Kirjatutka: Afganistanin kaaoksen syytelista

Ahmed Rashid: The Descent into Chaos. The United States and the Failure of Nation Building in Pakistan, Afghanistan and Central Asia. Viking Penguin 2008, 484 s.

Ville Varjola

Ahmed Rashid on Pakistanin kenties tunnetuin journalisti. Hän nousi maailmanmaineeseen kirjallaan Taliban, joka on niittänyt kunniaa muun muassa Tony Blairin mielikirjana.

Tavatessani Rashidin ohimennen Kabulissa jokin vuosi sitten mainitsin lukeneeni kirjan ennen lähtöäni Afganistaniin. Avaus oli heikohko, koska tuona iltana British Councilin nurmella oli tuskin ketään, joka ei olisi tutustunut teokseen.

Rashidin uusi kirja The Descent into Chaos tuo ansiokkaasti esiin alueellisen näkökulman. Rashidin mukaan onnistuminen Afganistanissa edellyttää Pakistanin vakauttamisen lisäksi myös Pakistanin ja Intian suhteiden normalisoimista. Esteenä on Kashmirin asema, jonka vuoksi maat ovat useaan otteeseen ajautuneet sotaan tai sen partaalle.

Kashmirin kriisin pitkittyminen on johtanut asevoimien epäterveeseen dominanssiin Pakistanissa. Ne ovat imeneet köyhältä valtiolta voimavaroja, jotka olisi voitu käyttää toisin. Sotilashallitukset ovat heikentäneet muita valtion instituutioita, kuten puoluelaitosta ja oikeuslaitosta. Liittolaisia etsiessään kenraalit ovat turvautuneet islamisteihin, joita on käytetty hyväksi paitsi kotimaan politiikassa, niin myös taistelijoina Kashmirissa ja sittemmin Afganistanissa.

Kabulin kommunistihallituksen kukistuttua vuonna 1992 Pakistanin kenraalit siirsivät tukensa riitaisilta islamistiryhmiltä Taliban-liikkeelle. Tuki jatkui Yhdysvaltain syyskuun 11. 2001 jälkeisen intervention jälkeen. Herkullisimmillaan Rashid on kuvatessaan presidentti Pervez Musharrafin ristiriitaista strategiaa, kun Islamabadissa uskottiin Taliban-liikkeen tulevaisuuteen ja Yhdysvalloille vakuuteltiin, että Pakistan löytäisi liikkeen sisältä ”maltillisia” talibaneja. Heitä ei ole juuri näkynyt.

Rashidin pettymykseksi Yhdysvallat ei osoittanut kiinnostusta Afganistanin jälleenrakennukseen. Strategia perustui rahatukkoihin sotilassaappaiden sijaan, ja järjestyksenpito ulkoistettiin epäluotettaville sotaherroille, jotka olivat jo kertaalleen tuhonneet maan. Tämä kostautui taistelussa al-Qaidaa vastaan.

Bushin hallinto näki Afganistanin aluksi terrorismin vastaisen sodan taistelutantereena, jossa valtionrakennukselle ei ollut tilaa. Kun itse interventio oli aliresurssoitu, myös YK tyytyi kevyeen panostukseen. Sotilaalliset voimavarat siirrettiin Irakiin, ja Naton vastuualueen laajentamiseen suhtauduttiin pitkään penseästi. Asenteet muuttuivat vasta, kun presidentti Hamid Karzain hallinto oli jo vaikeuksissa ja Taliban oli alkanut uhata myös Pakistania.

Rashid on vakuuttava kuvatessaan Pakistania ja Afganistania, ja Musharrafin seikkailupolitiikan kritiikki on murhaavaa. Karzai, jonka Rashid tuntee hyvin, pääsee vähemmällä, mutta häntäkin arvostellaan henkilösuhteisiin nojautuvasta politiikasta, uudistushalun puutteesta ja korruption sietämisestä.

Kritiikki Yhdysvaltoja kohtaan osuu sekin usein oikeaan, vaikka Rashidin kärjistykset ovat ajoittain harmillisia. Kaikesta huolimatta Rashid pitää edelleen väliintuloa oikeutettuna. Kuvatessaan äänestäviä afgaaneja tai mieltään osoittavia pakistanilaisia lakimiehiä Rashid vaikuttaa uskovan muutoksen mahdollisuuteen.

On liian aikaista sanoa, odottaako aluetta kaaos vai uusi demokraattinen järjestys. Mutta kuten Rashid vakuuttavasti osoittaa, kysymykset ovat lopulta yksinkertaisia: tukeako kansanvaltaa riittävin resurssein vai ei. Vain demokratisoituminen voi tuoda ratkaisun alueen ikiaikaisiin konflikteihin.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää