Jacques Delors olisi halunnut muotisuunnittelijaksi, mutta kymmenen vuotta EU-komission johdossa teki hänestä yhden unionin pääarkkitehdeistä. "Euroopan rakentamisen suuria testejä ovat nyt talouspolitiikan koordinointi ja eri tahdissa etenevien maaryhmittymien luominen", ennustaa nyt kahdeksankymppinen visionääri. Helena Petäistö tapasi Delorsin Pariisissa Suomen EU-puheenjohtajuuden kynnyksellä.
Euroopan unionin historiassa on aika ennen Delorsia ja Delorsin jälkeen. Delorsin kymmenen vuotta EU-komission puheenjohtajana oli käänteentekevää aikaa, jolloin unioni muutti täysin luonnettaan. Hänen aloitteestaan muodostettiin ensin yhteismarkkinat ja myöhemmin talous- ja rahaliitto. Ei liene kovin liioiteltua sanoa, että tuskin mitään aikakautta EU:n historiassa kaivataan nyt yhtä paljon kuin tämän visionäärin ja karismaattisen johtajan kautta.
Vielä 80-vuotiaana Delors on aktiivinen niin Pariisiin perustamansa Notre Europe -tutkimuslaitoksen
hallituksessa kuin CERC:n, Ranskan työ-, ansiotulo- ja
sosiaalikoheesioneuvoston puheenjohtajana. Brysselin-aikojensa jälkeen
hän ei ole enää juuri halunnut antaa julkisia lausuntoja tai
haastatteluja, mutta Ranskan kansanäänestyksen alla hän oli taas
kampanjoimassa täysin rinnoin.
Tuolloin Delors näkyi ja kuului joka puolella EU:n perustuslakisopimuksen hartaana puolestapuhujana. Vakuuttavaa ja uskottavaa esiintyjää kaivattiin kaikkialla, ja juuri sitä Delors on edelleen – loistava ranskankielinen puhuja. Hän kuuluu kuitenkin vielä siihen ranskalaiseen sukupolveen, jolle englannin kieli on aina ollut toisarvoinen.
Delors vertaa EU-johtajia autonomistajiin, jotka vain keskustelevat
ajoneuvojensa designista, mutta eivät koskaan avaa etupeltiä
katsoakseen, miten sen moottori toimii.Vaikka
Delorsin perään haikaillaan, ei hän itse suostu puhumaan EU:n
nykyisestä johtajuuskriisistä tai -vajeesta. Sen sijaan hän puhuu
”täydellisestä metodin puutteesta” EU:n nykyisessä toiminnassa. Hän
vertaa EU-johtajia autonomistajiin, jotka vain keskustelevat
ajoneuvojensa designista, mutta eivät koskaan avaa etupeltiä
katsoakseen, miten sen moottori toimii.
”Jos kaikki suostuisivat myöntämään, ettei perinteinen tapa, jolla EU on aiemmin edennyt, enää toimi, voitaisiin alkaa selvittää muita, uudempia tapoja toimia. Hallitusten päämiesten pitäisi kuitenkin ensin alkaa taas kunnioittaa nykyisiä instituutioita kuten komissiota – asia, jota ei ole tapahtunut vuosikausiin. Mutta juuri se olisi paras keino laittaa komissio selkä seinää vasten ponnistelemaan ja tekemään työnsä parhain päin”, arvelee Delors, joka tuntee EU-koneiston kuin omat taskunsa.
Kun vihjaan, että ehkä komission kunnioituksella on jotakin tekemistä myös henkilöiden kanssa, viittaa hän kintaalla koko ajatukselle. Silti kaikki hänen aikanaan komissiossa käyneet muistavat, miten pelkkä Delorsin käytävällä liikkuminen sai väen lakoamaan pitkin seinänvieriä. Hänessä oli sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat termillä la présence, läsnäolo. Kun Delors ilmestyi huoneeseen, ei kenellekään jäänyt epäselväksi, kuka oli isäntä talossa. Useimmiten hän sai tahtonsa läpi myös jäsenmaiden pääkaupungeissa, mitä hän itse piti vaikeimpana tehtävänään komission puheenjohtajana.
”Yleisten asiain neuvoston pitäisi – tiiviissä yhteistyössä komission kanssa – valita unionin ongelma-alueet ja suuret linjat Eurooppa-neuvoston pohdittaviksi. Ja yleisten asiain neuvosto olisi hyvä jakaa kahteen osaan: ulkopolitiikkaan ja Eurooppa-politiikkaan. Ehdotin jo vuosia sitten, että viimeksi mainittua johtaisi kunkin hallituksen eräänlainen varapääministeri tai miksi virkaa nyt nimitettäisiinkään. Hän viettäisi tarvittavan ajan Brysselissä, tunnistaisi ongelma-alueet, pitäisi maansa hallituksen tarkkaan selvillä siitä, mitä EU:ssa tapahtuu ja huolehtisi EU-asioiden kertomisesta ja avoimuudesta myös kansalaisten suuntaan”, kaavailee Delors.
”EU:sta ei suinkaan olla rakentamassa Euroopan Yhdysvaltoja”, hän muistuttaa, ”vaan kansallisvaltioiden federaatiota. Sillä tavalla EU on edennyt ja etenee jatkossakin”.
Subsidiariteetti eli asioiden hoitaminen kansallisella tasolla on tärkeä osa järjestelmää. Jäsenmailla on yhä paljon valtaa, mikä on vain hyvä asia. Jatkuvasti uusia EU-direktiivejä Delors ei sen sijaan kaipaa.
Suomalaisten tapa toimia saa Delorsilta kiitosta. Hän muisteleekin tapaamaansa suomalaisopettajaa, joka oli osuvasti verrannut ranskalaisen ja suomalaisen koulutuksen eroja toteamalla, että ranskalaiset ovat erinomaisia periaatteiden laatijoita, mutta suomalaiset huolehtivat myös niiden toimeenpanosta.
”Eh bien, juuri niin, koko Euroopan pitäisi huolehtia asioiden toimeenpanosta!”, Delors puuskahtaa.
Se, että jäsenvaltioilla on paljon valtaa talous- ja sosiaaliasioissa, ja että kukin maa keskittyy siis omiin kuvioihinsa, on johtanut erilaisiin tuloksiin eri maissa. Tämä kehitys huolestuttaa Delorsia.
”Ensiksikin se on johtanut monessa maassa kiusaukseen selittää äänestäjille kaikkia vaikeuksia EU:sta johtuviksi, kun todellisuudessa kunkin maan pitäisi hoitaa oma tonttinsa itse kuntoon, eikä vain odottaa EU:n tekevän sen. ”
Niiden maiden, jotka ovat jo saaneet asiansa kuntoon, pitäisi myös osoittaa ymmärrystäniitä kohtaan, jotka ovat vasta aloittamassa tarvittavia kipeitä uudistuksia. ”Muuten käydään pelkkää kuurojen vuoropuhelua ja syytellään toisia.”
Kun viittaan vakaussopimuksen kaatumiseen joidenkin maiden itsekkyyden takia, palaa Delors muistelemaan omia komissioaikojaan.
”Elettiin vuotta 997. Saksalaiset vaativat ehdottomasti vakaussopimusta. Siinä he olivat toki oikeassa, sillä yhteisvaluuttaa ei voi luoda ilman tasapainotekijöitä. Mutta sen lisäksi olisi pitänyt ehdottomasti solmia myös sopimus siitä, miten talouspolitiikkaa eri maiden kesken koordinoidaan. Ehdotin sitä jo silloin, mutten onnistunut vakuuttamaan saksalaisia”.
Rahaliitosta neuvoteltiin Maastrichtissa EU:lle tyypilliseen tapaan aamuyön tunneille asti, kunnes Delorsin oli taivuttava uskomaan, että rahaliitto joko syntyy ilman talouspolitiikan koordinointia tai ei sitten lainkaan.
”Talouspolitiikan koordinointi olisi mahdollistanut kasvukausien hyödyntämisen paremmin. Sillä olisi voitu lieventää esimerkiksi lamakausien seuraamuksia”, arvioi Delors.
”Nyt talous- ja rahaliitto toimii valitettavasti vain yhden jalan varassa. Tämän asiantilan korjaaminen on mielestäni Euroopan rakentamisen suuri testi lähimmän viiden vuoden aikana”.
Kannanotosta kuuluu läpi entisen, laajasti arvostetun valtiovarainministerin ääni. Niin laajasti, että – of all people! – juuri Margaret Thatcher vaati aikoinaan Delorsin nimittämistä silloisen komission puheenjohtajaksi. Puheenjohtajuus oli sovittu Ranskalle, ja Mitterrand ehdotti virkaan entistä ulkoministeriään Claude Cheyssonia. Tämä oli kuitenkin aivan liian vasemmistolainen Rautarouvalle, joka sen sijaan arvosti Delorsin tiukkaa taloudenpitoa. Eipä Maggy arvannut, millaisen EU:n rakentajan hän työnsi Brysseliin – ja sai katua sitä moneen kertaan.
Ranskalaiset ovat erinomaisia periaatteiden laatijoita, mutta suomalaiset huolehtivat myös niiden toimeenpanosta. ”Eh bien, juuri niin, koko Euroopan pitäisi huolehtia asioiden toimeenpanosta!”
Mutta nykytilanteeseen palataksemme, toinen suuri testi Delorsin mielestä on se, miten EU onnistuu eriytymään. Laajentuneelle ja yhä laajentuvalle unionille ainoa tapa edetä on eriytyä eli luoda unionin sisälle maiden ryhmittymiä, jotka voivat edetä eri tahdissa. Delors pitää valitettavana, ettei tätä näkökulmaa ymmärretä uusissa, saati kaikissa entisissäkään jäsenmaissa.
”EU on aina edennyt eriytymällä. Erilaisissa historiallisissa vaiheissa unionissa on ollut maita, jotka ovat edenneet vähän muita nopeammin, mikä on varmistanut järjestelmän säilymisen dynaamisena. Eri tahdissa etenemisen täytyy toki olla kaikille avointa ja vapaaehtoista. Jos emme tee sitä, jatkaa EU vain laajenemistaan. Lopputuloksena meillä on aina vain löysempi ja löysempi unioni.”
Juuri unionin laajeneminen nykyisellä nopealla vauhdilla on Delorsin mukaan suuri syy kansalaisten tyytymättömyyteen ja pelkoihin monissa jäsenmaissa – varsinkin kun laajenemisen syistä on kerrottu liian vähän suurelle yleisölle.
Keväällä europarlamentti hyväksyi suurella enemmistöllä niin sanotun Brokin raportin, joka vaatii sekä laajentumisen hidastamista että EU:n rajojen määrittelemistä. Delors toteaa, että nähtävästi keskustelua unionin rajoista on nyt pakko käydä, kun kaikki sitä vaativat.
”Mutta pelkään, ettei se johda mihinkään. Keskustelu ruokkii vain paljon toiveita ja toisaalta paljon tyytymättömyyttä. Voilà!”
Delors kieltäytyy ottamasta kantaa Turkin EU-jäsenyyteen, mutta ottaa sen sijaan hyvin ankaran kannan Balkanin maiden kohteluun.
”Toimintamme on ollut siellä aivan riittämätöntä. Sinne tarvittaisiin paljon enemmän räätälöityä apua eräänlaisen Balkanin maksu-unionin muodossa, joka edistäisi kaupankäyntiä sekä Balkanin maiden kesken että muihin maihin. Mehän itse aloitimme hiili- ja teräsliitolla, jo ennenkuin ylsimme sodan jälkeen sitä jalompiin tulevaisuuden pyrkimyksiin. Vaikka tunnen hyvin Balkanin ongelmien syvyyden, olen silti sitä mieltä, ettei nykyinen toimintamme ole eurooppalaisen hengen mukaista”.
Entä EU:n perustuslakisopimuksen kohtalo? Delors myöntää, että hänellä oli tiettyjä varauksia perustuslain joitakin osia kohtaan. Siitä huolimatta hän kampanjoi hartaasti sen puolesta Ranskassa – ennen kaikkea siksi, että sopimuksen esittämä päätöksentekojärjestelmä olisi nykyistä parempi.
Perustuslakisopimuksen allekirjoittamiseen on nyt myös moraalinen velvoite.
”Ratifiointia on jatkettava jäsenmaissa, koska niin on sovittu säännöissä. Kyse on jokaisen jäsenmaan demokraattisesta velvollisuudesta. Ja sitä paitsi jos perustuslaki saataisiin ratifioiduksi, muuttuisi myös unionin yleinen ilmapiiri”, hän vakuuttaa.
”Hallitusten päämiesten pitäisi kuitenkin ensin alkaa taas kunnioittaa nykyisiä instituutioita kuten komissiota – asia, jota ei ole tapahtunut vuosikausiin. Se olisi paras keino laittaa komissio selkä seinää vasten ponnistelemaan”.
Ranskalais-saksalaisen yhteistyön nykytila on asia, josta Delors ei suostu puhumaan. Suhtautumisessaan Saksa-Ranska-akseliin hän poikkeaa ranskalaispoliitikkojen yleisestä linjasta.
”Kun väitetään, että Ranska ja Saksa yhdessä ovat eräänlainen Euroopan eteenpäin viejä ja innostaja, on se mielestäni sekä totta että valhetta. Kymmenen vuoden kokemuksella komissiosta voin sanoa, että kaikki maat, myös pienet jäsenmaat, ovat myötävaikuttaneet EU:n rakentamiseen.”
Delors sanoo puhuvansa ranskalais-saksalaisesta yhteistyöstä historian valossa ja veljeyden eleenä, ranskalaisilta saksalaisia kohtaan ja päinvastoin.
”En allekirjoita teesiä siitä, että Ranskan ja Saksan yhteistyön sujuminen on ehto EU:n elämän sujumiselle. Asiat ovat aina olleet paljon monimutkaisempia. Sitä paitsi sellainen ajatteluhan on muiden maiden ylenkatsomista”.
Delorsia kuunnellessa mieleen häivähtää ajatus, missä jamassa EU mahtaisikaan tänä päivänä olla, jos hänestä olisi tullut Ranskan presidentti vuonna 1995. Ja entä missä tilassa Ranska olisi? Presidentti Mitterrandin tiukkana valtiovarainministerinä Delors piti aikoinaan pitkään Ranskan päätä vedenpinnan yläpuolella maan sosialistivallan hulluina alkuvuosina, jolloin presidentti harkitsi jopa frangin vetämistä pois Euroopan valuuttakäärmeestä. Mutta pitkän jaakobinpainin käytyään Delors päätti suosiostaan huolimatta lopulta olla lähtemättä mukaan presidenttikilpaan. Se oli valtava pettymys paitsi sosialisteille, myös lukuisille muille ranskalaisille.
Delors vertaa EU-johtajia autonomistajiin, jotka vain keskustelevat ajoneuvojensa designista, mutta eivät koskaan avaa etupeltiä katsoakseen, miten sen moottori toimii.
Vielä tänäkin päivänä tavallisten ranskalaisten kanssa politiikasta keskustellessa Delorsin nimi pulpahtaa jatkuvasti esille ja aina samassa muodossa: lukuisten poliittisten skandaalien keskellä monia harmittaa, etteivät he saaneet aikoinaan tilaisuutta antaa ääntään Delorsille. Jopa hänen tiiliskiven kokoisista muistelmistaan, jotka ilmestyivät kolme vuotta sitten, tuli yllättäen valtava myyntimenestys. Saattaa siis olla, että Ranska menetti hänessä sekä hyvän presidentin että – muotisuunnittelijan! Viimeksi mainittu olisi nimittäin ollut Jacques Delorsin unelma-ammatti.