Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Mielipide: "Virmavirran väitteet Suomen ja Viron suhteista huteralla pohjalla"

Havaitessani Ulkopolitiikka-lehden numerossa 2/2008 Jarmo Virmavirran artikkelin ”Viron Suomi-kuvaa hallitsevat vanhat asenteet” olin yllättynyt, mutta toiveikas. Uskoin, että kunnianarvoisa toimittaja on todella työstänyt Suomen näkyvintä ulkopolitiikkaa analysoivaa foorumia varten Postimees-lehdessä 16. huhtikuuta 2008 julkaistua mielipidettään ja vaihtanut siinä esitettyjä mielivaltaisia väitteitään asiallisiin päätelmiin. Valitettavasti toiveeni ei toteutunut – teksti ei käsittele valtioidemme välisiä suhteita eikä vastaa mitenkään virolaisten Suomi-kuvaa. Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi johdattaisin nyt lukijan huomion moniin olennaisiin Virmavirran huomiotta jättämiin seikkoihin Viron ja Suomen suhteissa.

Virmavirta esittää artikkelinsa johdannossa ajatuksen, että Viro voisi nimetä 90-vuotisjuhlavuodestaan yhden teemakuukauden Suomelle. Kirjoittaja ei tuo esille sitä, että vuoden 2007 marraskuun loppu ja joulukuu olivat Virossa täynnä erilaisia Suomen 90. itsenäisyyspäivälle omistettuja tapahtumia. Suomea tervehti Viron valtionjohto tasavallan presidentistä Toomas Hendrik Ilveksestä alkaen. Juhlaviikon ajan Suomi oli laajasti esillä Viron mediassa aina televisiosta omaan internet-sivustoon saakka. Uskallan väittää, että missään muualla maailmassa Suomi ei saanut tuona aikana yhtä paljon lämminhenkistä huomiota.

Viron 90-vuotisjuhlavuotta vietetään koko maailmassa, mutta on vain viisi valtiota, joille lahjoitimme musiikkilahjan Viron historiassa erityisaseman saaneina maina. Nämä ovat Suomi, Ruotsi, Tanska, Islanti ja Iso-Britannia. Finlandia-talossa täyden suomalaisten ystävien salin edessä Viron opetusministeri Tõnis Lukas ojensi lahjapartituurin Suomen hallitusta edustaneelle ministeri Paula Lehtomäelle, minkä jälkeisessä konsertissa kaksi teosta sai maailman ensiesityksensä kapellimestari Eri Klasin johdolla.

Suomen merkitystä Virolle kuvaavat vuoden ajan kestäneiden juhlallisuuksien maantieteelliset koordinaatit: juhlamaraton ulottuu Helsingistä Ouluun, Vaasasta Kuopioon. Tämä kaikki olisi mahdotonta ilman virolaisia ja suomalaisia yhdistävää ainutlaatuista suhdetta. Suhteidemme skaala on harvinaisen kiinteä koululaisista valtionpäämiehiin. Minkä muun valtion presidentti on puolentoista vuoden virassaoloaikanaan vieraillut Suomessa kaikkiaan neljä kertaa?

Monet presidentti Ilveksen näkemyksiä kuvaavat väitteet Virmavirran artikkelissa ovat mielivaltaisia, jotkut niistä jopa historiallisten totuuksien vastaisia. Kun Toomas Hendrik Ilves kuului niiden ulkovirolaisten joukkoon, jotka Neuvostoliiton hajotessa kävivät heti tilaisuuden tullen kotimaassaan, on käsittämätöntä, kuinka Virmavirta voi ennenkuulumattomiin oletuksiin nojautuen sepittää, että Ilves olisi vanhemman polven ulkovirolaisen puristisen eristyneisyyspolitiikan viimeinen edustaja. Yhtä käsittämätön on Virmavirran yritys esitellä Ilveksen suhde Tuglas-seuraan traumaattisena, vaikka tätä väitettä ei voi millään tosiasioilla vahvistaa. Esimerkiksi ensimmäisellä valtiovierailullaan Suomessa presidentti Ilves piti puheen Tuglas-seuran juhlaseminaarissa, ja jo aiemmin ulkoministeri Ilves oli vieraillut seuran järjestämillä Martin markkinoilla. Onnitellessaan viime vuonna 25 vuotta täyttänyttä Tuglas-seuraa presidentti toivotti seuralle rohkeutta ja voimia tavoitteidensa toteuttamiseen.

Viro on oman historiallisen kokemuksensa aikana oppinut, että kahdenvälisiä suhteita ei ole järkevää tarkastella kolmannen valtion, esimerkiksi Venäjän, etujen kautta.

Käsittämätön asia, joka toivottavasti ei pyri vain johtamaan lukijaa harhaan, on Virmavirran halu eritellä presidentti Ilveksen saamia neuvoja vieraillessaan viime vuonna USA:ssa. Kirjoittajan toiveiden esittäminen tietona ei lisää artikkelin luotettavuutta. Sama koskee analyysiä Suomen ja Viron suhteista kolmansiin valtioihin – Yhdysvaltoihin ja Venäjään. Vuonna 1991 tapahtuneen itsenäisyyden palauttamisen jälkeen Viro on määrätietoisesti liittynyt osaksi euroatlanttisia rakenteita. Osallistuminen kansainvälisiin joukkoihin Helmandin alueella Afganistanissa, Irakissa ja Kosovossa todistaa, että tuemme aktiivisesti turvallisuutta. Minulle jää epäselväksi Virmavirran ajatuksenjuoksu, joka halveksuu Viron suhdetta muihin Naton jäseniin, erityisesti Yhdysvaltoihin. Ulkopolitiikasta kiinnostunutta lukijaa ei tarvitse vakuutella siitä, että Viron suhteet Yhdysvaltoihin ovat monipuoliset ulottuen liikesuhteista kulttuurivaihtoon.

Virmavirran kirjoitus edustaa melko havainnollisesti Suomen yhteiskunnallisen keskustelun marginaalista mutta epäilyttävää suuntausta, jonka mukaan Suomen suhteet Venäjään olisivat mallikelpoisena esimerkkinä kopioitavissa mihin tahansa muuhun valtioon. Eniten tätä mieltä ovat ne, joiden välitön kokemus ulkosuhteiden kehittämisestä on jäänyt jo vuosien taakse tai puuttuu kokonaan. Tarkkaavaiset havainnoitsijat tietävät, että jokainen kahden valtion välinen suhde on ainutlaatuinen ja toisten valtioiden kokemuksista saatuja oppeja on mahdollista käyttää vain, kun poliittinen ja historiallinen tilanne sen sallii. Viro on oman historiallisen kokemuksensa aikana oppinut, että kahdenvälisiä suhteita ei ole järkevää tarkastella kolmannen valtion, esimerkiksi Venäjän, etujen kautta.

Lopuksi jotakin positiivista. Virmavirran artikkelissa on seikka, johon voin hyvin mielin yhtyä: historioitsijat voivat käsitellä uudelleen menneitä sotia, mutta Suomen ja Viron väliset suhteet ovat kuitenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Niin se vain on – EU:n kansalaisina Schengen-alueella vapaasti liikkuen, eläen ja työskennellen nautimme perusvapauksista, joista emme 20 vuotta sitten laulavan vallankumouksen aikoihin uskaltaneet edes uneksia.

The Economist -lehden toimittaja Edward Lucas siteeraa kirjassaan The New Cold War – How the Kremlin Menaces both Russia and the West nimettömäksi jäävää suomalaisdiplomaattia, joka sanoi vuonna 1991 Viron itsenäisyyden palauttamisesta kuullessaan: ”This is the biggest catastrophe to hit my country for decades? There is no way we can abandon them. There is no way we can protect them. There is no way that we can civilize them.”

Lucasin mukaan diplomaatista kauheinta oli, että Suomi joutuisi Viroa tukiessaan ennemmin tai myöhemmin hankaluuksiin Venäjän kanssa. Tänään voimme todeta: kiitos, että välititte ja tuitte. Suoriuduimme valtiomme rakentamisesta. Nyt kuljemme yhdessä eteenpäin, yhdentyneinä, sui generis.