Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Leena Rikkilä: "0,7 % on pääsylippu vaikuttajien klubiin"

Unna Lehtipuu


Ohjelmajohtaja Leena Rikkilän mie­leen suomalaisista menestystarinoista kehitysapupolitiikassa nousee ensim­mäiseksi Vietnam.

– Suomen hyvä teko oli puhua demokratian puolesta, vaikka yksi­puoluejärjestelmässä se oli vaikeaa. Onnistumista pohjusti tosin se, että Suomi oli ollut Vietnamissa jo 70-luvulla, kun muut olivat katkaisseet suhteensa maahan.

 IDEA:n (International Institute for Democracy and Electoral Assistance) ohjelmajohtajan Rikkilän esimerkki sisältää ope­tuksen kehitysyhteistyön hyveistä: pitkäjänteisyydestä ja sinnikkyydestä.

0,7 prosentin kehitysaputavoittee­seen Rikkilä suhtautuu kahtiajakoi­sesti, mutta pitää prosentein ilmaistua tavoitetta silti tärkeänä, myös moraa­lisessa mielessä.

– Tavoite on aikanaan annettu, eikä siitä voi perääntyä ilman tiukkaa

keskustelua. Julkinen keskustelu ta­voitteesta takaa hyvin myös sen, että kehityskysymykset pysyvät otsikoissa, suuren yleisön tietoisuudessa.

Tanskan ja Norjan esimerkit osoit­tavat myös, että ne maat, jotka ovat pitäneet kiinni 0,7-tavoitteesta, saavat itselleen suuremman painoarvon ja vaikutusvallan globaalissa kehityskes­kustelussa. Ja kun kansainvälisiä kehi­tyskysymyksiin liittyviä virkoja – esi­merkiksi YK:ssa – täytetään, kiilaavat jonon ohi helposti niiden maiden ehdokkaat, joilla on näyttöä lupausten muuttamisesta teoiksi. Lupauksen lunastaminen on samalla pääsylippu vaikuttajien klubiin.

– Vuosituhattavoite köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2050 mennes­sä on sen sijaan kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on tärkeä ja konkreettinen tavoite, mutta samalla pitäisi olla hyvin huolissaan siitä, ettei se toinen, köyhä puolikas köyhdy entisestään. Tällöinhan koko hyvä idea syö itsensä.

Köyhyyden puolittamisen tavoit­teen tilalle Rikkilä kirjaisi mieluum­min ”epätasa-arvon poistamisen”.

– Vaurauden lisäksi ihmisille pitää antaa lisää tilaa toimia ja päättää omista asioistaan, varmistaa näin hei­dän omistajuutensa ja sitoutumisensa kehityshankkeisiin. Demokratian ja kansanvallan omaehtoinen edistämi­nen on hyvää ja kestävää kehitystä.

Rikkilä kääntäisikin kehitysapura­havirtaa yhä enemmän työhön, joka vahvistaa maiden parlamentaarista ke­hitystä ja vaalihallintoa, sekä perus- ja jatko-opetukseen ja kulttuurivaihtoon.

– Aivovuoto on iso ongelma myös kehitysapujärjestelmän sisällä, sillä esimerkiksi kehitysmaiden parhaat talousosaajat napataan helposti lah­joittajien konsulteiksi, eikä kukaan heistä työskentele enää maiden omissa hallintoelimissä saati opeta omissa yliopistoissa.

Oma työkokemus on vahvistanut Rikkilän käsitystä siitä, ettei perin­teistä materiaalista kehitysapua pitäisi tarjota konfliktissa olevaan tai sotaa käyvään maahan. Pahimmillaan se voi epäsuorasti ylläpitää konfliktia, kuten Nepalissa voi sanoa käyneen.

– Konfliktimaissa avun pitäisi olla toisennäköistä: resursseja välitysteh­täviin, ihmisoikeustyöhön ja vankem­paan diplomaattiseen vaikuttamiseen. Sanan ja vaikuttamisen valtaa siis.

Kehy-raha ei synnytä talouskas­vua, alleviivaa Rikkilä. Avun pure­vuuden sanelevat lopulta maailman­talouden pelisäännöt, investoinnit, pankkien ja vakuutuslaitosten toimi­vuus sekä työvoiman liikkuvuus. Siksi työtunnit yhteisten, oikeasti toimivien ja globaalien pelisääntöjen luomiseksi eivät valu hukkaan.

Suurimman potin kehitysyhteis­työvaroista Rikkilä sijoittaisi kansain­välisiin yhteistyöprojekteihin, mikäli mukana olevat maat ovat riittävän like-minded, samanmielisiä, tavoitteis­ta. Puhtaasti suomalaisilla projekteilla on silti yhä tärkeä tilauksensa.

– Esimerkiksi naisten tasa-arvon ja kansanvallan edistäjänä Suomi pystyisi omalla esimerkillään olemaan hyvin se toimija, joka muistuttaa, miten näihin tavoitteisiin voi oikeasti päästä. Se olisi suomalaista lisäarvoa parhaimmillaan.

Kahdenkeskisissä hankkeissa on muitakin etuja: vastuu on suurempi, sillä niissä avun antajamaa ei voi pae­ta muiden selän taakse selittelemään mahdollisia virhearviointeja. Ne ovat myös läpinäkyvämpiä kehitysavun todellisille rahoittajille eli suomalaisil­le veronmaksajille.