Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Öljymonarkiat pyrkivät eroon öljytaloudesta

Persianlahden pienissä monarkioissa öljy on avannut viime vuosikymmeninä ovet huimalle kehitykselle. Öljytulojen vuoksi maiden taloudet ovat kuitenkin haavoittuvaisia, ja öljy ylläpitää hallitsijoiden ja kansalaisten välistä hallitsemiskauppaa, jossa demokraattiset vaatimukset vaihdetaan valtion takaamaan hyvinvointiin. Maiden tulevaisuus riippuu siitä, miten ne pystyvät irtautumaan öljytuloihin perustuvasta talousmallista.

kuva Natalia Kulka

Missä maassa sijaitsevat maailman rikkain kaupunki, korkein rakennus ja pian myös Louvren ja Guggenheimin museot sekä maailman ensimmäinen hiilidioksiditon ja autoton kaupunki? Entä maailman rikkaimmat kansalaiset ja korkeimmat asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt? Yhdistyneet arabiemiirikunnat ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Kehityksen vauhti Persianlahden pienissä valtioissa on ollut päätähuimaavaa erityisesti kuluvalla vuosikymmenellä, ja mikä kiehtovinta, ne ovat osin säilyttäneet perinteisen valtiomuotonsa nykypäivään asti. Alueen hallitsijasuvut ovat osoittaneet hämmästyttävää sisäpoliittista taituruutta modernisaation ja autoritaarisen monarkian yhdistämisessä. Lännen kärttämä demokratisaatiokin on väistetty puolivillaisilla liberaalisaatioaloitteilla.

Tässä poliittisessa nuorallatanssissa yksi resurssi on ylitse muiden: öljy. Se on avain Persianlahden monarkioiden talouden, yhteiskunnan ja politiikan ymmärtämiseen.

Persianlahdella nautitaan niin kutsutun kolmannen öljykriisin hedelmistä. Toisin kuin 1970-luvun hintapiikkien aikoina, öljytuloja sijoitetaan alueen monarkioissa nyt aseiden sijaan koulutukseen ja talouden monipuolistamiseen.

Öljyresurssit ovat valtioille samanaikaisesti sekä mustaa kultaa että paholaisen ulostetta, kuten Venezuelan öljyministeri niitä 1970-luvulla kuvaili. Öljytulojen tarjoamien mahdollisuuksien kääntöpuolena on resurssikirouksena tai paljouden paradoksina tunnettu ilmiö, tällä viitataan öljyresurssien aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ja talouden ongelmiin, kuten korruptioon ja talouden yksipuolisuuteen. Petrotaloudet Iranista Indonesiaan ja Nigeriasta Algeriaan eivät ole kehittyneet teollisuusmaiksi, ja niiden bruttokansantuote asukasta kohden on edelleen lähellä maailman keskiarvoa tai sen alapuolella.

Persianlahden öljymonarkiat – Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – näyttävät kuitenkin selättäneen resurssikirouksen. Yksi selitys tähän on pieni väestö. Mitä enemmän öljyä tai kaasua ja mitä vähemmän kansalaisia jakamassa energiaresurssien tuottamaa rikkautta, sitä enemmän valtio vaurastuu. Kyseinen mittari on yksinkertaisin tapa tarkastella alueen kuningaskuntien menestyspotentiaalia.

Persianlahden yhteistyöneuvoston Gulf Cooperation Councilin (GCC) kuudesta jäsenestä Saudi-Arabialla on ylivoimaisesti suurimmat öljyvarat, mutta sillä on myös suurin, jo lähes 30-miljoonainen väestö, joka kasvaa yli kahden prosentin vuosivauhtia. Saudikansalaisten työllistäminen tulee olemaan maan hallitsijoille suurimpia lähitulevaisuuden haasteita.

Toisessa ääripäässä on pinta-alaltaan Helsingin kokoinen, noin miljoonan asukkaan saarivaltio Bahrain. Maan öljyvarojen ehtymisen tuloksena syntynyt keskiluokka on edesauttanut maan poliittisen järjestelmän kehittymistä alueen demokraattisimmaksi ja pakottanut paikalliset myös huonommin palkatuille aloille.

Ääripäiden välissä ovat alle viiden miljoonan asukkaan Kuwait, Oman, Qatar ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat (tai Arabiemiraatit), jotka Omania lukuun ottamatta ovat kansainvälisesti merkittäviä öljyn tai maakaasun tuottajia. Niiden bruttokansantuotteesta yli 50 prosentin arvioidaan koostuvan öljyn myyntituloista.

Väestönkasvu tuottaa kuitenkin haasteita sekä energiapolitiikalle että hyvinvoinnin ylläpitämiselle myös muualla kuin Saudi-Arabiassa. Oman, Dubai, Kuwait ja Bahrain ovat sopineet ostavansa maakaasua Qatarista ja Iranista, sillä niiden oma tuotanto ei riitä kattamaan kotimaista kulutusta. Myös ydinenergiaa suunnitellaan GCC-maissa tähän tarkoitukseen.

Yhteistä kaikille GCC-maille on, että kasvavalla osalla niiden väestöstä ei ole kansalaisuutta. Esimerkiksi Arabiemiraateissa kansalaisten osuudeksi arvioidaan 15–20 prosenttia. Loput ovat karkeasti ottaen aasialaisia halpatyöläisiä sekä muualta Lähi-idästä ja länsimaista palkattuja asiantuntijoita, bisnesväkeä.

Varsinkin Kuwaitin, Qatarin ja Arabiemiraattien kansalaiseksi syntymistä voikin monesta syystä kutsua lottovoitoksi, sillä vain kansalaiset pääsevät jakamaan kasvavaa vaurautta ja nauttimaan sellaisista hyvinvointivaltion etuuksista kuin ilmaisesta terveydenhuollosta ja koulutuksesta tai lähes taatusta, hyväpalkkaisesta työpaikasta julkisella sektorilla. Tämän kaiken on mahdollistanut öljy. Miksi siis alueen maat näyttävät nyt pyrkivän öljytaloudesta eroon?

Öljyttyä talouskasvua, tervaista politiikkaa

Persianlahden pienet öljymonarkiat ovat öljyn hinnasta käytävän keskustelun ytimessä ainakin kolmella eri tavalla. Energiaturvallisuus on maille kaksinkertainen haaste, sillä energiansaannin turvaamisen lisäksi niiden taloudet ovat yhä erittäin riippuvaisia yhden vientituotteen hintasykleistä ja kansainvälisestä kysynnästä. Öljyn myyntitulot myös ylläpitävät maiden poliittis-taloudellista dynamiikkaa, jota Lähi-idän tutkimuksen parissa kutsutaan rentierismiksi.

Rentieristisissä valtioissa verotus on korvattu ulkomaisilla tuloilla, minkä seurauksena poliittinen eliitti saavuttaa suhteellisen riippumattomuuden kansalaisten intresseistä. Persianlahden monarkioissa vallanpitäjien ja kansalaisten välistä, ääneen lausumatonta hallitsemissopimusta ylläpidetään allokoimalla öljytuloja erilaisten hyvinvointietuuksien muodossa. Rentieristiset valtiot ovat tämän vuoksi pääsääntöisesti epädemokraattisia. Ne ovat samalla erittäin suojattomia, sillä valtioiden vakaus riippuu ulkoisista tekijöistä, kuten öljyn hinnasta ja kysynnästä. Menestyäkseen pienten arabiöljymonarkioiden tulisi juuri nyt, paradoksaalista kyllä, pyrkiä öljystä eroon öljyn avulla.

Öljyä on syytetty vuoroin niin talouskriiseistä, demokratian puutteesta, hitaasta yhteiskuntakehityksestä kuin ilmastonmuutoksestakin. Öljyriippuvuudesta tahdotaan eroon, mutta samalla kuluttajamaat vaativat sitä lisää. Öljynviejämaiden pahin painajainen on, että maailma siirtyisi uuteen, hiilidioksidittomaan energiatalouteen ennen kuin nykyiset öljyvarat ehtyvät. Yksikään valtio ei siis toivo öljyn loppuvan ”ihan vielä”.

Kun Euroopassa energiaturvallisuutta tarkastellaan energian saatavuuden näkökulmasta, öljyntuottajamaille keskeistä on fossiilisten polttoaineiden kysynnän jatkuminen. Tällä hetkellä tilanne näyttääkin öljyntuottajille valoisalta. Kiinan ja Intian talouskasvun, bioenergian vastoinkäymisten, vetytalouden yhä lunastamattomien lupausten sekä ennen kaikkea öljyn hinnan pitkän aikavälin nousua lupaavien ennusteiden ansiosta varsinkin pienten öljyntuottajien talousnäkymät ovat vahvassa myötätuulessa.

Kulutusjuhlan tuottama korkea inflaatio ja dollariin sidottujen paikallisvaluuttojen suhteellisen ostovoiman heikkeneminen aiheuttavat ongelmia paikalliselle väestölle, mutta valtioiden kassat kilisevät ja megalomaaninen rakennusprojekti toisensa jälkeen nousee tyhjästä hiekalle tai varta vasten rakennetuille tekosaarille.

Arabien pahamaineisesta poliittisesta ”öljyaseesta” on kuitenkin 2000-luvulla jäljellä enää Saudi-Arabian mahdollisuus kontrolloida jossain määrin öljyn hintaa lisäämällä tai vähentämällä tuotantoaan. Öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio Opecin jäsenmaat saivat 1990-luvulla kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista uuden areenan taloudellisten intressiensä edistämiselle.

Opecin jäsenmaat eivät ole pystyneet vaikuttamaan öljyn hintaan, eikä niiden hiilidioksidipäästövähennyksillä ole yhtä suurta merkitystä kuin Kiinan, Intian tai Yhdysvaltojen tapauksissa, mutta nämä valtiot ovat tehneet selväksi, etteivät ne eivät hyväksy kansainvälisiä ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, jos näillä on kielteisiä vaikutuksia öljyntuottajavaltioiden talouksille.

Ekoutopia aavikolla

Toinen öljyriippuvuuden ulottuvuus liittyy öljytulojen keskeiseen asemaan Persianlahden öljymonarkioiden talouksissa. Alueen valtiot ovat tästä tietoisina pyrkineet monipuolistamaan talouksiaan jo vuosikymmeniä, vaikkakin osin tuloksetta. Diversifikaation mantraa on toistettu alueella 1980-luvulta, jolloin öljyn matala hinta aiheutti ensimmäisen kriisin tuottajamaissa.

Kuluvalla vuosikymmenellä tahto diversifikaatioon on kasvanut. Samalla valtiotason ilmastonmuutosta koskevissa asenteissa on tapahtunut muutos. Viime marraskuussa neljä Persianlahden suurinta öljyntuottajamonarkiaa perusti 750 miljoonan dollarin ilmastonmuutosrahaston, jonka päämääränä on edistää puhtaan öljyteknologian hankkeita. Aiemmin samana vuonna Arabiemiraattien rikkain jäsen, Abu Dhabi julisti pyrkivänsä maailman ”vihreän energian johtajaksi”.

Helmikuussa alkoivat rakennustyöt Masdar Cityn tontilla lähellä emiraatin pääkaupungin lentokenttää, keskellä hiekka-aavikkoa. Kaupunkia mainostetaan maailman ensimmäisenä, hiilidioksidittomana, jätteettömänä ja autottomana ekoutopiana. Sen väkiluvun odotetaan nousevan 50 000:een, kun kaupunki valmistuu vuonna 2016.

Kaupunki on osa Abu Dhabin usean kymmenen miljardin dollarin vaihtoehtoisen energian Masdar-hanketta, jonka tavoitteet voidaan nähdä joko taloudellisina tai poliittisina. Todennäköisesti ne ovat molempia. Masdarin johtajat ylistävät hankkeen ekologisuutta ja kaukokatseisuutta sekä painottavat tarvetta laajentaa Abu Dhabin öljyriippuvaista taloutta uusille sektoreille. Kriitikot taas pitävät Masdarin ekokaupunkia viikunanlehtenä, jonka taakse koetetaan kätkeä Arabiemiraattien raskaan teollisuuden hankkeet, kiinteistösektorin ja tekosaarten rakentamisen tuhoisat vaikutukset alueen ympäristölle sekä maailman korkeimpiin lukeutuvat asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt.

Masdar on tyypillinen esimerkki siitä, miten öljyn korkea hinta antaa viejätalouksille mahdollisuuden kokeilla onneaan lukuisilla eri aloilla. Kaupunki on yksi monien Arabian niemimaalle osin yksityisellä rahoituksella nousevien ”cityjen” ja muiden ylenpalttisten infrastruktuuriprojektien joukossa.

Toinen ala, johon Persianlahden länsirannalla parhaillaan sijoitetaan öljytuloja, on koulutus. Alueen valtiot vakuuttavat rakentavansa tietotalouksia. Qatar on kehityksen kärjessä – milläpä muulla kuin Education Cityllään.

Keskeistä megahankkeiden menestyksen kannalta on rahoituksen ja laadun takaaminen keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Tämä ei menneisyyden valossa ole mikään itsestäänselvyys. Öljyn korkean hinnan kausien aiheuttama suuruudenhulluus, huono suunnittelu ja tietotaidon puute eivät ole tuottaneet ratkaisuja, jotka olisivat osoittautuneet pitkäikäisiksi.

Eroon öljyaddiktiosta

Kansallisella tasolla öljyriippuvuus on johtanut rentierismiin, jonka lieveilmiöihin kuuluu ”rentieristinen mentaliteetti”. Syntymälahjana saatu korkea elintaso ja työpaikka eivät ole omiaan tuottamaan weberiläistä protestanttista työetiikkaa. Alueen öljymonarkioiden suurimmiksi haasteiksi lasketaan usein liian suureksi paisunut ja tehoton julkinen sektori sekä koulutusjärjestelmän löyhä vaatimustaso.

Hallitukset pyrkivät kasvattamaan kansalaisten osuutta työvoimasta emiratisaatioksi tai qatarisaatioksi nimitettävien politiikkojen avulla. Jopa yksityinen sektori joutuu tämän vuoksi palkkaamaan korkea-arvoisiinkin tehtäviin heikosti motivoituneita ja usein myös epäpäteviä ihmisiä. Kansalaisten työllistäminen on siis ristiriidassa taloudellisen tuottavuuden tavoittelun kanssa. Mikä ratkaisuksi?

Vaihtoehtoisiksi talousmalleiksi on tarjottu ainakin niin kutsuttua Alaskan/Norjan mallia, verotukseen perustuvaa hyvinvointivaltiota sekä talouden liberalisaatiota. Kahta ensimmäistä tuskin edes harkitaan tosissaan, sillä Alaskan malli, jossa öljytulot erotetaan poliittisesta päätöksenteosta, on Persianlahden hallintokulttuurille täysin vieras. Verotusta puolestaan eivät halua sen paremmin kansalaiset kuin hallitsijatkaan: kansalaiset eivät ole tottuneet maksamaan veroja ja hallitsijat pelkäävät, että verotus antaisi kansalle mahdollisuuden vaatia osallisuutta poliittisessa päätöksenteossa.

Liberalisaatiota kokeillaan tällä hetkellä ainakin Abu Dhabin emiraatissa. Taustalla on ajatus, että öljytuloilla rahoitettavien hyvinvointivaltiorakenteiden keventäminen siirtäisi talouden painopistettä yksityisen sektorin suuntaan, ja tämä pakottaisi paikalliset töihin markkinavoimien ehdoilla. Nähtäväksi jää, onko valittu tie talouden kannalta oikea, mutta poliittisiin valtarakenteisiin se ei tule vaikuttamaan.

Kun öljy joko loppuu tai sen hinta romahtaa, tai kun kansalaisuudesta nauttiva väestömäärä kasvaa tarpeeksi suureksi, rentierismiin perustuva taloudellis-poliittinen järjestelmä menettää perustansa. Loogiselta ja läntisestä näkökulmasta ”oikealta” tuntuva seuraus olisi poliittisen järjestelmän demokratisaatio. Näin onkin jossain määrin käynyt Bahrainissa öljyvarojen ehdyttyä.

Toinen vaihtoehto näyttää olevan öljytulojen korvaaminen uudenlaisten resurssien myynnistä ja vuokraamisesta saatavilla tuloilla. Esimerkiksi Dubain emiraatti on korvannut romahtaneita öljyansioitaan kiinteistöbisneksessä, vapaakauppa-alueilla ja osakemarkkinoilla. Muita mahdollisia öljynjälkeisen ajan ulkomaisia tulonlähteitä ovat koulutus ja vaihtoehtoiset energiamuodot.

Edes öljyn loppuminen tai sen kansainvälisen kulutuksen romahtaminen eivät näin ollen välttämättä johda demokratiaan Persianlahdella. Öljyn aikakauden päättyminen on kuitenkin ennen pitkää edessä näissäkin maissa, ja kestää vuosikymmeniä, ennen kuin ne voivat kehittyä monipuolisiksi tietotalouksiksi. Huimasta nousukaudesta huolimatta varmaa tällä hetkellä on vain, että niin kauan kuin öljy virtaa, Persianlahden monarkkien ja kansalaisten ääneen lausumaton hallitsemissopimus säilyy ennallaan.