Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Ken on valloista vahvin?

Kari Möttölä

Suurvaltojen kyky ja tahto luoda yhteistä järjestystä on harvoin ollut yhtä vähäinen kuin nyt. Vaikka Yhdysvaltojen johtoasemalle ei ole näköpiirissä haastajaa, on suurvaltajärjestelmä muuttumassa. Suurin muutos voi olla alueellisten vaikutuspiirien syntyminen. Globaalit ongelmat pakottavat suurvallatkin etsimään kumppaneita, ennakoi professori Kari Möttölä.

Mistä suurvallan tunnistaa? Perintei­sesti suurvallan ominaisuuksia ovat poliittinen, sotilaallinen, taloudellinen ja kulttuurinen valta. Suurvallan ase­maan pääsemiseksi tarvitaan lisäksi pyrkimys ja muiden suurvaltojen tun­nustus. Niinpä suurvaltojen keskinäi­siä suhteita pidetään kansainvälisen politiikan ydinalueena. Kylmän sodan jälkeen suurvaltojen voimasuhteet ovat olleet murroksessa, eikä ilmiölle ole vakiintunut muuta nimeä.

Yhdysvaltain johtoasema on ollut kiistaton. Sen haastamiseen on jat­kossa yhä enemmän mahdollisuuksia, mutta Yhdysvaltojen vastaisen koa­lition syntymisestä ei ole merkkejä. Suurvaltojen huolet ovat olleet muu­alla kuin toistensa muodostamassa keskinäisessä uhassa, joten niiden välisestä valtakamppailusta ei ole ollut kansainvälisten suhteiden moottoriksi.

Globalisaatio on suurvalloille haastava pala purtavaksi. Ensinnäkin se rokottaa niiden kykyä hallita yh­teiskuntien kehitystä tuomalla esiin uusia, kilpailevia toimijoita. Myös globalisaation vastainen liikehdintä vaikeuttaa niin valtioiden kuin mo­nenkeskisten järjestöjenkin kykyä hallita kehitystä. Yhteiskuntien ja val­tioiden väliset kehityskuilut syvenevät ja kulttuuriset erot kärjistyvät.

Eri tahtia, eri suuntiin
Suurvaltojen kehityskaaret kulkevat eri tahtiin ja eri suuntiin. Siksi globaa­lin muutoksen tuomat haasteet eivät ole suurvaltojen hallittavissa tai edes yhteistyöllä ratkaistavissa. Suurvalta­suhteita olennaisempaa onkin maiden sisäisten poliittisten voimasuhteiden kehitys.

Yhdysvaltojen johtoasema perus­tuu sen toimintakykyyn ja institutio­naaliseen ja kulttuuriseen vaikutusval­taan, joka rakentuu sotilaallisesta ja taloudellisesta voimasta. Vallankäytön hyväksyttävyys on Irakin sodan myötä ajautunut kriisin, joka jatkuu edelleen.

Yhdysvalloissa käydään turval­lisuusstrategista keskustelua, jossa aiempi linja – yksipuolinen toiminta, sotilaallisten keinojen ensisijaisuus sekä ideologiset tavoitteet – on syr­jäytymässä. Vaihtoehtona on elvyttää monenkeskistä yhteistyötä ja lunastaa takaisin kansainvälinen hyväksyntä ja oikeutus. Vaikka Yhdysvallat tarvitsee kumppaneita ja liittolaisia, eivät edes nykylinjan kriitikot ole esittäneet sille johtajuudesta luopumista tai ehdo­tonta sitoutumista monenkeskisiin instituutioihin. Voimankäyttö säilyy vallan välineenä, mutta kynnys siihen nousee. Aiempaa tärkeämmiksi vallan­käytön keinoiksi nousevat kulttuuri, julkinen diplomatia sekä vuoropuhelu.

Euroopan unioni on suurvaltana uudenlainen toimija. Sen erityispiirre on heikko päätöksentekokyky, joka vain niukasti täyttää suurvallan tun­tomerkit. Vaikka jäsenmailla yhteen­lasketusti on paljon voimaa – mikä jo sinällään on tärkeä suurvallan kriteeri – ei EU pysty käyttämään sitä samalla tavalla kuin kansallisvaltio.

Vaikka EU usein mainitaan suur­vallaksi, ei se sellaiseksi ole julistautu­nut. Jäsenmaiden yhteinen strateginen kulttuuri ei ole siihen kypsä, vaikka unioni onkin tiivistynyt. Silti EU tai sen johtavat jäsenmaat toimivat monissa globaaleissa ja alueellisissa turvallisuuskysymyksissä ”suurvalta­na” muiden suurvaltojen joukossa – ja niiden tunnustamana.

Nousevia suurvaltoja ovat Bra­silia, Venäjä, Intia ja Kiina, jotka kaikki pyrkivät suurvallaksi ja joilla on siihen riittävästi voimaa, etenkin taloudellista. Vaikka niiden päämäärä on sama, eroavat niiden lähtökohdat, painotukset ja vahvuudet suuresti toisistaan.

Venäjä on tekemässä paluuta suurvaltojen näyttämölle viime vuosi­kymmenen heikkouden ja sekasorron jälkeen. Brasilia, Intia ja Kiina ovat nousemassa moderneiksi suurvalloik­si. Poliittiseksi vaikuttajaksi pyrkii vakiintunut talousmahti Japani.

Kun nämä toisen asteen suurvallat pyrkivät ylöspäin, haastavat ne sa­malla vallitsevan järjestyksen. Vaikka Yhdysvaltojen asemalle johtavana supervaltana ei löydy suoranaista haastajaa, pyrkivät muut hyödyntä­mään, sitomaan, kiertämään tai vas­tustamaan sen johtajuutta.

Suurvaltasuhteita saattaa eniten muokata alueellisten, merkittävien valta- ja vaikutuspiirien syntyminen. Kaikkien suurvaltojen asema ja toi­minta perustuu niiden poliittiseen ja taloudelliseen johtavaan rooliin omalla poliittis-maantieteellisellä alueellaan. Niihin kaikkiin vaikuttaa Yhdysvallat, vaikka sen vaikutus vaih­telee alueittain.

Euroopassa Yhdysvallat on his­toriallinen kumppani ja takuuvalta, mutta samalla se on taloudellinen kilpailija. Itä-Aasiassa sillä on keskei­nen sotilaallinen rooli, mutta alueen muuttuvissa yhteistyöpyrkimyksissä se jää ulkopuoliseksi. Keski-Aasiaa ja Kaukasusta Yhdysvallat hyödyntää tukikohtina terrorismin vastaisessa sodassa. Lähi-idässä Yhdysvallat on korvaamaton, mutta samalla vakavas­ti haastettu toimija.

Heikot valtiot suurin uhka
Irakin sodan opetukset ja Lähi-idän kokemukset saattavat olla merkit­tävämpi vedenjakaja Yhdysvaltain ja suurvaltapolitiikan muutoksessa kuin viimeaikaiset poliittiset takaiskut sinänsä antaisivat olettaa.

Perinteiselle suurvaltapolitiikalle on tullut rajat vastaan. Globaali ke­hitys on tuonut mukanaan polttavia kysymyksiä, joita ei voimapolitiikalla voi ratkaista. Kun selvä enemmistö maailman valtioista ei kykene kan­tamaan suvereenisuuteen kuuluvaa vastuuta sisäisistä ja kansainvälisistä velvoitteistaan, turvallisuusongelmien ratkaiseminen edellyttää hallinnan eikä voiman politiikkaa.

Yhdysvallat arveli vuoden 2002 turvallisuusstrategiassaan, etteivät sitä niinkään uhkaa vahvat vaan heikot valtiot. Strategian kirjoittajat tuskin osasivat arvata, miten oikeaan osui­vat. Hallinnan puutteesta on tullut keskeinen turvallisuusongelma.

Heikkojen ja sortuvien valtioiden ongelmat ovat muillekin riskejä. Tart­tuvat taudit, järjestäytynyt rikollisuus ja laiton siirtolaisuus ylittävät rajoja. Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden raja liukenee, kun yhteiskunnan perustei­siin kohdistuvia uhkia kuten terroris­mia joudutaan yhteistoimin torjumaan kaukana rajojen ulkopuolella. Samalla globaalien ongelmien kuten ilmaston­muutoksen tai energiaturvallisuuden merkitys kasvaa.

Riskien ja niiden heijastusvaiku­tusten hallintaan tarvitaan yhteisiä normeja ja erilaisia instituutioita. Niiden vaikutus perustuu joko ko­vaan tai pehmeään voimaan. Glo­balisaation paradoksi on se, että sen hallinta edellyttää sekä vahvoja valtioita että vahvoja monenkeskisiä instituutioita. Valtioiden on osattava toimia joustavasti erilaisten toimi­joiden kanssa. Epävirallisten yhteen­liittymien kuten kansalaisliikkeiden tai yksityisten toimijoiden asema yh­teistyökumppaneina on tunnustettava niin talouden kuin teknologian stan­dardien luomisessa.

Yhdysvallat on oppimassa takais­kuistaan Somaliassa ja Irakissa sekä voimattomuudestaan Sudanissa. Se on päätynyt samaan johtopäätökseen kuin EU: vakauttaminen, kriisinhallin­ta ja jälleenrakennus vaativat nykyistä parempia ja monipuolisempia tapoja toimia. Kestää silti vielä kauan ennen kuin siviilikriisinhallinta käytännössä lyö itsensä läpi yhdysvaltalaisessa politiikassa.

Yhdysvaltain puolustusmenot ovat suuremmat kuin muiden suurvaltojen yhteensä. Sillä on myös huimasti tek­nologista etumatkaa muihin ja ainut­laatuinen kyky ulottaa sotilaallinen voimansa kaikkialle. Siksi sotilaallista kilpailua ei ole odotettavissa.

Sotilaallisesti värittynyttä suur­valtojen välinen turvallisuuskilpailu on kuitenkin Itä-Aasiassa. Taiwanin kysymys, jossa Yhdysvallat on takuu­valta ja Kiina esittää tinkimättömiä vaatimuksia, voi kärjistyessään joh­taa sotilaalliseen konfliktiin. Tosin osapuolet pyrkivät sitä kaikin tavoin välttämään. Kuvaan on vedetty myös Euroopan unioni Kiinan mahdollise­na asekauppiaana.

Tulevina vuosikymmeninä Yhdys­valtojen ja Kiinan kamppailu johta­vasta suurvalta-asemasta voi muuttua sotilaallis-strategiseksi kilpailuksi.

Japanin sotilaallinen voimistumi­nen, mikäli se yhdistyy poliittiseen nationalismiin, voi myös kärjistyä vastakkainasetteluksi Kiinan kanssa.

Arvopolitiikka tuli jäädäkseen
Euroopan unioni on arvopolitiikassa haastanut muut suurvallat puolusta­malla yhtenäistä maailmanlaajuista normijärjestystä ja edistämällä sen toteutumista. Unioni liittää ihmisoike­uksia, oikeusvaltiota ja joukkotuho­aseiden leviämisen estämistä koskevia vaatimuksia yhteistyöhönsä heikkojen tai kehittyvien maiden kanssa. Sa­malla se tarjoaa tukea näiden ehtojen täyttämiseen.

Demokratian ja ihmisoikeuksien levittäminen on kuulunut myös Yh­dysvaltain ulkopolitiikan tärkeimpiin teemoihin. Näennäisesti yhtenäinen arvopohja ei kuitenkaan ole pelkäs­tään yhdistänyt läntisiä suurvaltoja. Tosiasiassa amerikkalaisen perinteen ainutlaatuisuuteen nojaava doktriini ja uskonnollisen oikeiston kaltaisten yhteiskunnallisten voimien vaikutus on luonut arvokuilun transatlanttisten kumppanien välille.

EU on pettynyt ja turhautunut sii­hen, että demokratian leviämiseen pe­rustuva rauha on joutunut vaikeuksiin Euroopan ulkopuolella. Euroopassa unioni pyrkii takaamaan poliittisen ja taloudellisen muutoksen jatkumisen laajentumalla ja vahvistamalla vakaut­ta naapuruusalueillaan.

Globaalilla näyttämöllä ihmisoi­keuksien ja demokratian periaatteet ovat hautautumassa kulttuurien ja uskontojen vastakkainasettelun alle. Siihen nivoutunut terrorismi ja jouk­kotuhoaseiden uhka näyttää ylivoi­maiselta esteeltä vakaan demokratian etenemiselle Lähi-idässä ja Aasian murrosvyöhykkeillä.

Maailman kuohunnasta ja takais­kuista huolimatta normien ja arvojen politiikka on tullut jäädäkseen. Se koskee myös suurvaltoja.

Venäjällä ja Kiinassa nationalis­mi on suojakeino ulkoisia paineita vastaan. Lopulta näiden maiden taloudellisen nousun ratkaisee kui­tenkin niiden kyky uudistua sisäisesti – ilmeneepä se sitten demokratian vakiintumisena tai epävakautena ja päättymättömänä murroksena. Kiina tarjoaa globaaliin muutokseen omaa kehitysmalliaan, jossa taloudelliset pyrkimykset työntävät poliittiset uu­distukset taka-alalle.

Suurvaltojen erot vaikuttavat myös siihen, miten monenkeskinen yhteistyö ja YK-järjestelmän uudistus etenevät. YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenyys on Kiinan valta-ase­man peruskivi, eikä maa kaipaa uusia vallan jakajia – etenkään Japania. Brasilialle, Intialle ja Japanille pysy­vän jäsenyyden saavuttaminen olisi rajapyykki suurvalta-asemaan nouse­miselle, mutta ne ovat jääneet vaille riittävää tukea.

YK:n reformi etenee vaivalloisesti. Yhdysvallat on asettanut tiukat ehdot etenkin maailmanjärjestön hallinnon uudistamiselle, mutta taustalla on myös jäsenmaiden keskinäisiä ja alu­eellisia eturistiriitoja. EU:lle ja muille suurvalloille juuri monenkeskiset ins­tituutiot ovat keino sitouttaa Yhdys­vallat mukaan yhteistyöhön ja samalla rajoittaa sen toimintakykyä.

Terrorismi yhdistää
Suurvaltoja yhdistää toiminta terroris­mia vastaan. Kun uhkista puhutaan, käytetään terrorismia kattavana poliittisena käsitteenä. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen kansainväliseen keskusteluun levisi huoli siitä, että suurvallat ovat jakamassa maailmaa etupiireihin – pyhän allianssin tavoin – ja että ne terrorismin vastaisen toi­minnan nimissä ajavat tavoitteitaan sellaisin menetelmin, jotka eivät kestä tarkastelua ihmisoikeusnormien valos­sa. Huoli elää yhä.

Suurvaltojen välisen sotilaallisen konfliktin vaara on pieni, eikä kysy­mys voimankäytöstä hallitse niiden keskinäisiä suhteita. Voimankäytön kieltoa tai sääntelyä koskevilta vai­kutuksiltaan laajakantoisempi on sotilaallisen voiman tai pelotteen käyt­täminen joukkotuhoaseita havittelevia tai terrorismia tukevia valtioita sekä terroristiorganisaatioita vastaan. Sen seurauksena keskustelu ydinaseiden uusista tyypeistä ja käyttötarkoituksis­ta jatkuu.

Voimapolitiikka ei ratkaise tur­vallisuusongelmia, joita suurvallat kohtaavat. Kun konflikti on epäsym­metrinen, pienen ja suuren valtion tai ei-valtiollisen ryhmittymän ja valtion välinen, kohdistuu pakote- tai rankaisutoimi usein valtioon, joka on joutunut kansainvälisen yhteisön normiston ulkopuolelle. Syynä voi olla terrorismi, pyrkimys hankkia tai käyttää joukkotuhoaseita tai ihmisoi­keusrikkomus.

Humanitaaristen katastrofien estämisessä voimankäytöllä on pi­kemminkin kysymys laillisuudesta, oikeutuksesta ja seurausten hallin­nasta kuin sotilaallisesta iskukyvystä. Suurvaltojen toimintavapautta rajoit­taa keskustelu siitä, onko väliintuloilla kansainvälisoikeudellinen valtuutus tai poliittinen ja moraalinen oikeutus.

Kriisinhallintaa vaativat heikkojen tai sortuvien valtioiden aiheuttamat humanitaariset katastrofit, yhteiskun­tien kaaos, valtatyhjiö tai riskien ja väkivallan leviämisen vaara. Nämä tehtävät luovat kasvupohjaa normatii­viselle ja käytännölliselle muutokselle, joka koskee kansainvälisen yhteisön suojeluvastuuta ja sen käytännön toteutumista. Suojeluvastuun periaate on vahvistumassa YK:ssa.

Parhaimmillaan keskustelu voi edistää globaalia yhteistyötä, jossa suurvallat pyrkivät vahvistamaan asemaansa ja toimintakykyään sitou­tumalla monenkeskisiin normeihin ja instituutioihin. Näin Yhdysvallatkin teki toisen maailmansodan jälkeen.

Voimankäytön uudet muodot kytkeytyvät arvopolitiikkaan. Väliin­tuloissa tavoitteena on taata inhimilli­nen turvallisuus ja pyrkimys ehkäistä heikoista valtioista aiheutuvia on­gelmia. Kestävä inhimillisen turvalli­suuden toimintamalli edellyttää, että yksilön oikeuksista ja yhteiskunnan hyvinvoinnista kannetaan huolta.

Konfliktien koettelemien tai hä­vittämien yhteiskuntien jälleenraken­nukseen suurvaltojen voimavarat tai strategiat eivät sellaisenaan sovellu. Jälleenrakennustalkoisiin on hallitus­ten lisäksi otettava mukaan monen­keskisiä instituutioita sekä uudenlaisia toimijoita kuten kansalaisyhteiskun­nan ryhmiä sekä asiantuntijaverkosto­ja ja ajatusmyllyjä.

Kartalla on sumua
Suurvaltojen maailma on liikkeessä, eikä ole varmaa, onko se supistumassa v
ai laajentumassa, heikentymässä vai tiivistymässä. Yksinapaisuus ei riitä selittämään nykyistä valtarakennetta, mutta eivät myöskään moninapai­suus tai voimatasapainomalli kuvaa osuvasti Yhdysvaltojen ja muiden suurvaltojen suhdetta. Koska globaalit ja poikkikansalliset voimat sitovat ja rajoittavat suurvaltojen voiman­käyttöä, on niihin tärkeää kiinnittää huomiota.

Hallinnan rakenteita on useita, eikä niiden joukossa ole suurvaltojen konserttia. Sen sijaan on muutamien valtioiden suljettuja ryhmiä, kuten G8 tai P5 (YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet), jotka vastaavat mää­rätyistä asioista tai täydentävät YK-pohjaista järjestelmää. Tulevaisuudes­sa alueelliset suurvaltojen verkostot saattavat voimistaa asemaansa.

Terrorismin torjunta tai demokra­tian ja ihmisoikeuksien edistäminen eivät yksinään riitä yhdistämään suurvaltoja aatteellisesti. Myös Yh­dysvaltain tai lännen hegemonia on kiistanalainen, vaikka liberaalia mo­nenkeskistä järjestystä pyritäänkin laajentamaan. Mikään nousevista suurvalloista ei ole esiintynyt ideolo­gian viejänä, vaikka kulttuurien ja sivilisaatioiden erot ja niiden välisen kilpailun vaikutus hajottavat ja muok­kaavat maailmanjärjestystä. Suurval­tojen kartalla on nyt sumua: maailma on muokkaantumassa uudelleen.