Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Lyhyt oppimäärä Amerikan oikeistosta

Henrikki Heikka

Kuusi vuotta sitten Yhdysvaltain politiikassa valtaan nousivat republikaanit. Voiton myötä oikeistolainen politiikka sikisi monipuoliseksi ja uudistumiskykyiseksi ilmiöksi, johon kuuluu South Park -konservatiiveja, futisäitejä ja voimankäyttöä vastustavia ryhmiä. Pystyykö oikeisto pitämään äänestäjät uskollisina vielä ensi vuoden vaaliuurnilla?

Vuoden 1994 kongressivaalit olivat käänteentekevä murros Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa. Ensimmäisen kerran sitten vuoden 1952 republikaa­nit saivat enemmistön sekä edustajain­huoneen että senaatin paikoista. Vuo­desta 2000 lähtien republikaaneilla on ollut – lyhyttä 200–2002 vaihetta lukuun ottamatta – hallussaan sekä ylin toimeenpanovalta että lainsää­däntövalta.

Näillä näkymin sekä 2006 kong­ressivaaleista että 2008 presidentin­vaaleista on tulossa tiukat. Esimer­kiksi vedonlyöntihuoneissa puntit sekä edustajainhuoneen että valkoisen talon hallinnasta ovat tällä hetkellä tasan. Republikaanit säilyttävät suu­rella todennäköisyydellä enemmistön ainoastaan senaatissa, jossa jaossa on nyt kolmasosa paikoista.

Suomalaisessa keskustelussa re­publikaanipuolue kuvataan yleensä yksipäisenä äänestäjäblokkina, johon yhdistetään militaristinen ulkopolitiik­ka ja arvomaailma, jonka symboleita ovat dollari ja sen takapuolelta löyty­vä teksti ”in God we trust”.

Stereotypioiden alta löytyy kui­tenkin yllättävän monipuolinen ja uusiutumiskykyinen konservatiivinen liike, jonka menestyksen salaisuuksia monet eurooppalaiset puolueet kilvan opiskelevat.

Yksi republikaanipuolueen vah­vuuksista on ollut puolueen kyky vedota keskenään hyvinkin erilaisiin äänestäjäryhmiin.

Uuskonservatiivinen liike etsii itseään

Mistä uuskonservatiivit on tehty? Usein käytetyn määritelmän mukaan uuskonservatiivi (neoconservative, neocon) on todellisuuden päähänpot­kima liberaali. Alunperin he olivat hyvinvointivaltioon uskovia demo­kraatteja, jotka 1970-luvun aikana totesivat, ettei vasemmistolaisten op­pien soveltaminen käytäntöön johda toivottuihin tuloksiin – olihan niiden toteutus itäblokissa johtanut jopa diktatuuriin. Kun republikaanipuolue Ronald Reaganin aikana avasi ovensa kaikille sosialismia karsastaville ja kommunismia vastustaville äänestäjil­le, siirtyivät uuskonservatiivit, tutta­vallisemmin neoconit, yhdessä monien muiden ryhmien kanssa republikaani­puolueen siiven alle.

Euroopassa uuskonservatiivit tunnetaan erityisesti aktiivisesta, jopa messianistisesta, ulkopolitiikastaan. Vähemmälle huomiolle jää se, että uuskonservatismi on myös kirjalli­suuskritiikkiä, keskustelua arkkiteh­tuurista, taloustieteestä, urheilusta, uskonnosta, kasvatuksesta ja koulu­tuksesta. Kattavan kuvan tästä kes­kustelusta saa William Kristolin toi­mittamasta kokoomateoksesta Weekly Standard: A Reader: 1995-2005, johon on koottu uuskonservatiivien vaikutusvaltaisimman viikkolehden osuvimmat esseet koko sen historian ajalta.

Vaikka osa neoconeista on jo lähtenyt Bushin hallituksesta muihin tehtäviin, ei ilmiö katoa politiikasta, koska republikaanien ykkösehdokas Bushin seuraajaksi, senaattori John McCain, on jopa puhdasoppisempi uuskonservatiivi kuin Bush itse.

Ideologiana uuskonservatismi on viimeisen parin vuoden aikana haa­rautunut moneen suuntaan. Terroris­minvastaisen sodan alkuvaiheessa liike tosin nähtiin yhtenäisempänä kuin se todellisuudessa oli. Esimerkiksi Fran­cis Fukuyaman uuskonservativismille vaihtoehdoksi esittelemä ”realistinen wilsonilaisuus” kuvaa hyvin käsit­teiden sekamelskaa, jolla oikeiston aktiivista ulkopolitiikkaa nykyisin yritetään kuvata. Vapaamielinen haukka voi hämmentää kuulijaansa esittelemällä itsensä joko neoconiksi, realistiseksi wilsonilaiseksi, demo­kraattiseksi realistiksi, repulitarianis­tiksi, uuslibertarianistiksi tai vaikka liberventionistiksi.

Uskonnollinen oikeisto tarjoaa vaihtoehtoista sosiaaliturvaa

Uskonnollinen oikeisto (Christian right, religious right) lienee uuskon­servatiivien lisäksi Euroopassa eniten demonisoitu ja väärinymmärretty osa konservatiivista liikettä. Jo sellaise­naan termi tekee vääryyttä liikkeelle, joka kattaa niin äärikonservatiiviset ryhmät, tavalliset valtavirtauskovaiset kuin nopeasti kasvavat uskonnollisten ympäristöaktivistien joukotkin.

Tutkijat Kenneth Scheve ja David Stasavage ovat esittäneet kiehtovan selityksen poliittisen oikeiston ja uskovaisten symbioosista: uskonnolli­suudesta on tullut sosiaalivakuutuksen muoto. Hyvinvointivaltion jälkeisessä järjestelmässä kirkkoon kuuluminen alkaa kilpailla valtion tarjoaman sosiaaliturvan kanssa. Uskonnolliset ihmiset siirtyvät taloudellisen oi­keiston kannattajiksi, koska valtion sosiaaliturvan nakertaminen tekee kirkkoon kuulumisesta entistä hou­kuttelevampaa. Seurakunnan koon kasvattaminen on puolestaan ehto sille, että yhteisö pystyy tukemaan, ”vakuuttamaan”, yksittäisiä ihmisiä heidän vastoinkäymisissään.

Uskonnollisen oikeiston olemas­saololle on toki muitakin selityksiä. Länsimaissa äärimmilleen viety ma­terialismi ja ympärivuorokautinen kertakäyttöviihteen tarjonta ajavat ihmisiä etsimään pysyvämpiä arvoja ja pyhyyden kokemuksia. Tämä tar­ve ei tunne puoluerajoja: sitä löytyy niin vasemmiston kuin oikeistonkin leiristä.

Ulkopoliittisesti uskonnollinen oikeisto on varsin hajanainen liike, jota yhdistää pelko islamin nousevas­ta voimasta ja huoli luvatun maan, Israelin, säilymisestä ei-islamilaisena. Israel-kysymys on ajanut Bushin hal­lintoa jopa kahnauksiin uskovaisten kanssa. Kun Bush on painostanut Israelia luovuttamaan osan siirtokun­nistaan palestiinalaisille, on Amerikan uskonnollinen oikeisto jatkanut siirto­kuntien rakentamisen rahoittamista. Uudentyyppistä, eurooppalaisille helpommin hyväksyttävää, uskon­nollisen oikeiston politiikkaa edustaa presidenttiehdokkaanakin mainittu senaattori Sam Brownback, joka pe­rustelee kristillisillä arvoilla aktiivista ulkopolitiikkaa erityisesti Afrikan suunnalla.

South Park -konservatismi kyseenalaistaa tabut

South Park -konservatismina tunnetun ilmiön takana on raudanluja lainalai­suus: kun aikuiset julistavat jonkun asian kielletyksi, saa se nuorison parissa pian kultin aseman. Ilmiöstä saa hyvän yleiskuvan Brian Ander­sonin kevytlukuisesta yleisesityksestä South Park Conservatives: The Revolt Against Liberal Media Bias.

South Park -konservatismi on nuorison kapina vanhempiensa suku­polven poliittista korrektiutta vastaan. Termi tulee suositusta televisio-ohjel­masta, jonka piirroshahmot kutsuvat etnisiä, uskonnollisia, seksuaalisia ja muita vähemmistöjä juuri niillä ter­meillä, jotka vanhemmat ovat halun­neet nuorison suusta kitkeä – ja ky­seenalaistavat näin tabujen varjelemat saavutetut edut.

Nuorisotrendinä South Park -kon­servatismi on raikas vaihtoehto valta­kulttuurille. Liikkeellä on kuitenkin pimeä puolensa: yliopistocampuksilla South Park -konservatiivit taistelevat demokraattiprofessorien hegemoniaa vastaan kyseenalaisin keinoin, jotka voivat johtaa akateemisen vapauden rajoittamiseen ja innovatiivisuuden tukehduttamiseen. Esimerkiksi alle­kirjoittaneen entisessä opinahjossa Indianassa rauhan- ja konfliktintut­kimuksen professori joutui maanlaa­juisen loanheittokampanjan kohteeksi painotettuaan opetuksessaan liikaa sodanvastaisia asenteita.

Politiikassa South Park -konserva­tismi voi helposti kääntyä irvikuvaksi itsestään. Esimerkiksi suorapuheisuu­destaan tunnettu republikaanikom­mentaattori Ann Coulter tiivisti helmi­kuussa oppinsa terrorisminvastaisesta sodasta sanoin ”I think our motto should be post-9-11: raghead talks tough, raghead faces consequences.” Näin käytettynä South Park -kieli kääntyy alkuperäistä tarkoitustaan vastaan ja kelpaa sellaisenaan terroris­tirekrytaattorien mainospuheeksi.

Äidit liikkuvina äänestäjinä

Vähemmän imartelevaa termiä, ”fu­tisäitiä” (soccer-mom), käytettiin 90-luvulla kuvaamaan keskiluokkais­ta, yleensä akateemisesti koulutettua naista, joka työuran sijaan omistautuu pyörittämään perheensä arkea naaras­tiikerimäisellä asenteella. Miehensä palkoilla elävä futisäiti kärrää lapsi­aan vimmaisesti harrastuksesta toiseen ja pyrkii siinä sivussa varjelemaan heitä pahan maailman houkutuksilta, kuten pornografialta, huumeilta ja kiroilulta. Tien päällä futisäidin tun­nistaa suuresta kaupunkimaasturista, jonka tehtävä on varmistaa, että äidin pikku enkelit selviävät kolareista pel­killä mustelmilla – toisesta osapuoles­ta ei niin väliä.

Vielä 90-luvulla futisäidit äänes­tivät enimmäkseen demokraatteja, mutta jo vuoden 2000 vaaleissa he osoittautuivat varsin liikkuviksi äänes­täjiksi. Matala verotus on heille ehto oman elämäntavan toteuttamiseksi. Futisäitien vaellus republikaanien äänestäjiksi synnyttikin uuden termin ”turvallisuusäiti” (security mom). Turvallisuushakuisuuden takia monet heistä kannattavat terrorisminvastais­ta sotaa.

Tuorein versio futisäidistä on niin sanottu ”uusi futisäiti” (new soccer mom). Hän on jokaisen valtiovarain­ministerin märkä uni: yksityisyrittä­jän uran ja perhe-elämän yhdistänyt akateeminen nainen, joka omilla elä­mäntapavalinnoillaan ratkaisee ra­kenteellisena pidetyt kansantalouden ongelmat.

Työväenluokan miehet etsivät heimopäällikköä

Nascar-isä (Nascar-daddy) viittaa Reaganin demokraattien perinnettä jatkaviin, pääasiassa valkoihoisiin työväenluokkaisiin miesäänestäjiin. He asuvat konservatiivisen ”punaisen Amerikan” alueella ja uskovat kovaan työntekoon, perhearvoihin ja ame­rikkalaiseen unelmaan. Vaaliuurnilla nämä miespuoliset sinikaulustyöläiset ovat latinoväestön ja akateemisten naisten lisäksi arvaamattomin äänes­täjäryhmä. Esimerkiksi vuonna 2003 miehet, jotka kertoivat ammatikseen korjaaja, maalari tai muuttomies, kannattivat Bushia todennäköisemmin kuin lääkärit ja asianajajat – vaikka jälkimmäiset ovat eniten hyötyneet republikaanien talouspolitiikasta. Ra­tionaalinen valinta ei siis täysin selitä republikaanien suosiota.

Ilmiötä on selitetty työväenluok­kaisten miesten tarpeella samaistua Bushin symbolisoimaan vahvaan isä­hahmoon. Republikaani-identiteetti antaa Nascar-isille keinon päästä aske­len lähemmäs sitä ideaaliminää, joka arkitodellisuudessa lipuu yhä kau­emmaksi. Kun perinteiset työpaikat karkaavat ulkomaille, maahanmuutto polkee palkkoja alas ja tasa-arvopyr­kimykset nakertavat työläismiesten itsetuntoa, tarjoaa samastuminen patriarkaaliseen presidenttiin tunteen hallitsevaan heimoon kuulumisesta.

Heimotunnetta lisää myös terro­risminvastaisen sodan synnyttämä me vastaan muut -asetelma.

Vaikka Euroopan intellektuellien on ollut helppo naureskella Nascar-isille, tarjoaa ilmiö päättäjille tärkeän opin siitä, miten työläisiä voi kään­nyttää markkinatalouden ja vapaan kaupan kannattajiksi.

Crunchy Conit etsivät vaihtoehtoa kvartaalikapitalismille

Crunchy Conservatives on Rod Dre­herin tunnetuksi tekemä termi, joka viittaa vaihtoehtoista elämäntapaa suosiviin konservatiiveihin.

Ilmiön suosiosta kielii se, että pel­kästään hakukone Google löytää noin 380 000 osumaa kyseisellä termillä, vaikka Dreherin kirja on ilmestynyt vasta tänä vuonna.

”Crunchy Conit” vierastavat ma­terialismia, suosivat luomuruokaa, ar­vostavat kotiseutunsa kulttuuriperin­töä, kunnioittavat luontoa ja haluavat suojella eliympäristöään automarke­teilta, tehomaataloudelta ja McMan­sioneilta. He ovat arvomaailmaltaan konservatiiveja mutta suhtautuvat silti epäillen kapitalismin nykytilaan.

Poliittisesti Crunchy Coneja voisi luonnehtia uuskonservatiivien vasta­kohdaksi: Neoconit haluavat opettaa oikeiston rakastamaan vahvaa valtiota yhtä paljon kuin ovat perinteisesti rakastaneet suuryrityksiä, kun taas Crunchy Conit opettavat oikeiston vastustamaan suuryrityksiä samalla vimmalla kuin ovat perinteisesti vas­tustaneet vahvaa valtiota.

Crunchy Conien kannatuspohja löytyy omakotilähiöistä (suburbia) ja niiden maaseutumaisista kehyskun­nista (exurbia). Suurin osa Crunchy coneista on uskonnollisia. Liikkeen poliittiset juuret ulottuvat jeffer­sonilaiseen perinteeseen, joka näkee Yhdysvallat itsenäisten maanomistaji­en yhteisönä, joka ei turhaan sekaan­nu muun maailman asioihin. Tämä asenne on myös ongelmallinen, sillä pienen, paikallisen ja vanhan puolus­taminen omassa kotipitäjässä johtaa helposti eristäytyvään ja protektionis­tiseen ulkopolitiikkaan. Siitä Dreherin kirja tarjoaa paljon esimerkkejä.

Libertarianistit haluvat valtion menot minimiin

Libertarianistien (Suomessa käytetään myös termejä libertaari, libertaristi) maailmankuva perustuu klassisen liberalismin käsitykseen vapaudesta: yksilö on sitä vapaampi, mitä vähem­män muut ihmiset ja valtio puuttuvat hänen elämäänsä. Tämä ruokkii luonnollisesti hyväntahtoista suvaitse­vaisuutta erilaisuutta kohtaan – nor­maaliuden puolustaminenhan vaatii aina julkisia palveluita, jotka nostavat verotusta. Amerikkalaisten libertaria­nistien ajattelusta saa hyvän kuvan lukemalla esimerkiksi Cato-instituutin tutkijoiden julkaisuja.

Libertarianistit ovat kauhistelleet Yhdysvaltain viime vuosien velkaan­tumista ja he kantavat huolta kansan­talouden tilasta. Puolustuspolitiikassa libertarianistit vastustavat korkeita sotilasmenoja ja kansainvälisiä inter­ventioita.

Libertarianistien suurstrategia perustuu 1900-luvun oppiin, jonka mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan ainoa missio on pitää huolta siitä, ettei Euraasia ajaudu yhden suur­vallan hegemonian alaiseksi. Tämän offshore balancing -doktriinin mu­kaan vain Euraasian hegemonilla olisi mahdollisuus uhata amerikkalaisten vapautta. Muunlaisiin väliintuloihin ei libertarianistien mukaan kannata rahaa tuhlata. Esimerkiksi kylmän sodan jälkeen libertarianistit ovat kritisoineet niin Persianlahden sotaa, interventiota Bosniaan ja Kosovoon kuin Irakin sotaakin.

Amerikan impivaaralaiset haluavat pelastaa myös Euroopan

Paleokonservatismi on perinteisesti ymmärretty uuskonservatismin vas­takohdaksi. Kun uuskonservatiivit kannattavat interventionistista ul­kopolitiikkaa, vapaata kauppaa ja suhtautuvat maahanmuuttajiin yhtä myöntyväisesti kuin elinkeinoelämä yleensäkin, ”paleoconit” haluavat minimoida Yhdysvaltainulkopoliitti­set seikkailut, suhtautuvat epäilevästi globalisaatioon ja kokevat maahan­muuton uhkaksi amerikkalaisuudelle.

Paleot, aivan kuten Crunchy Conit, haikailevat aidon ja alkupe­räisen perään, mutta karsastavat silti Crunchy Conien vaihtoehtoista elämäntapaa. Turvallisuuspolitiikassa paleot ovat perinteisesti suhtautuneet kielteisesti turvallisuustakuiden anta­miseen eurooppalaisille. Libertaria­nistien tapaan he haluavat minimoida voimankäytön.

Paleokonservatiiveistä tunnetuim­pia on politiikan kommentaattori Pat Buchanan, jonka mielipiteet eivät jätä ketään kylmäksi. Buchanania voi ku­vata populistiksi, joka vastustaa kaik­kea paitsi valkoihoisten heteromiesten oikeutta tehdä omassa maassaan mitä haluavat. Vaikka Buchanan ei kuulu Washingtonin vallan keskiöön, saavat hänen näkemyksensä vankkaa kanna­tusta kansan riveistä.

Amerikkalaisen oikeiston kehitystä on tärkeä seurata, sillä juuri republikaanit maksavat suurimman osuuden siitä noin 440 miljardin dollarin vuosittaisesta laskusta, joka kansainvälisen järjestelmän vakauden ylläpidosta koituu.


Konservatiivisen maailman kar­talla uusi kiinnostava tulokas on Tony Blankleyn kaltaiset hahmot, jotka sijoittuvat luontevasti paleo­konservatismin ja uuskonservatismin välimaastoon. Washington Timesin kolumneissaan sekä uudessa The West’s Last Chance -kirjassaan Blankley popularisoi – ja vulgarisoi – huntingtonilaista ajattelua läntisen sivilisaation yhtenäisyydestä. Kritiik­kinsä kautta hän yrittää ujuttaa pa­leokonservatiivista ajatteluaan myös Eurooppaan. Blankleyn mukaan ame­rikkalaisten arvokonservatiivien teh­tävä on paitsi pelastaa oma maansa latinomaahanmuuttajien invaasiolta, myös estää Eurooppaa muuttumasta islamilaisen maahanmuuton myötä ”Eurabiaksi”.

Republikaanit maksavat laskun

Amerikkalaisen oikeiston kehitystä on tärkeä seurata, sillä juuri republikaa­nit maksavat suurimman osuuden siitä noin 440 miljardin dollarin vuosit­taisesta laskusta, joka kansainvälisen järjestelmän vakauden ylläpidosta koituu. Näillä rahoilla hallitaan haas­teita, joita Lähi-idän islamistit, venä­läiset silovikit, Latinalaisen Amerikan sosialistit ja muut liberalismin vastus­tajat saavat aikaan.

Republikaaninen puolue on myös ”politiikan markkinajohtaja”, joka onnistui muokkaamaan uusiksi demo­kraattisen politiikan hyvät käytännöt. Eurooppalaiset puolueet voivat ottaa opiksi heiltä, miten lähestyä äänes­täjiä, jotteivat heidän äänensä valu populistipuolueille, yhden asian liik­keille tai muille ulkoparlamentaarisille voimille, jotka tuntevat trendit usein puolueita paremmin.

Jotta yhteydenpito ja lobbaus Atlantin yli toimisi, on kaikkien osa­puolten tunnettava – ja arvostettava – toistensa poliittisia kulttuureja. Re­publikaanit pääsevät noin 50 prosen­tin todennäköisyydellä vallan kahvaan kaikissa tulevissa vaaleissa niin kauan kuin nykyinen kaksipuoluejärjestelmä Yhdysvalloissa säilyy. Jos transatlant­tisen suhteen kehittäminen on Suomen kaltaisille maille sanahelinän sijasta oikea prioriteetti, sen tulisi näkyä paitsi demokraattipuoleen johtajien, linjanvetäjien ja ”laatulehdistön” myötäilynä, myös yhteyksien vaalimi­sena republikaanipiireihin.

Lue lisää:

Oikeistolaisesta liikkeestä Yhdysvalloissa: Adrian Wooldridge, John Micklethwait, The Right Nation: Conservative Power in America (Penguin Press, 2004).

Uuskonservatiiveista: William Kristol (ed.) The Weekly Standard: A Reader: 1995-2005 (Harper Collins, 2005). John Mearsheimer and Stephen Walt, ”The Israel Lobby and US Foreign Policy,” Kennedy School of Government, Faculty Working Paper Series, Maaliskuu 2006.

South Park -konservatiiveista: Brian C. Anderson, South Park Conservatives: The Revolt Against Liberal Media Bias (Regnery Publishing, 2005).

Crunchy-konservatiiveista: Rod Dreher: Crunchy Cons: How Birkenstocked Burkeans, gun-loving organic gardeners, evangelical free-range farmers, hip homeschooling mamas, right-wing nature lovers, and their diverse tribe of counter­cultural conservatives plan to save America (or at least the Republican Party). (Crown Forum, 2006).

Huntingtonilaisesta paleokonservativismista: Tony Blankley, The West’s Last Chance: Will We Win the Clash of Civi­lizations? (Regnery Publishing, 2005).

Eristäytyvästä libertarianismista: Christopher Layne: The Peace of Illusions: American Grand Strategy from 1940 to the Present (Cornell University Press, 2006).

”Punaisesta” ja ”Sinisestä” Amerikasta: David Brooks, ”One nation, slightly divisible,” The Atlantic, December 2001.

Uskonnollisesta oikeistosta: Kenneth Scheve & David Stasavage, ”Religion and Preferences for Social Insurance”. Working Paper, November 2005. Http://www.yale.edu/polisci/info/conferences/dismbutivepolitics/papers/scheve.pdf