Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Jacques Delors: Euroopan rahaliitto horjuu yhdellä jalalla

Helena Petäistö

Jacques Delors olisi halunnut muotisuunnittelijaksi, mutta kymmenen vuotta EU-komission johdossa teki hänestä yhden unionin pääarkkitehdeistä. "Euroopan rakentamisen suuria testejä ovat nyt talouspolitiikan koordinointi ja eri tahdissa etenevien maaryhmittymien luominen", ennustaa nyt kahdeksankymppinen visionääri. Helena Petäistö tapasi Delorsin Pariisissa Suomen EU-puheenjohtajuuden kynnyksellä.

Jacques Delors: Euroopan rahaliitto horjuu yhdellä jalalla
kuva European Community, 2006

Euroopan unionin historiassa on aika ennen Delorsia ja Delorsin jälkeen. Delorsin kymmenen vuotta EU-komis­sion puheenjohtajana oli käänteenteke­vää aikaa, jolloin unioni muutti täysin luonnettaan. Hänen aloitteestaan muodostettiin ensin yhteismarkkinat ja myöhemmin talous- ja rahaliitto. Ei liene kovin liioiteltua sanoa, että tus­kin mitään aikakautta EU:n historiassa kaivataan nyt yhtä paljon kuin tämän visionäärin ja karismaattisen johtajan kautta.

Vielä 80-vuotiaana Delors on aktii­vinen niin Pariisiin perustamansa Not­re Europe -tutkimuslaitoksen hallituk­sessa kuin CERC:n, Ranskan työ-, an­siotulo- ja sosiaalikoheesioneuvoston puheenjohtajana. Brysselin-aikojensa jälkeen hän ei ole enää juuri halunnut antaa julkisia lausuntoja tai haastatte­luja, mutta Ranskan kansanäänestyk­sen alla hän oli taas kampanjoimassa täysin rinnoin.

Tuolloin Delors näkyi ja kuului joka puolella EU:n perus­tuslakisopimuksen hartaana puolesta­puhujana. Vakuuttavaa ja uskottavaa esiintyjää kaivattiin kaikkialla, ja juuri sitä Delors on edelleen – loistava ranskankielinen puhuja. Hän kuuluu kuitenkin vielä siihen ranskalaiseen sukupolveen, jolle englannin kieli on aina ollut toisarvoinen.

Delors vertaa EU-johtajia autonomistajiin, jotka vain keskustelevat ajoneuvo­jensa designista, mutta eivät koskaan avaa etupeltiä katsoakseen, miten sen moottori toimii.Vaikka Delorsin perään haikail­laan, ei hän itse suostu puhumaan EU:n nykyisestä johtajuuskriisistä tai -vajeesta. Sen sijaan hän puhuu ”täydellisestä metodin puutteesta” EU:n nykyisessä toiminnassa. Hän vertaa EU-johtajia autonomistajiin, jotka vain keskustelevat ajoneuvo­jensa designista, mutta eivät koskaan avaa etupeltiä katsoakseen, miten sen moottori toimii.

”Jos kaikki suostuisivat myöntä­mään, ettei perinteinen tapa, jolla EU on aiemmin edennyt, enää toimi, voi­taisiin alkaa selvittää muita, uudempia tapoja toimia. Hallitusten päämiesten pitäisi kuitenkin ensin alkaa taas kun­nioittaa nykyisiä instituutioita kuten komissiota – asia, jota ei ole tapahtu­nut vuosikausiin. Mutta juuri se olisi paras keino laittaa komissio selkä seinää vasten ponnistelemaan ja teke­mään työnsä parhain päin”, arvelee Delors, joka tuntee EU-koneiston kuin omat taskunsa.

Kun vihjaan, että ehkä komission kunnioituksella on jotakin tekemistä myös henkilöiden kanssa, viittaa hän kintaalla koko ajatukselle. Silti kaikki hänen aikanaan komissiossa käyneet muistavat, miten pelkkä Delorsin käytävällä liikkuminen sai väen lakoa­maan pitkin seinänvieriä. Hänessä oli sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat termil­lä la présence, läsnäolo. Kun Delors ilmestyi huoneeseen, ei kenellekään jäänyt epäselväksi, kuka oli isäntä talossa. Useimmiten hän sai tahtonsa läpi myös jäsenmaiden pääkaupungeis­sa, mitä hän itse piti vaikeimpana teh­tävänään komission puheenjohtajana.

”Yleisten asiain neuvoston pitäi­si – tiiviissä yhteistyössä komission kanssa – valita unionin ongelma-alu­eet ja suuret linjat Eurooppa-neuvos­ton pohdittaviksi. Ja yleisten asiain neuvosto olisi hyvä jakaa kahteen osaan: ulkopolitiikkaan ja Eurooppa-politiikkaan. Ehdotin jo vuosia sitten, että viimeksi mainittua johtaisi kunkin hallituksen eräänlainen varapääminis­teri tai miksi virkaa nyt nimitettäisiin­kään. Hän viettäisi tarvittavan ajan Brysselissä, tunnistaisi ongelma-alueet, pitäisi maansa hallituksen tarkkaan selvillä siitä, mitä EU:ssa tapahtuu ja huolehtisi EU-asioiden kertomisesta ja avoimuudesta myös kansalaisten suuntaan”, kaavailee Delors.

”EU:sta ei suinkaan olla rakenta­massa Euroopan Yhdysvaltoja”, hän muistuttaa, ”vaan kansallisvaltioiden federaatiota. Sillä tavalla EU on eden­nyt ja etenee jatkossakin”.

Subsidiariteetti eli asioiden hoita­minen kansallisella tasolla on tärkeä osa järjestelmää. Jäsenmailla on yhä paljon valtaa, mikä on vain hyvä asia. Jatkuvasti uusia EU-direktiivejä De­lors ei sen sijaan kaipaa.

Suomalaisten tapa toimia saa Delorsilta kiitosta. Hän muisteleekin tapaamaansa suomalaisopettajaa, joka oli osuvasti verrannut ranskalaisen ja suomalaisen koulutuksen eroja tote­amalla, että ranskalaiset ovat erin­omaisia periaatteiden laatijoita, mutta suomalaiset huolehtivat myös niiden toimeenpanosta.

Eh bien, juuri niin, koko Eu­roopan pitäisi huolehtia asioiden toi­meenpanosta!”, Delors puuskahtaa.

Se, että jäsenvaltioilla on paljon valtaa talous- ja sosiaaliasioissa, ja että kukin maa keskittyy siis omiin kuvioihinsa, on johtanut erilaisiin tuloksiin eri maissa. Tämä kehitys huolestuttaa Delorsia.

”Ensiksikin se on johtanut mo­nessa maassa kiusaukseen selittää äänestäjille kaikkia vaikeuksia EU:sta johtuviksi, kun todellisuudessa kunkin maan pitäisi hoitaa oma tonttinsa itse kuntoon, eikä vain odottaa EU:n teke­vän sen. ”

Niiden maiden, jotka ovat jo saa­neet asiansa kuntoon, pitäisi myös osoittaa ymmärrystäniitä kohtaan, jotka ovat vasta aloittamassa tarvit­tavia kipeitä uudistuksia. ”Muuten käydään pelkkää kuurojen vuoropu­helua ja syytellään toisia.”

Kun viittaan vakaussopimuksen kaatumiseen joidenkin maiden itsek­kyyden takia, palaa Delors muistele­maan omia komissioaikojaan.

”Elettiin vuotta 997. Saksalaiset vaativat ehdottomasti vakaussopi­musta. Siinä he olivat toki oikeassa, sillä yhteisvaluuttaa ei voi luoda ilman tasapainotekijöitä. Mutta sen lisäksi olisi pitänyt ehdottomasti solmia myös sopimus siitä, miten talouspolitiikkaa eri maiden kesken koordinoidaan. Eh­dotin sitä jo silloin, mutten onnistunut vakuuttamaan saksalaisia”.

Rahaliitosta neuvoteltiin Maastrichtissa EU:lle tyypilliseen tapaan aamuyön tunneille asti, kunnes Delorsin oli taivuttava uskomaan, että rahaliitto joko syntyy ilman talous­politiikan koordinointia tai ei sitten lainkaan.

”Talouspolitiikan koordinointi olisi mahdollistanut kasvukausien hyödyntämisen paremmin. Sillä olisi voitu lieventää esimerkiksi lamakausi­en seuraamuksia”, arvioi Delors.

”Nyt talous- ja rahaliitto toimii valitettavasti vain yhden jalan varassa. Tämän asiantilan korjaaminen on mielestäni Euroopan rakentamisen suuri testi lähimmän viiden vuoden aikana”.

Kannanotosta kuuluu läpi entisen, laajasti arvostetun valtiovarainminis­terin ääni. Niin laajasti, että – of all people! – juuri Margaret Thatcher vaati aikoinaan Delorsin nimittämistä silloisen komission puheenjohtajaksi. Puheenjohtajuus oli sovittu Ranskalle, ja Mitterrand ehdotti virkaan entistä ulkoministeriään Claude Cheyssonia. Tämä oli kuitenkin aivan liian va­semmistolainen Rautarouvalle, joka sen sijaan arvosti Delorsin tiukkaa taloudenpitoa. Eipä Maggy arvannut, millaisen EU:n rakentajan hän työnsi Brysseliin – ja sai katua sitä moneen kertaan.

Ranskalaiset ovat erinomaisia periaatteiden laatijoita, mutta suomalaiset huolehtivat myös niiden toimeenpanosta. ”Eh bien, juuri niin, koko Euroopan pitäisi huolehtia asioiden toimeenpanosta!”

Mutta nykytilanteeseen palatak­semme, toinen suuri testi Delorsin mielestä on se, miten EU onnistuu eriytymään. Laajentuneelle ja yhä laajentuvalle unionille ainoa tapa edetä on eriy­tyä eli luoda unionin sisälle maiden ryhmittymiä, jotka voivat edetä eri tahdissa. Delors pitää valitettavana, ettei tätä näkökulmaa ymmärretä uusissa, saati kaikissa entisissäkään jäsenmaissa.

”EU on aina edennyt eriytymällä. Erilaisissa historiallisissa vaiheissa unionissa on ollut maita, jotka ovat edenneet vähän muita nopeammin, mikä on varmistanut järjestelmän säilymisen dynaamisena. Eri tahdissa etenemisen täytyy toki olla kaikille avointa ja vapaaehtoista. Jos emme tee sitä, jatkaa EU vain laajenemis­taan. Lopputuloksena meillä on aina vain löysempi ja löysempi unioni.”

Juuri unionin laajeneminen nykyi­sellä nopealla vauhdilla on Delorsin mukaan suuri syy kansalaisten tyyty­mättömyyteen ja pelkoihin monissa jäsenmaissa – varsinkin kun laajene­misen syistä on kerrottu liian vähän suurelle yleisölle.

Keväällä europarlamentti hyväksyi suurella enemmistöllä niin sanotun Brokin raportin, joka vaatii sekä laajentumisen hidastamista että EU:n rajojen määrittelemistä. Delors toteaa, että nähtävästi keskustelua unionin rajoista on nyt pakko käydä, kun kaikki sitä vaativat.

”Mutta pelkään, ettei se johda mihinkään. Keskustelu ruokkii vain paljon toiveita ja toisaalta paljon tyytymättömyyttä. Voilà!”

Delors kieltäytyy ottamasta kantaa Turkin EU-jäsenyyteen, mutta ottaa sen sijaan hyvin ankaran kannan Bal­kanin maiden kohteluun.

”Toimintamme on ollut siellä aivan riittämätöntä. Sinne tarvittaisiin paljon enemmän räätälöityä apua eräänlaisen Balkanin maksu-unionin muodossa, joka edistäisi kaupankäyn­tiä sekä Balkanin maiden kesken että muihin maihin. Mehän itse aloitimme hiili- ja teräsliitolla, jo ennenkuin ylsimme sodan jälkeen sitä jalompiin tulevaisuuden pyrkimyksiin. Vaikka tunnen hyvin Balkanin ongelmien syvyyden, olen silti sitä mieltä, ettei nykyinen toimintamme ole eurooppa­laisen hengen mukaista”.

Entä EU:n perustuslakisopimuksen kohtalo? Delors myöntää, että hänel­lä oli tiettyjä varauksia perustuslain joitakin osia kohtaan. Siitä huolimatta hän kampanjoi hartaasti sen puolesta Ranskassa – ennen kaikkea siksi, että sopimuksen esittämä päätöksenteko­järjestelmä olisi nykyistä parempi.

Perustuslakisopimuksen allekir­joittamiseen on nyt myös moraalinen velvoite.

”Ratifiointia on jatkettava jäsen­maissa, koska niin on sovittu sään­nöissä. Kyse on jokaisen jäsenmaan demokraattisesta velvollisuudesta. Ja sitä paitsi jos perustuslaki saataisiin ratifioiduksi, muuttuisi myös unionin yleinen ilmapiiri”, hän vakuuttaa.

”Hallitusten päämiesten pitäisi kuitenkin ensin alkaa taas kunnioittaa nykyisiä instituutioita kuten komissiota – asia, jota ei ole tapahtunut vuosikausiin. Se olisi paras keino laittaa komissio selkä seinää vasten ponnistelemaan”.

Ranskalais-saksalaisen yhteistyön nykytila on asia, josta Delors ei suostu puhumaan. Suhtautumisessaan Saksa-Ranska-akseliin hän poikkeaa ranska­laispoliitikkojen yleisestä linjasta.

”Kun väitetään, että Ranska ja Saksa yhdessä ovat eräänlainen Eu­roopan eteenpäin viejä ja innostaja, on se mielestäni sekä totta että valhet­ta. Kymmenen vuoden kokemuksella komissiosta voin sanoa, että kaikki maat, myös pienet jäsenmaat, ovat myötävaikuttaneet EU:n rakentami­seen.”

Delors sanoo puhuvansa rans­kalais-saksalaisesta yhteistyöstä historian valossa ja veljeyden eleenä, ranskalaisilta saksalaisia kohtaan ja päinvastoin.

”En allekirjoita teesiä siitä, että Ranskan ja Saksan yhteistyön sujumi­nen on ehto EU:n elämän sujumiselle. Asiat ovat aina olleet paljon moni­mutkaisempia. Sitä paitsi sellainen ajatteluhan on muiden maiden ylen­katsomista”.

Delorsia kuunnellessa mieleen häivähtää ajatus, missä jamassa EU mahtaisikaan tänä päivänä olla, jos hänestä olisi tullut Ranskan president­ti vuonna 1995. Ja entä missä tilassa Ranska olisi? Presidentti Mitterrandin tiukkana valtiovarainministerinä De­lors piti aikoinaan pitkään Ranskan päätä vedenpinnan yläpuolella maan sosialistivallan hulluina alkuvuosi­na, jolloin presidentti harkitsi jopa frangin vetämistä pois Euroopan valuuttakäärmeestä. Mutta pitkän jaakobinpainin käytyään Delors päätti suosiostaan huolimatta lopulta olla lähtemättä mukaan presidenttikil­paan. Se oli valtava pettymys paitsi sosialisteille, myös lukuisille muille ranskalaisille.

Delors vertaa EU-johtajia autonomistajiin, jotka vain keskustelevat ajoneuvojensa designista, mutta eivät koskaan avaa etupeltiä katsoakseen, miten sen moottori toimii.

Vielä tänäkin päivänä tavallisten ranskalaisten kanssa politiikasta kes­kustellessa Delorsin nimi pulpahtaa jatkuvasti esille ja aina samassa muo­dossa: lukuisten poliittisten skandaa­lien keskellä monia harmittaa, etteivät he saaneet aikoinaan tilaisuutta antaa ääntään Delorsille. Jopa hänen tii­liskiven kokoisista muistelmistaan, jotka ilmestyivät kolme vuotta sitten, tuli yllättäen valtava myyntimenestys. Saattaa siis olla, että Ranska menetti hänessä sekä hyvän presidentin että – muotisuunnittelijan! Viimeksi mai­nittu olisi nimittäin ollut Jacques De­lorsin unelma-ammatti.


Lisää aiheesta:

Brysselin kultapoika (UP 2/06)