Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Turvallisuus siirtyy yksityisyritysten käsiin

Charly Salonius-Pasternak

Valtion asema sotilaallisen voiman ainoana käyttäjänä on uhattu, kun sotilaallisia palveluja tarjoava teollisuus kasvaa. Nykyajan valtiot pitävät yksityisyrityksiä välttämättömänä voimavarana, mutta kansalaisjärjestöt pelkäävät voimankäytön siirtyvän demokraattisen kontrollin ulottumattomiin.

USA:n presidentti Dwight D. Eisenhoweria pidetään visionäärinä puhuttaessa yksityisten turvallisuusyritysten lisääntyvästä vaikutusvallasta asevoimien toiminnassa. Presidenttikautensa päätöspuheessa vuonna 1961 entinen kenraali Eisenhower osasi kuitenkin vain viitata kehitykseen, jonka oli havainnut omassa maassaan.

Eisenhowerin lähes puoli vuosisataa sitten pitämä puhe on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Nykyään puhutaan jo ”sotateollisuuden palvelukompleksista” (Military Industrial Services Complex), joka myy perinteisen ”raudan” lisäksi suojelupalveluja sekä puolustus- ja asejärjestelmiä.

Etenkin Yhdysvalloissa asevoimien tehtävien ulkoistaminen sekä voimankäytön yksityistyminen on johtanut ajoittain kiivaaseenkin keskusteluun siitä, mitkä sotilaallista voimaa vaativat tehtävät kuuluvat valtiolle ja millaisia sopii antaa yksityisyritysten hoidettaviksi.

Esimerkiksi osa kuulustelijoista ja tulkeista Abu Ghraibin vankilassa olivat California Analysis Center Inc ja Titan-yritysten työntekijöitä. Heidän palkkaamisensa selittyy osittain sillä, että Yhdysvaltain puolustusvoimilla ei ollut riittävää osaamista kyseisillä alueilla. Toisaalta kidutustapahtumien tultua julkisuuteen oli myös helppo vierittää osa syyllisyydestä yksityisyritysten niskoille.

Monet kriitikot pitävätkin ulkoistamista toiminnan ohella myös vastuun ulkoistamisena. Demokraattinen valta voimankäyttöön heikkenee.

Peto ilman valjaita

Viime vuosina ukkosenjohtimina asiassa ovat toimineet sekä Irakin sota että amerikkalaisyritykset Blackwater Worldwide ja Kellog Brown & Root. Keskustelua on johdettu pääosin yhteen suuntaan: ilmiön kauhistelemiseen. Turvallisuusyrityksiä on ollut olemassa jo maailman sivu, mutta kansallisvaltioiden vahvistumisen takia ehti vierähtää nelisensataa vuotta ennen kuin yksityiset saivat jälleen jalansijaa yhteiskuntien turvallisuusklusterilla.

Ilman yksityisiä turvallisuuspalvelujen tarjoajia ei yksikään länsimainen armeija pystyisi toteuttamaan sille nykyisin annettuja tehtäviä, eikä yksikään laajempi rauhanturva- tai kriisinhallintaoperaatio toteutuisi. Huolestuttavinta uudessa turvallisuuden yksityistymisen aallossa on, että se laskee kynnystä sotilaallisen voiman käytölle. Afrikassa yksityiset yritykset ovat jo paikoitellen haastaneet valtioiden voimamonopolin. Jos trendi laajenee, saattaa se häivyttää voimankäytön demokraattista vastuuta, kun valtioiden poliittisen johdon olisi mahdollista käydä sotaa ilman kansallisia asevoimia. Toisaalta ilman yksityisiä turvallisuuspalvelujen tarjoajia ei yksikään länsimainen armeija pystyisi toteuttamaan sille nykyisin annettuja tehtäviä, eikä yksikään laajempi rauhanturva- tai kriisinhallintaoperaatio toteutuisi – Suomi ei voisi toimia Afganistanissa, YK Kongossa tai YK/Afrikan Unioni Sudanissa.

On käynyt selväksi, että yksityiset turvallisuusalan yritykset ovat tällä hetkellä kuin peto, jonka kanssa on toistaiseksi vain opittava elämään. Sitä ei voi tappaa, koska hyöty asiakkaille on liian merkittävä. Pedon käyttäytymistä voidaan kuitenkin pyrkiä ohjaamaan, vaikka tämä onkin haastavaa. Ohjaamisesta tekee hankalaa palvelujen laaja skaala, palveluntarjoajien ja asiakkaiden kirjava joukko sekä jatkuvasti muuttuva toimintaympäristö.

Esimerkiksi Suomessakin tutuksi tullut yritys Group 4 Securicor (G4S) suojelee diplomaattia eri keinoin, riippuen siitä oleskeleeko kyseinen henkilö Helsingin sijasta vaikkapa Bagdadissa. Jos G4S:n työntekijät varustetaanraskailla jalkaväkiaseilla ja he toteuttavat sopimustaan paikallisen lain mukaisesti, mutta rikkovat esimerkiksi tanskalaisia lakeja (kyseinen yritys on rekisteröity Lontoon lisäksi Kööpenhaminan pörssissä), miten toimintaa pitäisi rajoittaa?

Entä jos asiakkaana eivät ole EU:n jäsenmaa, vaan Uzbekistanin hirmuhallinnon virkamiehet – olisiko turvallisuuspalvelujen tarjoaminen heille laillista, vaikka se olisikin moraalisesti kyseenalaista?

Yksityisten yritysten toiminta-alueille on vaikea vetää absoluuttisia rajoja. Olisi silti syytä selventää mitä yritykset tekevät ja kuka on vastuussa mistäkin. Kukaan ei hyötyisi siitä, että yritykset pääsisivät ohjaamaan yhteiskuntien turvallisuusajattelua omien etujensa mukaisesti.

Arveluttava etiikka

Voimankäytön yksityistyminen kattaa yksityisten yritysten tarjoamien palveluiden lisäksi lähestulkoon kaiken, mikä liittyy sodankäyntiin ja turvallisuuteen. Tämän takia myös yritykset poikkeavat toisistaan paljon.

Peter W. Singerin keihäänkärki-vertauksen avulla sotateollisuuden palveluja tarjoavat yritykset voidaan jakaa kolmeen ryhmään.

Terävimmän kärjen muodostavat yritykset, jotka tarjoavat asiakkailleen aseistettuja sotilas- tai turvallisuusyksiköitä. Toiseen ryhmään kuuluu yrityksiä, jotka tarjoavat koulutus- ja konsultointipalveluja. Näitä palveluja on tarjolla laaja valikoima, aina ryhmätasolla annettavasta henkilökohtaisesta koulutuksesta asiakasmaiden sotilasstrategisen suunnittelun tukemiseen tai jopa johtamiseen. Keihäänkärjen leveän pohjan muodostavat yritykset, jotka tarjoavat logistista ja teknistä apua.

Sotateollisuuden palvelukompleksiin kuuluvat tietenkin myös suuryritykset, jotka tuottavat ja myyvät maailmanlaajuisesti esimerkiksi hävittäjiä, tankkeja ja pienaseita.

Myös asiakkaita on erilaisia. Palveluja käyttävät suuret ja pienet, vakaat ja epävakaat, autoritaariset ja demokraattiset valtiot. Myös suuret kansainväliset yritykset ja organisaatiot ostavat niitä.

Erään ehdotuksen mukaan suojeluyritysten ei tulisi tarjota palvelujaan kuin tietyt kriteerit täyttäville asiakkaille, esimerkiksi humanitaarisille organisaatioille, kansainvälisille organisaatioille (kuten YK:lle) ja demokraattisillevaltioille.

Ajatus on kaunis, muttei ongelmaton: kuka päättäisi, mikä maa on demokraattinen ja mikä organisaatio humanitaarinen? Olisiko eettisempää avustaa maata, joka on ollut yksinvaltiaan hallinnassa vuosikausia, vai sitä vastaan taistelevaa oppositiota, joka lupaa palkita tukea tarjoavan sotilasyrityksen mineraalikaivoksella, jos tämä lupaa mahdollistaa maan ensimmäiset vapaat vaalit? Ja pitäisikö sopimus purkaa, jos vaalit tuovat valtaan jonkun, joka pian kertookin pyrkivänsä yksinvaltiaaksi?

Aina löytyy yrityksiä, jotka tekevät työtä kenelle tahansa, kunhan asiakas maksaa käyvän hinnan palveluksista. Mutta etenkin suuret ja kansainväliset yritykset kuuntelevat pääasiakkaitaan, kun päätetään kenen kanssa sopimuksia solmitaan. Amerikkalaiselle suuryritykselle olisi järjetön taloudellinen riski palvella pientä öljyllä rikastunutta diktatuuria vastoin Yhdysvaltojen valtionjohdon toiveita. Tämä ei kuitenkaan estä turvallisuuspalvelusopimuksen solmimista paikan päällä toimivan kansainvälisen öljy-yhtiön kanssa.

NATO taas on keskustellut tiedusteluyhteistyöstä eri öljy-yhtiöiden kanssa. Variaatioita on monia. Esimerkiksi Venäjällä Gazpromille on myönnetty lupa koota omat käsiasein varustetut turvallisuusjoukkonsa (Gazpromokhrana Private Security Company). NATO taas on keskustellut tiedusteluyhteistyöstä eri öljy-yhtiöiden kanssa.

Asiakkaiden rajoittaminen valtioihin voisi olla perusteltua, mutta tähänkin liittyy omat ongelmansa. Vaikka esimerkiksi eräät humanitaariset organisaatiot ovat kyseenalaistaneet yksityisten turvallisuusyritysten palvelujen käytön, voisi kuvitella olevan kohtuullista, että esimerkiksi Punainen puolikuu pystyy hankkimaan tiedusteluun erikoistuneelta yritykseltä tietoa vaikka miinoitetuista reiteistä.

Turvallisuudella kallis hinta

Asevoimien tehtävien ulkoistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että valtio ostaa palvelua kattaakseen tehtäviä, joiden suorittamisesta se on ollut aiemmin itse vastuussa. Ulkoistamista perustellaan toiminnan tehostamisella, taloudellisilla säästöillä ja palvelujen paremmalla laadulla. Yksityisiin turvautuminen vapauttaa myös resursseja tukitehtävistä ydintoimintoihin.

Aluksi olisi tärkeä täsmentää, mitkä asiat kuuluvat valtion ydintehtäviin.

Turvallisuuden kannalta oleellisten ydintehtävien määrittely riippuu luonnollisesti asevoimien koosta sekä maan ulko- ja turvallisuuspoliittisista tavoitteista. Valtion turvallisuuspoliittinen tilanne on avaintekijä, eli käytännössä: vallitseeko maassa rauha, kriisitilanne vai sota. Vaarana on, että jos ydintoimintoja ulkoistetaan kokonaisen upseerisukupolven ajan, asevoimat menettävät sisäisen kykynsä johtaa omaa sotilaallista suunnitteluaan.

Pitkällä aikavälillä erityistä huolta aiheuttaa yksityisen sektorin kasvava rooli turvallisuuden määrittelyssä. Samalla kun asevoimat ulkoistavat keskeisiä tehtäviään sekä niiden määrittelemisen ulkoisille konsulteille, poliittiset siviilipäättäjät toteuttavat ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa yksityisten sotilasyritysten avittamina. Tätä menoa taloudellista voittoa tavoittelevat yritykset pääsevät käytännössä määrittelemään mitä turvallisuus on ja kuka siitä saa nauttia.

Kuten edellisen sivun kuvio kertoo, samalla kun turvallisuushaasteiden ja uhkien lista pitenee, turvallisuuden määrittely siirtyy yhä enemmän poliitikoilta ”uusien ammattilaisten” käsiin.

Aiempi tapa rajata turvallisuus lähinnä fyysiseen ja sotilaalliseen perustui ajatukseen, että uhkan muodostavat pääasiassa toiset valtiot. Turvallisuuden asiantuntijoina pidettiin asevoimia. Laajenevan turvallisuuskäsityksen myötä alan asiantuntijoita ja ammattilaisia on haettu myös ei-sotilaallisista ministeriöistä ja virkamiesten riveistä.

Seuraavassa ja jo nähtävissä olevassa kehitysvaiheessa yksityiset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset nousevat yhteiskunnan turvallisuuden ammattilaisiksi, joiden edustajia media on jo alkanut käyttää. Televisio-ruutuun kaivataan uusia kasvoja, joilla on uudenlaisia näkemyksiä turvallisuudesta.

Toisaalta jos yrityksille annetaansuurempi rooli valtion turvallisuussuunnittelun toteuttamisessa, rappeutamme samalla sitä valtioon pohjautuvaa yhteiskuntajärjestelmää, jolle koko nykyinen maailmamme perustuu.