Pääkirjoitus: Suurvalloista vahvin

Tapani Vaahtoranta

Urho Kekkosen ulkopolitiikan on sanottu perustuneen sii­hen, että hän uskoi Neuvostoliiton voittavan kylmän sodan. UKK piti siksi tärkeäna huolehtia siitä, että Suomen suhteet Moskovaan olivat hyvät. Nyt tiedämme, että olettamus Neuvostoliiton vahvuudesta oli väärä. Moni Suomessakin yllättyi, kun kylmä sota päättyi viisitoista vuotta sitten Yh­dysvaltojen voittoon ja Neuvostoliiton hajoamiseen.

Mikä suurvalta on tänään vahva, mikä heikko? Perin­teinen tapa on verrata laskettavissa olevia voiman osate­kijöitä. Suurvalta on sitä vahvempi, mitä tehokkaammat asevoimat sillä on, mitä enemmän sen talous tuottaa ja mitä suuremmat sen väestö ja pinta-ala ovat. Jos näin ynnätään, Yhdysvallat on omassa luokassaan. Vain Yhdysvallat on sekä iso että rikas. Venäjä ja Kiina ovat kyllä monella tapaa suuria, mutta Yhdysvaltoihin verrattuina köyhiä. Japani ja EU ovat talouden suurvaltoja, mutta poliittisesti ja sotilaal­lisesti kääpiöitä Yhdysvaltojen rinnalla.

Kuten Kari Möttölä artikkelissaan huomauttaa, maail­ma ei ole yksiselitteisen yksinapainen. Yhdysvallat on toki hyvin vahva, mutta sen vallankäyttö ei saa täyttä hyväk­syntää. Etenkin Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin – ja kaikki mikä siihen liittyy – on kääntänyt maailman yleisen mieli­piteen Yhdysvaltoja vastaan. Vaikka Bushin toinen hallinto on pyrkinyt korjaamaan tehtyjä virheitä ja alkanut palata yhteistyön tielle, Yhdysvalloilla on edelleen selvästi vähem­män pehmeää kuin kovaa voimaa. Tämä tarkoittaa sitä, että sotilas- ja talousmahdistaan huolimatta Yhdysvalloilla on vaikeuksia saada muut toimimaan kuten haluaisi.

Taustalla voi vaikuttaa myös Irakin sotaa syvällisempi syy: Amerikkaa ei välttämättä enää entiseen tapaan nähdä mallimaana, joka osoittaisi tietä parempaan tulevaisuuteen. Siksi jotkut amerikkalaiset tutkijat ovat huolissaan siitä, että Yhdysvallat olisi häviämässä kilpailun, jota maailmalla käydään ihmisten mielistä.

Yhdysvallat voi toki rauhoittaa itseään sillä, että myös Venäjällä menee huonosti. Moskova rakentaa uutta suur­valta-asemaansa energian myynnistä saatavan taloudellisen voiman varaan, mikä on hetkessä nostanut energiaturvalli­suuden kansainvälisten suhteiden asialistan kärkeen. Matti Vuoria arvioi toisaalla tässä lehdessä, millainen haaste ener­giaturvallisuudesta on Suomelle ja muulle Euroopalle tullut.

Jostakin syystä Moskova on toiminut ikään kuin peh­meää voimaa ei enää tarvittaisi. Politiikan tuloksena lähes kaikki Venäjän naapurimaat – neuvostomenneisyydessä elä­vää Valko-Venäjää lukuunottamatta – yrittävät ottaa mah­dollisimman paljon etäisyyttä Moskovaan. Yhtäkkiä myös EU on yksimielinen siitä, että energiariippuvuutta Venäjästä pitää vähentää. Yksimielisyyttä ei ole himmentänyt edes ve­näläisten vakuuttelu siitä, että motiivit ovat puhtaasti talou­dellisia ja että energiaturvallisuus on kaikkien yhteinen etu. Ei siis mikään ihme, että Kremlissäkin aletaan ymmärtää, että ammattimaisia PR-konsultteja tarvitaan kotimaisten vaalikampanjoiden lisäksi myös ulkopolitiikan alalla.

Kiina on ilman muuta nouseva suurvalta. Ja sikäläiset johtajat ymmärtävät pehmeän voiman merkityksen, kun he yrittävat hälventää Kiinan vahvistumisen naapurimaissa aiheuttamaa huolta. Monenkeskisyydestä ja yhteisistä insti­tuutioista on tullut Kiinan ulkopolitiikan välineitä. Toinen asia onkin, muuttuuko Kiinan ulkopolitiikka, kun maa arvioi itsensä riittävän vahvaksi haastamaan Yhdysvaltoja.

Tapaamani syyrialainen lehtimies tiivisti analyysin suur­valloista: Yhdysvallat on tärvellyt Irakissa maineensa, Moskovasta ei ole enää esimer­kiksi kommunismin romahdettua ja Kiina on toistaiseksi vain itäaasialainen suurvalta. EU:n aktiivisuudelle asetelma on otolli­nen. Kunhan jäsenmaat vain pystyisivät päättämään tehokkaasta, yhteisestä politiikasta.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää