Kirjatutka: Miljardi pysyvästi köyhää maailmassa?

Paul Collier: The Bottom Billion. Why the Poorest Countries Are Failing and What Can Be Done About It. Oxford University Press 2007, 205 s.

Raimo Väyrynen

Paul Collier kuuluu niihin näkyviin kansainvälisiin taloustieteilijöihin, jotka ovat viime vuosina ottaneet kehityskysymykset ja globalisaation vakavasti myös poliittiselta kannalta. Samaan ryhmään voidaan sijoittaa Jeffrey Sachs, Amartya Sen ja Joseph Stiglitz. Collierin varsinainen työpaikka on Oxfordin yliopisto, mutta hän on toiminut useita vuosia myös Maailmanpankin tutkimusosaston johtajana.

The Bottom Billion on kirjoitettu kansanomaisesti ja ilman kirjallisuusviitteitä. Taustalla on kuitenkin vakavasti otettava tutkimus Collierin itsensä ja hänen yhteistyökumppaneidensa kynästä. Kirjan johtopäätöksillä ja politiikkasuosituksilla on siis pitävä pohja, jonka taustana ovat usein Maailmanpankin mittarit ja tilastot. Välillä tutkimustekniikka paistaa tekstistä läpi liikaakin, kun tekijä muun muassa kertoo muuttujien vakioinnista muiden tekijöiden välisten näennäissuhteiden paljastamiseksi.

Collierin mielenkiinto kohdistuu maapallon ”pohjimmaiseen” eli miljardiin ihmiseen, jotka ovat jääneet taloudellisen takapajuisuuden ja yhteiskunnallisen epätoivon ansaan. Heistä 70 prosenttia asuu Afrikassa ja kaikkiaan 58 maassa. Valtaosa näistä ihmisistä oli vuosituhannen vaihteessa huonommassa asemassa kuin vuonna 1970. Käänne parempaan on kuitenkin mahdollinen, varsinkin jos aiemmin epäonnistuneessa valtiossa on suurehko väestö, korkeahko koulutustaso ja sen sisällissota on päättynyt.

Maailman köyhimmän miljardin ihmisen asemaa vaikeuttavat neljä loukkua: pitkään jatkunut sisällissota, luonnonvaroihin nojaava talous, meriyhteyden puute sekä erityisesti pienissä valtioissa huono hallinto. Pohjimmaisesta miljardista 73 prosenttia on äskettäin kokenut sisällissodan. Ellei maan politiikassa ole poliittisia ja oikeudellisia pidäkkeitä vallankäytölle, niin talouden perustuminen luonnonvaroihin ruokkii itsevaltaa ja vinoutunutta kehitystä.

Sisämaahan sijoittuvien valtioiden ongelmana on usein, että niiden merelle johtavien naapurimaiden taloudet ja infrastruktuuri ovat myös heikkoja. Naapurusto ei stimuloi kehitystä, kuten eivät myöskään korruptio, huono hallinto ja erityisintressejä ajava talouspolitiikka.

Onko siis toivoa? Globalisaatio on auttamassa Intian ja Kiinan tapaisia suuria valtioita kehitysloukusta. Collierin tulkinnan mukaan talouden avaaminen ei kuitenkaan tavallisesti toimi pohjimmaisen miljardin kohdalla. Vaikka kehitysapu, kauppa- ja pääomavirrat sekä siirtolaisten kotimaahansa lähettämät varat voivat helpottaa tilannetta, niin pelastus voi tulla vain maiden sisältä.

Masentavaa on kuitenkin se, että tavanomaisista demokratisaatio-ohjelmista ei ole juurikaan apua, ja kaupan laajentaminen saattaa merkitä vain vajoamista syvemmälle luonnonvarojen luomaan ansaan. Afganistanin ja Haitin tapaisilla valtioilla ei ole paljon kilpailukykyisiä tuotteita vietäväksi, eikä niiden vakaasta demokraattisesta tulevaisuudesta ole takeita. Sudan ja Zimbabwe ovat tuoreimpia esimerkkejä siitä, kuinka vaikeaa on saada aikaan myönteistä muutosta maan sisältä käsin.

Niinpä Collier joutuu myöntämään muiden mukana, että konflikti- ja köyhyysloukusta irtautuminen edellyttää ulkopuolista panosta. Toimenpiteiden tulee kuitenkin olla vahvoja, kuten uusia ja valvottuja kansainvälisiä standardeja politiikan ja talouden hoidossa, määrätietoista sotilaallista läsnäoloa sisäisen turvallisuuden takaamiseksi, huomattavasti laajempaa ja tehokkaammin toteutettua kehitysyhteistyötä sekä uusien keinojen tarjoamista sisämaavaltioille, jotta ne pääsisivät osaksi maailmanmarkkinoita.

Ollaanko maailmassa valmiita tällaiseen uuteen ja tehokkaaseen turvallisuus- ja kehityspolitiikkaan? Vastaus on parhaimmillaankin epäröivä. Onko niin, että maailman pohjimmainen miljardi on jäämässä pysyvästi konflikti- ja köyhyysloukkuun? Pahasti siltä näyttää.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää