Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Historian koukerot muokkasivat radikaalia islamismia

Mistä ääri-islamistiset terroristit ovat saaneet ajatuksensa? Toiset syyttävät wahhabiitteja ja toiset egyptiläistä Muslimiveljeskuntaa. Al-Qaidan väkivaltaisten jihadistien toimien ymmärtämiseksi on tunnettava heidän moninaiset juurensa, kirjoittaa terrorismin tutkija Toby Archer.

Osama bin Laden ja al-Qaida eivät nousseet tyhjästä. Islamilaisen terrorismin taustalla vaikuttavat monet ajatussuunnat, sosiaaliset liikkeet ja uskonnolliset perinteet, joita historia oikkuineen on muokannut.

Al-Qaidasta kirjoittavat toimittajat ovat yrittäneet selittää ryhmän toimintaa jonkin yksittäisen tausta-aatteen kautta. Joidenkin mielestä ryhmä seuraa wahhabiittien näkemystä islamista, toisten mielestä jäljet johtavat Sayyid Qutbiin ja egyptiläiseen poliittiseen islamismiin.

Jotta kykenisimme todella ymmärtämään jihad-salafistien toimintaa, on muistettava, että heidän taustaltaan löytyy monta eri vaikuttajaa. Lisäksi tiettyjen ajattelijoiden ja aatesuuntien merkitys on erilainen eri ihmisille ja eri ryhmille. Jihad-salafistien välillä on etenkin kansallisia eroja. Vaikka liike väittää olevansa yleisislamilainen, käytännön toiminta ja ympäristön reaktio siihen vaihtelevat maasta toiseen.

Uudistushalusta tuli taantumusta

Salafismi (al-Salaffiya) syntyi 1800-luvun lopulla islamin sisäisenä uudistusliikkeenä, joka pyrki sovittamaan uskon vanhat vaateet modernin ajan vaatimuksiin. Sen perustajat Jamal al-Din al-Afghani ja Muhammed Abduh uskoivat, että pärjätäkseen kilpailussa nousevien länsivaltojen kanssa muslimimaailman olisi otettava mallia läntisestä tiedekäsityksestä ja jopa yhteiskuntajärjestyksestä. Al-Afghani kuitenkin tiesi, että muslimien vuosisatojen saatossa kehittämän kulttuurin ja oikeusnäkemyksen mukaan läntisten ajatusten omaksumista pidettäisiin harhaoppisena ja islaminvastaisena.

Abduh ja al-Afghani alkoivatkin raivata tieltään tuhannen vuoden aikana vakiintuneen islaminopin, joka esti heidän modernisaatiopyrkimyksensä ja piti osmanien kalifaatissa vallassa kiihkokonservatiiviset uskonoppineet eli ulaman. He käänsivät katseensa profeetta Muhammedin aikalaisseuraajien ja heidän jälkeensä tulleiden sukupolvien, salafien, kauteen ja ottivat sieltä nimen liikkeelleen. 1800-luvun salafit esittivät, että 600-luvun Arabiassa harjoitettu islam oli puhtainta ja oikeaoppisinta. Kaikki uskonoppiin sen jälkeen tehdyt muutokset on hylättävä uskonnollisina uudistuksina, jotka Muhammad hyväksyisi (bida).

Tämä taantumukselliselta kuulostava väite tuki itse asiassa islamin uudistamista, sillä se poisti ulamalta vallan ratkaista, mikä oli islamin mukaista ja mikä ei. Uskonoppineiden vallan riistäminen antoi salafeille teologista liikkumavaraa. Sitä tarvittiin läntisten ajatusten, kuten liberaalidemokratian ja perustuslaillisen hallinnon tuomiseksi islamin piirissä käytävään keskusteluun.

Ennen kuin salafistinen uudistusliike ehti levitä, historia puuttui peliin. Ensimmäinen maailmansota syttyi ja tuhosi osmani-imperiumin ja kalifaatin sen mukana. Iso-Britannia ja Ranska jakoivat valtakunnan jäänteet, ja useimmat nykyisistä lähi-idän valtioista saivat alkunsa niiden vasallivaltioina. Samoihin aikoihin Balfourin julistus avasi tien nykyisen Israelin perustamiselle. Läntisten ajatusten lainaaminen ei enää kuulostanut houkuttelevalta, ja vastarinta astui uudistamisen tilalle.

1920-luvulta lähtien salafi-liike muuttui johtajansa Rashid Ridan, Abduhin oppilaan, johdolla yhä länsivastaisemmaksi. Monet muslimit olivat alkaneet uskoa, että länsi ei halunnut muslimimaissa ainoastaan poliittista valtaa, vaan että se halusi hallita myös alueen uskonelämää islamin kustannuksella.

Tämä miehitysmieliala yhdistettynä oivallukseen, että saadakseen todellista valtaa uskonnollisen uudistusliikkeen on saatava massat puolelleen, sai salafistit keskittymään uskonnollisen viestinsä eteenpäin viemiseen ja hylkäämään modernisaatiotavoitteet. Salafien keskeiseksi sanomaksi tuli henkilökohtaisen hurskauden ja islamin mukaisen käytöksen korostaminen.

Maailmansotien välisenä aikana liike keskittyi pohtimaan, miten kalifaatti saataisiin palautettua. Parhaana keinona pidettiin yhteiskunnan islamilaistamista. Tämä puolestaan saataisiin aikaan keskittymällä yksittäisten muslimien tekoihin. Tällä epäpoliittisella myyräntyöllä tuli olemaan suuri vaikutus koko muslimimaailmaan, kun salafismista tuli osa Saudi-Arabian maailmanlaajuisesti edistämää islamin muotoa.

”Koraani on perustuslakimme”

Kalifaatin romahtaminen johti myös Muslimiveljeskunnan (Ikhwan Muslimin) syntyyn. Veljeskunnan perusti Egyptissä Hasan al-Banna vuonna 1928. Se poikkesi varhaisesta salafismista siinä, että veljet torjuivat alusta asti ajatuksen, että eurooppalaisella yhteiskunnalla ja politiikalla olisi mitään annettavaa muslimimaailmalle. Al-Banna tunsi hyvin salafistiuudistajien ajatukset, mutta koska hän kirjoitti aikana, jolloin muslimit tunsivat asemansa uhatuksi, hänen näkemyksensä muistuttivat pikemminkin myöhempien salafistien kuten Ridan taantumuksellisia ajatuksia.

Muslimiveljeskunnan johtoajatuksiin kuuluu: ”Koraani on perustuslakimme”. He pitävät islamilaisia periaatteita täydellisenä ohjeistona niin henkiselle kuin poliittiselle elämälle. Al-Banna ei koskaan esittänyt kovin selkeää näkemystä siitä, miten islamin voisi yhdistää nykyaikaisen valtion osaksi. Niinpä veljeskuntaa on leimannut tietty aatteellinen epämääräisyys, ja sen sisälle on syntynyt sekä vallankumouksellisia että konservatiivisia siipiä. Veljeskunnan radikaalia suuntaa edustaneen Sayyid Qutbin ajatukset ovat olleet keskeisiä nykyiselle jihad-salafistiselle ideologialle.

Muslimiveljeskunnalle islam on poliittinen aate siinä missä uskontokin. Vaikka veljet suhtautuivat torjuvasti läntiseen ajatteluun, he ottivat kuitenkin oppia lännen maailmansotien välisen poliittisen kentän ääripäiden järjestäytymismalleista, esimerkiksi leninistien ”omistautuneesta etujoukosta”.

Muslimiveljeskunta on yhä tärkeä tekijä egyptiläisessä politiikassa. Puolue on nykyisin osa Egyptin rajallista demokratiaa. Qutbin näkemyksiä kannattavat radikaalit ryhmittymät puolestaan ovat viimeiset kolme vuosikymmentä osallistuneet terrorismiin. Sekä väkivaltaiset että väkivallattomat suunnat ovat kuitenkin pääasiassa keskittyneet kansalliseen toimintaan. Vain Aiman az-Zawahirin egyptiläinen Islamilainen jihad -järjestö on lähtenyt maasta ja tullut osaksi al-Qaidan kansainvälistä jihadia. Muslimiveljeskunnan ajatuksia sen sijaan on omaksuttu yli maan rajojen, ja niillä on ollut erityisen suuri vaikutus Saudi-Arabiassa.

On vain yksi jumala

Saatuaan valtaansa suurimman osan Arabian niemimaasta Abdal’aziz Ibn Saud perusti Saudi-Arabian kuningaskunnan vuonna 1932. Islamilaisen maailman keskelle oli syntynyt uusi ja suhteellisen itsenäinen poliittinen ja sotilaallinen mahti. Tämä houkutteli salafisteja, ja Saudi-Arabiasta tuli monien liikkeen kannattajien kotimaa. Näin salafismi kohtasi wahhabilaisuuden, Ibn Saudin kannattaman äärikonservatiivisen islamilaisen suuntauksen.

Jotta kykenisimme todella ymmärtämään jihad-salafistien toimintaa, on muistettava, että heidän taustaltaan löytyy monta eri vaikuttajaa.

Wahhabilaisuuden perusti saarnaaja ja oppinut Muhammad Ibn Abdalwahhab (1703–792). Hänen luomaansa ankaraa islamilaisuuden muotoa kannatetaan Saudi-Arabiassa vielä tänäkin päivänä. Ibn Abdalwahhabin keskeinen sanoma korostaa yksijumalaisuutta, ja hän tuomitsi kiihkeästi kaiken polyteismiin viittaavan toiminnan kuten pyhimysten juhlinnan tai esi-isien hautojen kunnioittamisen. Hän piti monia sunnalaisia muslimeja, esimerkiksi sufilaisia, sekä shiialaisuuden kannattajia harhaoppisina.

Ibn Abdalwahhab sai vaikutteita keskiaikaiselta islamilaiselta teoreetikolta, Ibn Taimiyyalta. Ibn Taimiyyan aikana mongolit olivat valloittaneet abbasidikalifaatin ja kääntyneet islaminuskoon vakiinnuttaakseen valtansa. Hän kuitenkin väitti heidän olevan valemuslimeja, ja siksi jihad hallitsijoita vastaan oli niin sallittua kuin jopa velvollisuuskin.

Saudi-Arabian kuningashuoneen läheinen suhde wahhabiittiseen ulemaan ei ole aina ollut helppo – kyseessä on pitkälti järkiavioliitto. Kuningashuone on saanut uleman tuen muun muassa levittämällä maailmanlaajuisesti wahhabiittien tärkeitä teoksia. Tällä tavoin Ibn Taimiyyan kirjoituksista on tullut kansainvälisesti merkittäviä, ja hänen ajatuksensa oikeutetusta jihadista muslimijohtajia vastaan ovat levinneet terroristien ja kapinallisten käyttöön. Saudi-Arabia on yleisemminkin levittänyt hyvin tarkkaa käsitystä siitä, mitä on olla hyvä muslimi. Tässä käsityksessä salafismin vaikutus näkyy selvästi.

Öljyraha levittää aatetta

Toisen maailmansodan jälkeen arabimaailmassa vallitsi Egyptistä liikkeelle lähtenyt epäuskonnollinen arabisosialismi, joka korosti arabien välistä yhteenkuuluvuutta. Sen tärkein islamilainen vastavoima niin Egyptissä kuin muuallakin oli Muslimiveljeskunta.

Saudi-Arabia halusi tarjota muslimeille toisen vaihtoehdon, joka samalla nostaisi sen tiukemmin muslimimaailman keskiöön. Pan-islamismista tuli Gamal Abdel Nasserin edustaman arabisosialismin uskonnollinen vaihtoehto.

Salafistisen liikkeen vaikutusta pan-islamismiin oli lähetystyön eli dawan korostaminen. Pan-islamismi pyrki ”palauttamaan” kaikki muslimimaat islamilaisuuteen saamalla maailman muslimit elämään hurskaammin. Samaan tapaan salafistit olivat pyrkineet vahvistamaan muslimimaailmaa tekemällä sen asukkaista ensin ”parempia muslimeja”.

Islamin vaikutuksen kasvattamista yksilöihin kohdistetulla käännytystyöllä ei ole tulkittu saudien puuttumisena valtioiden sisäisiin asioihin. Niinpä siihen ei ole puututtu ja salafistiset ajatukset ovat saaneet levitä rauhassa. Naisten päähuivit ovat palanneet ja vaatteet tulleet peittävämmiksi.

1950- ja -60-luvulla Saudi-Arabia tarjosi turvapaikan monille islamisteille, jotka olivat joutuneet kotimaansa maallisen hallituksen epäsuosioon. Monet emigranteista olivat hyvin koulutettuja Muslimiveljeskunnan jäseniä. He päätyivät työskentelemään saudien kehittyvän koulutusjärjestelmän hyväksi. Saudi-Arabia sai veljistä sivistyneistön, ja heidän tukemisensa lisäsi kuningaskunnan kansainvälistä mainetta islamilaisena valtiona.

Saudi-Arabiaan muutti Egyptistä myös Muhammed Qutb, Nasserin 1966 mestauttaman Sayyid Qutbin veli. Uudessa kotimaassaan Qutb jätti veljensä opista syrjään sen vallankumouksellisen puolen, jottei ärsyttäisi isäntiään, mutta sai heidän vaikutusvaltansa avulla lisättyä ”qutbilaista” ajattelua maailmalle saudirahalla levitettävään sanomaan.

Muslimiveljet lupasivat olla järjestäytymättä poliittisesti Saudi-Arabian kuningaskunnassa. Heidän suuri merkityksensä saudien koulutusjärjestelmän kehittämisessä alkoi kuitenkin näkyä selvästi 1970- ja 1980-luvulle tultaessa.

Salafismi syntyi 1800-luvun lopulla islamin sisäisenä uudistusliikkeenä, joka pyrki sovittamaan uskon vanhat vaateet nykyajan vaatimuksiin.

Saudi-Arabian uusi suojelija, Yhdysvallat, tuki 1950- ja -60-luvulla Nasserin-vastaista islamistista oppositiota. Sen näkökulmasta Nasser oli liian lähellä Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. 70-luvun alun öljykriisi nostatti Washingtonissa huolta arabiliittolaisten luotettavuudesta. Saudi-Arabialle öljykriisi toi valtavat öljytulot, muslimimaailman kunnioituksen ja poliittisen tilauksen levittää salafi-vaikutteista wahhabilaisuutta, erityisesti kun Israelin joukot olivat antaneet maalliselle arabien yhteenkuuluvuudelle julkisen nöyryytyksen.

Vuosikymmenen lopulla saudien aatteellista toimintaa vauhditti kolme seikkaa. Iranin islamilaisen vallankumouksen myötä vuonna 979 ajatollah Khomeini nousi muslimimaailman huipulle kilpailemaan sen johtajuudesta. Mekassa puolestaan saudikapinalliset valtasivat kaupungin suuren moskeijan, ja kuningashuoneen piti vahvistaa asemaansa uskonnollisena auktoriteettina. Vuoden merkityksellisyyden sinetöi Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin. Se oli saudien näkökulmasta kuitenkin pikemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Afganistan ja saudiherätys

Mekan suuren moskeijan valtasivat wahhabiittikiihkoilijat, jotka pitivät monarkiaa epäislamilaisena. Valtaus kesti pitkään, ja sen päättivät lopulta verisesti ranskalaisten erityisjoukkojen johtamat pakistanilaiset joukot. Kuningas tajusi, että häntä vastaan oli nousemassa uhka omassa valtakunnassa. Niinpä hän teki Afganistanista nuorten radikaalien varaventtiilin.

Kuningashuoneelle uskollinen papisto julisti Neuvostoliittoa vastaan taistelemisen jihadiksi, ja kaikkia taisteluun halukkaita tuettiin. Yhdysvalloille tämä oli osoitus siitä, että Saudi-Arabia auttoi taistelemaan kommunismin leviämistä vastaan. Tuhansittain saudeja lähti Afganistaniin. Monille kyseessä oli vain jännittävä seikkailuretki, mutta toiset jäivät taistelemaan ja radikalisoituivat. Eräs näistä hurskaista nuorukaisista oli Osama bin Laden.

Sahwa eli islamilainen herätys alkoi Saudi-Arabian sisäisten jännitteiden hälvetessä 1980-luvulla. Kyseessä ei ollut yhtenäinen herätysliike, vaan se sai piirteitä Muslimiveljeskunnan politiikasta sekä salafistien ja wahhabiittien näkemyksistä islamilaisesta elämäntavasta. Liikkeestä tuli niin voimakas, että kuninkaan oli pakko alistua sahwa-johtajien vaatimuksiin Saudi-Arabian ”islamilaistamisesta”, kun he lupasivat tukea kuningashuonetta.

Maan öljyvaroista yhä suurempi osa alkoi mennä julkisiin hurskaudenosoituksiin ja kansainväliseen lähetystyöhön. Naisten ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia kavennettiin entisestään. Yhdysvaltain joukkojen päästäminen Saudi-Arabiaan Persianlahden sodan aikana rikkoi sopimuksen, ja sahwa-johtajat tuomitsivat kuningashuoneen. Useimmat heistä päätyivät vankilaan tai pakenivat Lontooseen. Tässä vaiheessa myös bin Laden käänsi selkänsä kotimaalleen ja lähti vuonna 1991Sudaniin.

Kuningas sai vanhoillisilta wahhabilaisilta uskonoppineilta fatwan, jossa kannatettiin Yhdysvaltojen läsnäoloa. Vastalahjaksi he halusivat oikeuden valvoa kansalaisten elämäntapaa. Kuten tutkija Gilles Kepel kirjoittaa: ”kuningaskunta upposi islamilaistamisen pohjattomaan kurimukseen.”

Sahwa-johtajat vapautettiin 1990-luvun lopussa. Liike oli tällä välin politisoitunut entisestään, ja osa johtajista siirtyikin kannattamaan jihadisteja ja bin Ladenia. He toivat al-Qaidalle teologista uskottavuutta. Saudi-Arabian vuoden 2003 jälkeinen terrorismiaalto on seurausta siitä, että saudi-jihadistit palasivat kotiin Afganistanista taliban-hallinnon kaaduttua ja yhdistyivät radikalisoituneisiin sahwan kannattajiin.

Ytimessä suhde länteen

Al-Qaidan kirjavan taustan tunteminen auttaa ymmärtämään, miksi järjestön kannatus tai ainakin hiljainen myötämielisyys sitä kohtaan on niin laajaa islamilaisessa maailmassa. Kyseessä ei olekaan pieni elämästä vieraantunut fanaatikkojoukkio, jolla ei olisi laajaa taustayhteisöä. Al-Qaida on pikemminkin usean Lähi-idässä vaikuttaneen aatesuuntauksen äärimuoto. Näille aatteille on yhteistä se, että ne ovat kiinnittäneet erityistä huomiota muslimimaailman ja lännen väliseen suhteeseen.

Tätä taustaa vasten onkin helpompi ymmärtää, miksi jihadistit ovat löytäneet kannattajia lännestä – esimerkiksi ne brittimiehet, jotka teurastivat maanmiehiään heinäkuun 7. päivänä 2005. Nämä muslimit joutuvat päivittäin kohtaamaan ne kysymykset, joita salafistit alkoivat kysellä jo yli vuosisata sitten.