Antti Pentikäinen: "Kehitysapu on hyvin haavoittuvaista"

Unna Lehtipuu

Suuruudenhulluus tai kuvitelma kaik­kivoipaisuudesta ei sovi kehitysapuun.

– Tässä työssä tulee selvästi vastaan se tosiasia, että kehitysapu voi olla vain pieni osa kokonaisuutta. Jos Afrikan kansantulo lisääntyisi prosentin ver­ran, tarkoittaisi se 70 miljardia dol­laria, mikä ylittää jo Afrikan saaman vuotuisen kehitysavun, laskeskelee Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen.

Suomen suurin kehitysyhteistyö­järjestö Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on sitoutunut käyttämään 24 miljoo­nan euron budjettinsa niiden auttami­seen, ”joita muut eivät auta”. Ja ikävä kyllä, heitä on koko ajan enemmän. Sodan ja epävakauden tallomiksi jää­vät useimmiten naiset ja lapset.

– Omista projekteistamme menes­tys on ollut esimerkiksi 2004 Ugan­dassa aloitettu uusi ohjelma aids-orpo­jen auttamiseksi. Ohjelman 300 000 euron vuosibudjetilla on saatu koulu­tettua joka kylään Uudenmaan läänin kokoisella alueella diakoniatyöntekijä, joka pitää huolta orvoista vieraile­malla heidän luonaan ja tarjoamalla materiaalista apua. Kustannukset ovat vain kuusi euroa lasta kohti.

Kehitysavun parantamiseksi Pen­tikäisellä on selvä resepti: Suomen on nostettava kehitysapu 0,7 prosentin tavoitteeseen, mutta poistettava sa­malla epävarmat kehitysapumekanis­mit, kuten korkotukiluotot.

– Kahdenkeskisissä kehitysapupro­jekteissa olisi lisäksi taattava Suomelle paremmat mahdollisuudet osallistua jo suunnitteluvaiheeseen. Se tarkoit­taa, että asiantuntemusta edustustoi­hin olisi lisättävä. Silti on tärkeää, että paikallinen yhteisö omistaa ja myös ideoi hankkeen.

Pentikäinen ei sulkisi avustushano­ja sotaa käyviltä mailtakaan, mutta lisäisi apupakettiin painostusvoimaa.

– Esimerkiksi Etiopiaa pitäisi painostaa selkeästi enemmän hyväk­symään rajasopimus. Jos rajaepä­varmuuden annetaan jatkua, on se valtavaa resurssien hukkaamista. Ne, joiden pitäisi olla peltotöissä viljele­mässä ruokaa, ovat kiinni aseissa.

Aseiden kalistelun lisäksi myös luonto voi aiheuttaa takaiskun kehi­tysavulle.

– Jos kuivuussyklit globaalisti pahenevat, voidaan menettää kehitys­avulla saavutettu edistys, muistuttaa Pentikäinen.

Humanitaarisen avun lopettami­seen kriisialueilla ei ole moraalista oikeutta, vaikka maan politiikka olisi huonoa ja korruptoitunutta. Mutta kun pahin kriisi on ohi, on aika muut­taa apu toiseen muotoon, kehitys­apuosaamiseen. Juuri tuo siirtymähet­ki on usein järjestöjen rahankäytölle kompastuskivi.

– Siirtymä humanitaarisesta avusta kehitysapuun on yleensä liian hidas. Pahimman kriisin taltuttua olisi nopeasti siirryttävä eteenpäin, mikä usein tarkoittaa sitä, että on irtisanottava entiset tekijät ja palkattava uudet – johtoa myöten – joiden osaaminen vastaa paremmin tarpeita. Siinä vaiheessa rahaa voi palaa tur­haan hidastelun ja päällekkäisyyksien takia.

Esimerkiksi Ruandassa oli parhaimmillaan yli 1000 työntekijää, nyt enää 45.

Parhaimmillaan järjestöjen kehi­tysapu toimii niin sanotusti ”matalilla kierroksilla”.

– Talouteen voimme vaikuttaa esimerkiksi rohkaisemalla ja koulut­tamalla ihmisiä yrittäjyyteen tai tuke­malla paikallista yrittäjyyttä. Mutta kun kuvioon tulevat mukaan kansain­väliset kauppasopimukset tulleineen ja rajoituksineen, muuttuvat ongelmat vaikeammiksi.

Avun antaja ei voi koskaan var­masti tietää, mikä on autettavan maan lopullinen suunta.

– Olen surrut sitä, että moni niistä kehitysapua saaneista maista, joita olemme pitäneet kehittyvän demokra­tian mallimaina, kuten Uganda ja Ke­nia, ovatkin juuri jaloilleen päästyään alkaneet taantua, sanoo Pentikäinen.

Tämä muistuttaa siitä, että kehi­tysapu on hyvin haavoittuva osaa­misen laji ja että vaikuttamisella on rajansa

Suuruudenhulluus tai kuvitelma kaik­kivoipaisuudesta ei sovi kehitysapuun.

– Tässä työssä tulee selvästi vastaan se tosiasia, että kehitysapu voi olla vain pieni osa kokonaisuutta. Jos Afrikan kansantulo lisääntyisi prosentin ver­ran, tarkoittaisi se 70 miljardia dol­laria, mikä ylittää jo Afrikan saaman vuotuisen kehitysavun, laskeskelee toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen.

Suomen suurin kehitysyhteistyö­järjestö Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on sitoutunut käyttämään 24 miljoo­nan euron budjettinsa niiden auttami­seen, ”joita muut eivät auta”. Ja ikävä kyllä, heitä on koko ajan enemmän. Sodan ja epävakauden tallomiksi jää­vät useimmiten naiset ja lapset.

– Omista projekteistamme menes­tys on ollut esimerkiksi 2004 Ugan­dassa aloitettu uusi ohjelma aids-orpo­jen auttamiseksi. Ohjelman 300 000 euron vuosibudjetilla on saatu koulu­tettua joka kylään Uudenmaan läänin kokoisella alueella diakoniatyöntekijä, joka pitää huolta orvoista vieraile­malla heidän luonaan ja tarjoamalla materiaalista apua. Kustannukset ovat vain kuusi euroa lasta kohti.

Kehitysavun parantamiseksi Pen­tikäisellä on selvä resepti: Suomen on nostettava kehitysapu 0,7 prosentin tavoitteeseen, mutta poistettava sa­malla epävarmat kehitysapumekanis­mit, kuten korkotukiluotot.

– Kahdenkeskisissä kehitysapupro­jekteissa olisi lisäksi taattava Suomelle paremmat mahdollisuudet osallistua jo suunnitteluvaiheeseen. Se tarkoit­taa, että asiantuntemusta edustustoi­hin olisi lisättävä. Silti on tärkeää, että paikallinen yhteisö omistaa ja myös ideoi hankkeen.

Pentikäinen ei sulkisi avustushano­ja sotaa käyviltä mailtakaan, mutta lisäisi apupakettiin painostusvoimaa.

– Esimerkiksi Etiopiaa pitäisi painostaa selkeästi enemmän hyväk­symään rajasopimus. Jos rajaepä­varmuuden annetaan jatkua, on se valtavaa resurssien hukkaamista. Ne, joiden pitäisi olla peltotöissä viljele­mässä ruokaa, ovat kiinni aseissa.

Aseiden kalistelun lisäksi myös luonto voi aiheuttaa takaiskun kehi­tysavulle.

– Jos kuivuussyklit globaalisti pahenevat, voidaan menettää kehitys­avulla saavutettu edistys, muistuttaa Pentikäinen.

Humanitaarisen avun lopettami­seen kriisialueilla ei ole moraalista oikeutta, vaikka maan politiikka olisi huonoa ja korruptoitunutta. Mutta kun pahin kriisi on ohi, on aika muut­taa apu toiseen muotoon, kehitys­apuosaamiseen. Juuri tuo siirtymähet­ki on usein järjestöjen rahankäytölle kompastuskivi.

– Siirtymä humanitaarisesta avusta kehitysapuun on yleensä liian hidas. Pahimman kriisin taltuttua olisi nopeasti siirryttävä eteenpäin, mikä usein tarkoittaa sitä, että on irtisanottava entiset tekijät ja palkattava uudet – johtoa myöten – joiden osaaminen vastaa paremmin tarpeita. Siinä vaiheessa rahaa voi palaa tur­haan hidastelun ja päällekkäisyyksien takia.

Esimerkiksi Ruandassa oli parhaimmillaan yli 1000 työntekijää, nyt enää 45.

Parhaimmillaan järjestöjen kehi­tysapu toimii niin sanotusti ”matalilla kierroksilla”.

– Talouteen voimme vaikuttaa esimerkiksi rohkaisemalla ja koulut­tamalla ihmisiä yrittäjyyteen tai tuke­malla paikallista yrittäjyyttä. Mutta kun kuvioon tulevat mukaan kansain­väliset kauppasopimukset tulleineen ja rajoituksineen, muuttuvat ongelmat vaikeammiksi.

Avun antaja ei voi koskaan var­masti tietää, mikä on autettavan maan lopullinen suunta.

– Olen surrut sitä, että moni niistä kehitysapua saaneista maista, joita olemme pitäneet kehittyvän demokra­tian mallimaina, kuten Uganda ja Ke­nia, ovatkin juuri jaloilleen päästyään alkaneet taantua, sanoo Pentikäinen.

Tämä muistuttaa siitä, että kehi­tysapu on hyvin haavoittuva osaa­misen laji ja että vaikuttamisella on rajansa