Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Marja Jörgensen: "Kansalaisjärjestöjen tiedotuksessa on parannettavaa"

– Kansalaisjärjestökenttä on jossain määrin epäonnistunut siinä, että se ei ole kyennyt viestimään suomalaisille tarpeeksi tehokkaasti, miksi kehitysyhteistyötä kannattaa tehdä, toteaa Plan Suomi säätiön ohjelmajohtaja Marja Jörgensen.

– Asiantuntijoiden kesken kyllä vaihdetaan tietoa, mutta se saavuttaa liian harvoin suuren yleisön: suomalaiset veronmaksajat, jotka mahdollistavat kehitysavun antamisen.

Tämä on ollut myös 0,7-kampanjan haaste. Tavoite on jäänyt pinnalliseksi, kun persoonattomalle luvulle ei ole pystytty antamaan inhimillisiä kasvoja. Keskustelussa asetutaan 0,7:n puolelle tai sitä vastaan, mutta keskustelussa ei puututa siihen, mitä rahalla pitäisi tehdä. – Pääasia ei ole itse luku, vaan se, miten apu käytetään – laatu ratkaisee.

– Lähtökohtaisesti on kuitenkin muistettava, että Suomi on sitoutunut tähän tavoitteeseen, ja lupauksesta on pidettävä kiinni. Varsinkin nyt, kun Suomen bkt kasvaa koko ajan. Muissa Pohjoismaissa tosin puhutaan jo yhden prosentin tavoitteesta.

Esimerkiksi onnistuneesta kehitysyhteistyöprojektista Jörgensen nostaa Ugandassa toteutetun HIV-aids-hankkeen. Sen tavoitteena oli rikkoa myyttejä, joita HIV-positiivisiin edelleen liitetään, ja lopettaa sairastuneiden syrjäytymisen kierre yhteisöissä. Nuoret valmistivat teatteriesityksiä, joissa kerrottiin koko yhteisölle paikallisen kulttuurin keinoin, laulun ja draaman avulla, miten HIV-tartunnan voi estää ja mitä sairastuminen todellisuudessa tarkoittaa kyseisten ihmisten elämässä.

– Lisäksi perheissä, joissa toinen tai molemmat vanhemmista olivat HIV-positiivisia, koottiin ’Muistojen kirja’. Siihen kerättiin kuvia ja tarinoita vanhemmista – missä he olivat tutustuneet ja menneet naimisiin sekä millaisia arvoja he halusivat välittää lapsilleen. Näihin perheisiin kutsuttiin myös asianajaja, jonka tehtävänä oli varmistaa, että lapset säilyttävät omistusoikeuden kotiinsa myös vanhempien kuoleman jälkeen.

Jörgensenin mukaan suurin epäonnistumisen riski on hankkeilla, joissa ei ole ajateltu tarpeeksi jatkuvuutta ja joustavuutta.

– Ongelmia syntyy usein rahoittajapainotteisissa hankkeissa, joissa resursseja vain siirretään pisteestä

A pisteeseen B ja ajatellaan, että ongelma on sillä hoidettu. Paikallisten ihmisten aktiivinen osallistuminen on kuitenkin onnistuneen hankkeen peruslähtökohta. Tärkeää on myös varmistaa toiminnan jatkuvuus: että valtio tai paikallishallinto ottaa asian hoitaakseen myös tulevaisuudessa.

Jörgensen kaipaisi kehy-hankkeisiin myös joustavampaa ajattelua. Hankkeiden kesto voi venyä jopa yhdeksään vuoteen, sillä toimintaa joudutaan usein suuntaamaan uusille urille. Näin voi käydä esimerkiksi, jos tavoitteet huomataan matkan varrella epärealistisiksi. Jos suunnitelmiin voidaan tehdä radikaalejakin muutoksia, täysiltä flopeilta usein vältytään. Tavoitteiden ja toimintojen arviointiin ja täsmentämiseen hankkeen edetessä on varattava aikaa ammattimaisessa kehitysyhteistyössä.

– Esimerkiksi varhaiskasvatukseen keskittyvä hanke Itä-Timorissa sai dramaattisen käänteen, kun maassa alkoivat levottomuudet tänä vuonna. Planin työntekijät eivät päässeet edes kulkemaan aiotuille kohdealueille, joten päätimme suunnata resurssit puhtaasti humanitaariseen apuun. Kehitysyhteistyössä tapahtuu jatkuvasti vastaavanlaisia tapauksia.