Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kun jalkapallosta tuli ase

Janne Hopsu

”Jalkapallossa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta, vaan jostakin paljon vakavammasta”, totesi jo Liverpoolin jalkapallojoukkueen legendaarinen ex-valmentaja Bill Shankly. Politiikassa jalkapallosta on tullut entistä vakavammin otettava ase.

Saksa on jälleen maailman napa – ainakin kuukauden päivät tänä kesänä. Jalkapallon MM-kisat vetävät tv-ruutujen ääreen yhteensä kymmeniä miljardeja katsojia. Saksan kaupungeissa ja stadioneilla kohtaavat miljoonat fanit eri puolilta maailmaa sekä erilaiset kannatus- ja pelikulttuurit. Myös oheistuotteisiin ja tv-oikeuksiin käytettävä raha vaihtaa vilkkaasti omistajaa. Jalkapallosta tuli maailmanlaajuinen ilmiö vuosikymmeniä ennen kuin globalisaatio-sana ilmaantui poliittisiin puheisiin.

Jalkapallosta puhutaan kaikkialla, ja sitä ymmärretään paremmin kuin englantia. MM-kisojen loppuottelu pelataan heinäkuun yhdeksäntenä Berliinissä. Ennen pelien käynnistymistä stadionilla esiintyy kolumbialainen pop-tähti Shakira. Ajat, jolloin hänen tilallaan olisi ollut saksalainen vaskipuhallinorkesteri, ovat ohi.

Jalkapallo on enemmän kuin pelkkä urheilulaji. Globalisoituneen maailman suosituimpana lajina se on taloustieteilijöiden, sosiologien ja kansainvälistä politiikkaa seuraavien aarreaitta. Jalkapalloa seuraavat tutkijat, kirjailijat ja journalistit ovat pohtineet jo pitkään lajin yhteiskun-nallista merkitystä.

Viime tammikuussa pidetyssä maailman johtajien vuosittaisessa huippukokouksessa Davosissa jalkapallo oli esillä ensimmäistä kertaa. On yllättävää, että urheilu tuli esiin foorumissa vasta nyt, sillä Davosiin liittyy talouden ja politiikan lisäksi oleellisesti urheilu ja vapaa-aika. Davosissa esiintyivät kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n puheenjohtaja Sepp Blatter ja jalkapallolegenda Pelé. Teemana oli urheilun rooli köyhien maiden kehityksessä, talouskasvun tekijänä ja yhteiskuntapoliittisena vaikuttajana. Keskustelut tulokset olivat latteuksia tyyliin ”urheilu on hyvä asia” ja ”maailman perheistä suurin on jalkapalloperhe”. Jos teema on esillä ensi vuonna, globaalissa jalkapallodebatissa saatetaan päästä kohteliaisuuksia syvemmälle.

Juurettoman aikakauden ankkuri
Espanjalaisen kirjailijan Manuel Vázquez Montalbánin mukaan jalkapallo oli takavuosina diktatuurien oopiumia kansoille, nykyään demokratioiden kovaa huumetta. Väitteen alkuosaa tukee Atlético de Madrid -seuran takavuosikymmenien johtajan Vicente Calderón kyyninen toteamus Francon diktatuurin ajoilta: ”Jalkapalloa tarvitaan, jotta ihmiset eivät ajattelisi muita, vaarallisempia, asioita”.

Nykyjalkapallon päihdevaikutuksen Vázquez Montalbán määrittelee kaksipäiseksi postmoderniksi ilmiöksi: Jalkapallo on samalla kertaa monikansallista yritystoimintaa ja massojen uskontoa, jonka katedraaleja ovat stadionit.

Jalkapallo täyttää maallistumisen ja modernisaation aiheuttamaa henkistä ja rituaalista tyhjyyttä. Se on päivittäin televisioitua populaarikulttuuria, jossa huippupelaajien edesottamuksia kentällä ja siviilielämässä seurataan kaikkialla mediassa, juorulehdistä nettiin. Se on myös kansallisen tai paikallisen identiteetin ankkuri. Maajoukkueen ja seuran vä-rit sekä yhteiset menestykset ja tappiot yhdistävät aikana, jolloin työpaikat katoavat muualle, tutut rahayksiköt poistuvat ja kansallisilla poliittisilla tunnuksilla elämöinti ei ole sopivaa muualla kuin urheilukatsomossa. Vastaitsenäistyneille valtioille jäsenyys FIFA:ssa voikin olla kansallisen identiteetin vuoksi yhtä tärkeää kuin kuuluminen YK:hon.

Jalkapalloa poliittisen valtapelin ja nykypäivän identiteettipolitiikan välineenä on käyttänyt avoimesti ja menestyksekkäästi Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi, media-magnaatti ja AC Milan -huippuseuran omistaja. Hän nousi valtaan viljelemällä puheissaan jalkapallotermistöä, ja jopa Berlusconin Forza Italia -puolueen nimi on suoraan viheriöiltä.

Ranskalaistutkija Pascal Boniface muistuttaa,että jalkapallojoukkueet usein parantavat maan julkisuuskuvaa. Brasilian myyttinen o jogo bonito, kaunis peli, on tästä oppikirja-esimerkki. Brasilialaiseen jalkapalloon liitetyt mielikuvat, ilo, taito, rytmi, vapaus ja mielikuvitus, ovat maan paras mainosvaltti. Toisaalta jalkapalloa ei ole käytetty esimerkiksi Suomen imagonrakennuksen tukena, huolimatta Jari Litmasesta ja Suomen naisjalkapalloilijoiden EM-kisamenestyksestä.

Raha palloa pyörittää
Jalkapallon levittivät maailmalle englantilaiset merimiehet. Maaperä oli siis hyvin valmisteltu, kun tv-bisnes tajusi lajin mahdollisuudet. Jalkapalloa ei tarvinnut tyrkyttää Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Afrikassa. Jalkapallon maailmanpiiriin ovat sittemmin liittyneet myös Aasia ja Oseania – vain Pohjois-Amerikka on valloittamatta, useista yrityksistä huolimatta.

Etelä-Korea ja Japani saivat järjestettäväkseen ensimmäiset MM-kisat Aasiassa neljä vuotta sitten. Kisat olivat menestys, ja laji on nykyisin hyvin suosittu näissä maissa. Jalkapallo on juurtumassa myös Saksan kisoista pudonneessa Kiinassa.

Australia on oivaltanut esimerkillisesti Aasian jalkapalloistumisen kaupalliset ja poliittiset mahdollisuudet. Tämä perinteinen rugby- ja krikettimaa siirtyi Oseanian jalkapalloliitosta Aasian liittoon muistakin kuin pelillisistä syistä. Australialaistutkija Anthony Bubalo uskoo jalkapallon hyvää tekevään voimaan. Koska jalkapallokulttuuriin kuuluu lajin harrastajia yhdistävä arvomaailma, sen tuella Australia voi rakentaa poliittisia ja kaupallisia siltoja muihin Aasian maihin. ”Aasiassa on kolme maailman viidestä suurimmasta ostovoimalla mitattavasta taloudesta: Japani, Kiina ja Intia. Uusien urheilusuhteiden kaupalliset mahdollisuudet ovat siis ilmeiset”, Bubalo analysoi. Epäilemättä myös Aasian jättiläiset haluavat rakentaa jalkapallon avulla taloudellis-poliittisia ”katedraaleja”.

Jalkapallon nousu Aasiassa on huomattu myös Euroopassa. Aasia on erityisesti isojen eurooppalaisten seurajoukkueiden suurin potentiaalinen markkina-alue. Seurojen Aasian-kiertueiden, muun markkinoinnin ja ottelutelevisiointien ansiosta laji on saanut miljoonia uusia kannattajia ympäri Aasiaa. Näille saadaan myytyä urheiluvaatemerkeillä ja muilla tuotemerkeillä varustettuja pelipaitoja ja oheistuotteita. Urheiluvaatefirmat kilpailevat rajusti saadakseen leiriinsä jalkapalloseuroja ja myös maajoukkueita. Kun laji ja sen supertähdet tulevat suosituiksi, fanit haluavat nähdä otteluja maksullisilta satelliittikanavilla, jotka alkavat näin tahkota rahaa.

Jalkapallon läpikaupallistumisen myötä pelaajista on tullut seurojen talousmiesten ja pelaajien henkilö­kohtaisten agenttien pelimerkkejä. Pelaajalla on myyntihinta, jonka mak­samalla tämä voidaan ostaa seurasta ulos kesken sopimuskauden. Yhä har­vempi pelaaja on seuran oma kasvatti tai edes kotoisin lähiseudulta. Joskus jopa kaikki aloittavan kokoonpanon pelaajat ovat olleet ulkomaalaisia.

Euroopan pelaajamarkkinat va­pautuivat vuonna 996 niin kutsutun Bosman-päätöksen myötä. Se sallii kilpailulakien mukaisesti EU-jäsen­maiden pelaajien siirtyä seurasta toiseen sopimuksen päätyttyä ilman korvausta. Päätös koskee myös monia EU:n ulkopuolisia maita. Brysselin ja useiden Afrikan, Tyynenmeren ja Ka­ribian maiden aikaansaama Cotonoun sopimus on laajentamassa ja vapautta­massa pelaajamarkkinoita entisestään.

Pelaajien siirtyminen Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta tavoi­telluimpiin sarjoihin Euroopassa on nostanut keskusteluun puheet uudesta orjakaupasta. Lajin kaupallistuminen ja siirtomarkkinoiden avautuminen ovat yhdessä valmennuksen ja seura­toiminnan ammattimaistumisen myö­tä luoneet globaalin pelaajahautomon. Rajuimmin tämä tuntuu Afrikassa.

Useilla eurooppalaisilla seuroilla on yhteistyöhankkeita afrikkalaisten seurojen kanssa. Monet niistä pyrki­vät tukemaan ja edistämään aidosti sikäläistä lajitoimintaa, mutta taus­talla on kuitenkin lahjakkuuksien löytäminen ja tuominen polkuhintaan vanhalle mantereelle. Vaikka pelaajan kasvattajaseura saa pelaajasta kor­vauksen, summa on mitätön verrat­tuna niihin miljooniin euroihin, joita huippupelaajalla Euroopassa tehdään. Suurimmalle osalle pelaajista paikka pallomaailman taivaalla kuitenkin jää haaveeksi. Pahimmillaan moni afrik­kalaisnuori päätyy pennittömänä ja vailla apua kadulle.

”Myydään katupoikia huokeaan hintaan” otsikoi ranskalainen va­semmistolainen päivälehti Libération aikanaan artikkelinsa, joka käsitteli alaikäisten jalkapallolupausten kaup­paa Afrikasta Eurooppaan. Juridiset porsaanreiät Afrikassa ja lajin piirissä jylläävät markkinatalouden lait ta­kaavat, että Afrikka on ”synonyymi hyvälle kaupankäynnille”. Lehden haastattelema Afrikassa ja Ranskas­sa toiminut valmentaja toteaa, että mantereella on valtavasti köyhiä lupa­uksia, jotka ovat ”täysin aseettomia unelmakauppiaiden edessä”. Seurat väistelevät vastuuta todeten, että kaik­ki toimivat samoin.

Nurmikenttien politiikkaa
Jalkapallomenestys on merkittävä kansallisen identiteetin pönkittäjä niin Brasiliassa ja Englannissa kuin pienissä ja nuorissa valtioissa Baltiasta Länsi-Afrikkaankin. Se saattaa myös lieventää sisäisiä kansallisia ristiriitoja ainakin hetkellisesti.

Ranskan voitto kotikisoissa 1998 perustui paljolti entisistä siirtomaista ja Ranskalle yhä kuuluvilta meren­takaisilta alueilta peräisin olevien pelaajien ansioihin. Äärioikeistolainen Jean-Marie Le Pen oli ennen turnausta herjannut, ettei joukkue ole ranskalai­sen värinen. Menestys tukki Le Penin suun joksikin aikaa, ja trikolori sai symbolisesti uudet värit fanien hokies­sa ”black, blanc, beur” -iskulausetta.

Myös Ranskan siirtomaavallan otteesta irti taistelevat algerialaiset nostattivat yhteishenkeä jalkapallon avulla. Algerialaisten kansallisen vapautusrintaman FLN:n joukkue kiersi maailmalla keräämässä maalle sympatiaa keskellä brutaalia sotaa. Espanjassa taas diktaattori Francisco Francon aikana baskit ja katalaanit saivat puhua kieltään julkisesti vain stadionin lehtereillä.

Sodanjälkeisessä Saksassa jalka­pallolla oli terapeutin rooli. Saksa voitti yllättäen Unkarin vuonna 1954 Sveitsin MM-kisojen finaalissa. ”Bernin ihmeen” kokeneet saksalaiset muistavat, kuinka he sodan syyllisyy­den raskauttamina saivat jälleen tun­tea olevansa kansakunta ilman, että se nosti atavistisia pelkoja Euroopassa. ”Me olemme jälleen jotain”, saksalai­set sanoivat toisilleen.

Berlusconi nousi valtaan viljelemällä puheissaan jalkapallotermistöä, ja jopa Forza Italia -puolueen nimi on suoraan viheriöiltä.Jalkapallo on ollut politiikan keppihevonen jo vuosikymmeniä. Kylmän sodan aikana kansainvälisestä urheilumenestyksestä tuli ideologi­nen ase erityisesti itäblokissa, mutta myös lännen diktaattorit Francosta Argentiinan kenraaleihin pyrkivät käyttämään jalkapalloa propaganda-aseenaan. Stalin passitti Siperiaan Neuvostoliiton maineen ”loanneita” pelaajia, ja Uday Hussein kidutti huonosti pelanneita irakilaisia maan olympiakomitean tiloissa.

Hondurasin ja El Salvadorin vä­liset erimielisyydet roihahtivat jalka­pallon MM-karsintaotteluiden kautta niin sanotuksi jalkapallosodaksi kesäl­lä 1969. Jugoslavian hajoamisen en­nusmerkkejä oli puolestaan luettavissa Zagrebin ja Belgradin joukkueiden fanien välisistä verisistä ja avoimen nationalistisista yhteenotoista 1990-lu­vun alussa. Jugoslavian tapahtumat olivat eräänlainen siirtymä jalkapallon valtapolitiikasta lajin identiteettipoli­tiikkaan.

Jalkapallo ei yhdistä Eurooppaa
Globalisaatio on synnyttänyt tunteen siitä, että politiikan ja talouden päät­täjät eivät enää välitä kansalaisistaan. Jalkapalloa on esitetty yhdeksi vas­taukseksi yhteiskunnallisen vieraan­tumisen heikentämän yhteenkuulu­vuudentunteen pelastusoperaatioon. Vaikka jalkapallo yhdistää ihmisiä ja vahvistaa heidän ryhmäidentiteet­tiään, voi haaste kuitenkin olla liian suuri. Jalkapallo ei näytä poistavan ihmisillä ennestään olevia ennakko­luuloja, vaan voi pahimmillaan jopa vahvistaa niitä.

Edesmenneen Hollannin maa­joukkuevalmentajan Rinus Michelsin mukaan ”jalkapallo on sotaa”. Pas­cal Boniface puolestaan väittää, että jalkapallo on ”rokote etnosentrismiä vastaan; itse asiassa se on moniarvoi­suuden ja suvaitsevaisuuden koulu”. Ranskan esimerkki kertoo kuitenkin, että kaupallisesti ja median avulla globalisoitunut jalkapallo ei riitä torjumaan etnosentrismiä, poliittista sortoa tai uhoavaa kansallismielisyyt­tä. Vuoden 1998 jalkapallomenestys yhdisti ranskalaisia hetken, mutta pian etnis-rasistiset ristiriidat nousivat taas pintaan.

Ranskassa aiheesta käytyyn kes­kusteluun ovat osallistuneet myös jalkapalloilijat. Maailmanmestari Lilian Thuram, joka on kotoisin Ranskan Antilleilta, suhtautuu skep­tisesti bonifacelaiseen yltiöoptimisti­seen ajattelutapaan. ”En ole koskaan uskonut kauniisiin puheisiin siitä, että black-blanc-beur-joukkue olisi parantanut Ranskan. Siitä huolimatta tätä päämäärää on hyvä tavoitella. Jos minulla on jokin yhteisö, se yhteisö on ranskalainen!” Kun uusoikeistolai­nen filosofi Alain Finkielkraut kutsui MM-joukkuetta ivallisesti nimellä ”black-black-black”, Thuram ja moni muu manner-Ranskan ulkopuolella syntynyt loukkaantui kommentista. ”Aivan kuin mustaihoinen pelaaja ei olisi täysin ranskalainen. Finkielkraut on henkilö, jota kuunnellaan, hän ei ole mikään stadioneilla riehuva pau­kapää.”

Ranska ei suinkaan ole poikkeusta­paus. YK:n mukaan rasismi ja etninen syrjintä jalkapallossa ovat lisääntyneet. Esimerkiksi Glasgow’n kahden suu­rimman seuran, Celticin (katolilainen) ja Rangersin (protestanttinen) keski­näisissä otteluissa pilkataan avoimesti vastustajaseuran uskonnollista taustaa. UEFA:a ja FIFA:a on arvosteltu siitä, että ne laittavat etnisten ristiriitojen kysymyksessä päänsä pensaaseen. UEFA aikoo esimerkiksi sallia vastakin Rangersien kannattajien ääriryhmien laulaa katolilaisuuden vastaisia kanna­tuslauluja: ”Olemme Billy Boys [kiih­kofanien ryhmä] ja uimme polviamme myöten likaisten katolilaisten veressä!” UEFA:n mukaan kiihkeitä kannatus­lauluja on laulettu jo pitkään, joten ne ovat yhteiskunnassa hyväksyttyjä.

Etnis-kansalliset vastakkainaset­telut jalkapallokentillä sotivat EU:n toivomaa rajat ylittävää eurooppa­laisuuden ideaa vastaan. Voisiko jalkapallo silti yhdistää eurooppalai­sia tavalla, johon sinikeltainen tähti­lippu, perustuslakihanke tai erilaiset viranomaislähtöiset Eurooppa-kam­panjat eivät kykene?

Pelaajien siirtyminen Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta tavoitelluimpiin sarjoihin Euroopassa on nostanut keskusteluun puheet uudesta orjakaupasta.Arvostettu jalkapallojournalisti Simon Kuper kirjoitti vuoden 2000 jalkapallon EM-kisojen alla, että kansallisvaltioille perustuvien maa­joukkueiden aika hiipuu aivan kuten kansallisvaltioiden rajat madaltuvat. Kuperin mukaan huippujalkapalloili­jat ovat eturivin eurooppalaisia, jotka lentävät pelaamaan otteluita – tai vaikkapa ostoksille – ympäri maan­osaa. Kuper uskoo Bonifacen lailla, että myös fanit eurooppalaistuvat lajin eliitin mukana, laulavat samoja kannatuslauluja ympäri Eurooppaa ja kannattavat myös vierasmaalaisia joukkueita.

Ajatuskokeena voikin pohtia, millaisen vastaanoton saisi Euroopan maajoukkue. Valittaisiinko siihen vain parhaat pelaajat vai koottaisiinko pelaajat sopivasti eri maista? Kuka joukkuetta valmentaisi? Toimisiko varustesponsorina saksalainen Adidas, englantilainen Umbro vai italialainen Kappa? Kuinka tähtilippu ja Oodi ilolle -hymni otettaisiin vastaan EU-kriittisissä kannattajapiireissä, missä koko eurojoukkue nähtäisiin Brysselin invaasiona kansallisille identiteettialu­eille?

MM-kisoissa menestyvä afrik­kalaisjoukkue saa tukea eri puolilta Afrikkaa. Nigerian tai Kamerunin menestys on koko mantereelle mieltä ylentävä kokemus. Saksan kisoissa eurooppalaisia yhdistää toistaiseksi eniten Brasilian kannattaminen. La­jista ei siis ole ainakaan vielä yhteisen eurooppalaisen identiteetin rakennus­puuksi.

Saksa ei suostu Iran-boikottiin
Jalkapallon nostattaman nationalis­min synnyttämiä ongelmia Saksa ei halua päästää pilaamaan kisojaan. Se toivoo tarjoavansa maailmalle unoh­tumattoman urheilulliset kisat. Saksa on kuitenkin joutunut huomaamaan, että maailmanpolitiikka väijyy haa­muna pelikenttien liepeillä.

Kuluneena talvena joukko EU:n, Israelin ja Yhdysvaltain poliitikkoja on yrittänyt saada FIFA:a sulkemaan Iranin pois kisoista, ellei maa muuta käyttäytymistään. Niiden mielestä Iran uhmaa maailmanyhteisöä ole­tetulla ydinasehankkeellaan ja maan presidentin juutalaisvastaisilla lau­sunnoilla. Vaikka ennakkotapauksia poissulkemisista on – esimerkiksi apartheid-Etelä-Afrikka oli vuosikym­meniä FIFA:n pannassa – sekä FIFA että Saksan liittokansleri Angela Mer­kel ovat torjuneet ehdotukset. Painos­tus kuitenkin näkyy. Iranin on ollut vaikea saada harjoitusotteluvastusta­jia, ja Saksa on ilmoittanut tutkivansa erityisen tarkkaan kisoihin yrittävien iranilaiskannattajien viisumit. Tämä on suututtanut juuri niitä iranilaisia, jotka edustavat maan uudistusmielisiä voimia.

Jalkapallo on myös Iranissa maail­manpolitiikkaa. Se edustaa modernia, avointa, ulkomaailmaan päin suun­tautuvaa lajia. Tästä huolimatta, tai ehkä taktisesti juuri siksi, maan van­hoillinen presidentti Mahmud Ahma­dinejad haluaa ottaa lopputurnauspai­kasta kaiken irti. Se on hyvää mainos­ta maalle, joka nähdään länsimediassa uhmailevana ja vaarallisena. Koti­maassaan presidentti Ahmadinejad poisti vuodesta 1979 voimassa olleen kiellon naisten pääsystä stadioneille. Kyse saattaa olla vain imagotempusta, mutta Iranin naisjärjestöt pitävät sitä voittona, varsinkin kun kyseessä on suosittu laji.

Jalkapallokuume kasvoi Iranissa 1990-luvulla, ja maa pääsi vuoden 1998 MM-kisoihin samaan alku­lohkoon Yhdysvaltojen kanssa. Kun lopputurnauspaikka oli varmistunut, Teheranin kaduille tulvi väkimäärä, jollainen oli nähty edellisen kerran shaahi Reza Pahlavin paettua maasta. Uskonnollisille johtajille tilanne oli hankala, mutta kansan mielialoja oli myötäiltävä. Perjantairukouksissa menestys kirjattiinkin poliittisen isla­min ansioksi.

Kisajärjestäjä Saksa joutuu tah­tomattaankin puuttumaan globaalin lajin globaalin ajan poliittisiin ongel­miin. Toisen maailmansodan jälkeen maa on halunnut olla sillanrakentaja. Stadioneita ympäröivistä mellakkapo­liiseista ja taivaalla lentävistä Naton Awacs-valvontakoneista huolimatta veikkaan, että saksalaiset haluavat vastata haasteisiin etupäässä soft powerin keinoin.