Silminnäkijä: Kurdistanilaisen kahvilan nurkkapöydässä

Husein Muhammed

Istumme yhdessä 19 vuotta sitten viimeksi näkemäni synnyinkaupunkini Zakhon lukuisista konditorioista seuraamassa tv-uutisia Turkin iskuista Irakin Kurdistaniin.

Tarjolla on samaa kuin kaikissa kahviloissa: teetä, virvoitusjuomia ja baklava-leivonnaisia, mutta ei suomalaisen seurueen kaipaamaa kahvia.

Päädyin vahingossa muiden suomalaisten tiedonkeruumatkalaisten kanssa Zakhon kaupunkiin, entiseen kotikaupunkiini, josta pakenin kymmenien tuhansien kurdien tavoin 1988 Irakin hallituksen Anfal-operaatioksi ristimää kansanmurhaa, jossa hallitus käytti muun muassa kemiallisia ja biologisia aseita siviilejä vastaan.

Suomalaisista viranomaisista ja kansalaisjärjestöjen edustajista koostuneen seurueen tarkoituksena oli kerätä tietoja Pohjois-Irakin kurdialueiden oloista auttaakseen Suomen maahanmuuttoviranomaisia päätöksenteossa. Tavoitteena oli käydä alueen suurkaupungeissa ? Duhokissa, Erbilissä ja Suleimaniassa ? mutta päädyimme myös rajakaupunkiin Zakhoon, sillä paluumatkalla emme enää päässeet Erbilistä Istanbuliin läpi suljetun ilmatilan.

***

Kahvilassa takanamme istuva nuorten miesten seurue pyytää vaihtamaan kanavaa, koska jalkapallo-ottelu on alkamassa, ?eikä ketään enää kiinnosta poliittiset valheet?.

Tulkkaan nuorten toivomuksen muille matkalaisille, jotka pyytävät saada keskustella paikallisseurueen kanssa. Miehet luopuvat yllättäen kanavanvaihdosta ja intoutuvat kertomaan meille paikallisten ongelmista.

He toteavat, että maailmalla kerrotaan kaiken aikaa Irakin arabialueiden levottomuuksista, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota Pohjois-Irakin Kurdistaniin. Nuoret vahvistavat viikon aikana muodostuneen käsityksemme, että Kurdistanissa ei koeta päivittäisiä itsemurhaiskuja, toisinkuin muualla Irakissa. Alue kärsii kuitenkin valtavistataloudellisista ja sosiaalisista ongelmista. Paikalliset ovat tyytymättömiä ja kaikki haluavat muuttaa pois ? turvapaikanhakijoiksi länteen.

Ihsan-niminen nuorukainen kertoo yrittäneensä päästä Eurooppaan, mutta jääneensä kiinni Turkissa. Hänet pahoinpideltiin ja käännytettiin Turkista takaisin Pohjois-Irakiin. Ihsan ei kuitenkaan ole lannistunut, vaan haluaa yrittää uudelleen Eurooppaan. ?Isäni ei suostu maksamaan, mutta yritän saada lainan ? 10 tai 15 000 dollaria ? jotta pääsisin Eurooppaan... Kannattaako Suomeen tulla??

Pankista Ihsanin on turha hakea lainaa, koska alueella ei juuri ole pankkitoimintaa. Ihmiset eivät pidä niitä luotettavina, joten rahaliikenne hoidetaan käteisellä. Basaareissa rahanvaihtajilla on kasoittain arvottomia Irakin dinaareja, sillä suurin osa kaupasta käydään Yhdysvaltain dollareilla.

Miehiä huolestuttaa enemmän sähkö- ja polttoainepula kuin mediassa päivittäin näkyvä sota Turkin kanssa. ?Töitäkään ei ole?, he valittavat, ?ellei pääse sukulaisten suosittelemana paikallishallintoon?. Korruptio- ja nepotismi-sanojen kurdinkieliset vastineet vilisevät keskustelussa. Nuorten on myös vaikea perustaa perhettä, koska alueella on valtava pula asunnoista.

Asuntopulaa on pahentanut väestönkasvun ohella muuttoliike. Piskuiselle kolmen maakunnan alueelle on paennut vuoden 2003 jälkeen muualta Irakista jopa 200 000 perhettä. Irakilaisten perheiden suuresta koosta johtuen pakolaisia arvioidaan olevan jopa kaksi miljoonaa. Miehet syyttävät maansisäisiä pakolaisia niin asuntojen hintojen huimasta noususta kuin laskeneista palkoistakin. Heidän mukaansa pakolaiset tekevät töitä halvemmalla ja vievät paikallisten työpaikat.

***

Nuorten avautuminen tuntemattomalle ulkomaiselle seurueelle herättää kummastusta: voivatko paikalliset vastoin ennakkokäsityksiä todella puhua avoimesti yhteiskunnallisista epäkohdista?

?Joku kaveriporukasta vielä ilmiantaa meidät?, Sherzadiksi esittäytyvä toteaa, ?mutta olemme tukehtua, joten on pakko purkaa joskus, kävi miten kävi!?

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää