karjalan metsäpaloihin kertoo tästä erosta. Venäjällä suvereniteetista pidetään edelleen tiukasti kiinni. Siksi suomalaisten tarjoama sammutusapu ei kelvannut. Jako sisäasioihin ja kansainvälisiin kysymykseen näyttää olevan edelleen jyrkkä, koska venäläisiä ei vaivannut se, mitä haittoja metsäpalojen savut Suomessa aiheuttivat.

Mutta eivät metsäpalot kiinnostaneet venäläistä mediaakaan. Kun kohu paloista Suomessa alkoi, venäläinen tuttava kertoi, ettei hän sikäläisiä tiedostusvälineitä seuraamalla olisi tiennyt koko asiasta. Espanjan metsäpaloista oli kylläkin raportoitu. Miksi tämä vaitonaisuus? Yksi selitys on, että tiedotusvälineet nyky-Venäjällä eivät halua nostaa esiin asioita, jotka ovat hankalia hallitukselle ja viranomaisille. Keskittäessään valtaa Kremliin presidentti Putin olisi siis luonut järjestelmän, joka tukahduttaa kriittisen informaation välittämisen. Valmis resepti isoillekin politiikan virhearvioille.