Ohjelmajohtaja Leena Rikkilän mieleen suomalaisista menestystarinoista kehitysapupolitiikassa nousee ensimmäiseksi Vietnam.
– Suomen hyvä teko oli puhua demokratian puolesta, vaikka yksipuoluejärjestelmässä se oli vaikeaa. Onnistumista pohjusti tosin se, että Suomi oli ollut Vietnamissa jo 70-luvulla, kun muut olivat katkaisseet suhteensa maahan.
IDEA:n (International Institute for Democracy and Electoral Assistance) ohjelmajohtajan Rikkilän esimerkki sisältää opetuksen kehitysyhteistyön hyveistä: pitkäjänteisyydestä ja sinnikkyydestä.
0,7 prosentin kehitysaputavoitteeseen Rikkilä suhtautuu kahtiajakoisesti, mutta pitää prosentein ilmaistua tavoitetta silti tärkeänä, myös moraalisessa mielessä.
– Tavoite on aikanaan annettu, eikä siitä voi perääntyä ilman tiukkaa
keskustelua. Julkinen keskustelu tavoitteesta takaa hyvin myös sen, että kehityskysymykset pysyvät otsikoissa, suuren yleisön tietoisuudessa.
Tanskan ja Norjan esimerkit osoittavat myös, että ne maat, jotka ovat pitäneet kiinni 0,7-tavoitteesta, saavat itselleen suuremman painoarvon ja vaikutusvallan globaalissa kehityskeskustelussa. Ja kun kansainvälisiä kehityskysymyksiin liittyviä virkoja – esimerkiksi YK:ssa – täytetään, kiilaavat jonon ohi helposti niiden maiden ehdokkaat, joilla on näyttöä lupausten muuttamisesta teoiksi. Lupauksen lunastaminen on samalla pääsylippu vaikuttajien klubiin.
– Vuosituhattavoite köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2050 mennessä on sen sijaan kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on tärkeä ja konkreettinen tavoite, mutta samalla pitäisi olla hyvin huolissaan siitä, ettei se toinen, köyhä puolikas köyhdy entisestään. Tällöinhan koko hyvä idea syö itsensä.
Köyhyyden puolittamisen tavoitteen tilalle Rikkilä kirjaisi mieluummin ”epätasa-arvon poistamisen”.
– Vaurauden lisäksi ihmisille pitää antaa lisää tilaa toimia ja päättää omista asioistaan, varmistaa näin heidän omistajuutensa ja sitoutumisensa kehityshankkeisiin. Demokratian ja kansanvallan omaehtoinen edistäminen on hyvää ja kestävää kehitystä.
Rikkilä kääntäisikin kehitysapurahavirtaa yhä enemmän työhön, joka vahvistaa maiden parlamentaarista kehitystä ja vaalihallintoa, sekä perus- ja jatko-opetukseen ja kulttuurivaihtoon.
– Aivovuoto on iso ongelma myös kehitysapujärjestelmän sisällä, sillä esimerkiksi kehitysmaiden parhaat talousosaajat napataan helposti lahjoittajien konsulteiksi, eikä kukaan heistä työskentele enää maiden omissa hallintoelimissä saati opeta omissa yliopistoissa.
Oma työkokemus on vahvistanut Rikkilän käsitystä siitä, ettei perinteistä materiaalista kehitysapua pitäisi tarjota konfliktissa olevaan tai sotaa käyvään maahan. Pahimmillaan se voi epäsuorasti ylläpitää konfliktia, kuten Nepalissa voi sanoa käyneen.
– Konfliktimaissa avun pitäisi olla toisennäköistä: resursseja välitystehtäviin, ihmisoikeustyöhön ja vankempaan diplomaattiseen vaikuttamiseen. Sanan ja vaikuttamisen valtaa siis.
Kehy-raha ei synnytä talouskasvua, alleviivaa Rikkilä. Avun purevuuden sanelevat lopulta maailmantalouden pelisäännöt, investoinnit, pankkien ja vakuutuslaitosten toimivuus sekä työvoiman liikkuvuus. Siksi työtunnit yhteisten, oikeasti toimivien ja globaalien pelisääntöjen luomiseksi eivät valu hukkaan.
Suurimman potin kehitysyhteistyövaroista Rikkilä sijoittaisi kansainvälisiin yhteistyöprojekteihin, mikäli mukana olevat maat ovat riittävän like-minded, samanmielisiä, tavoitteista. Puhtaasti suomalaisilla projekteilla on silti yhä tärkeä tilauksensa.
– Esimerkiksi naisten tasa-arvon ja kansanvallan edistäjänä Suomi pystyisi omalla esimerkillään olemaan hyvin se toimija, joka muistuttaa, miten näihin tavoitteisiin voi oikeasti päästä. Se olisi suomalaista lisäarvoa parhaimmillaan.
Kahdenkeskisissä hankkeissa on muitakin etuja: vastuu on suurempi, sillä niissä avun antajamaa ei voi paeta muiden selän taakse selittelemään mahdollisia virhearviointeja. Ne ovat myös läpinäkyvämpiä kehitysavun todellisille rahoittajille eli suomalaisille veronmaksajille.
Tapani Vaahtoranta ja Eero Vuohula