”Jalkapallossa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta, vaan jostakin paljon vakavammasta”, totesi jo Liverpoolin jalkapallojoukkueen legendaarinen ex-valmentaja Bill Shankly. Politiikassa jalkapallosta on tullut entistä vakavammin otettava ase.
Saksa on jälleen
maailman napa – ainakin kuukauden päivät tänä kesänä. Jalkapallon
MM-kisat vetävät tv-ruutujen ääreen yhteensä kymmeniä miljardeja
katsojia. Saksan kaupungeissa ja stadioneilla kohtaavat miljoonat fanit
eri puolilta maailmaa sekä erilaiset kannatus- ja pelikulttuurit. Myös
oheistuotteisiin ja tv-oikeuksiin käytettävä raha vaihtaa vilkkaasti
omistajaa. Jalkapallosta tuli maailmanlaajuinen ilmiö vuosikymmeniä
ennen kuin globalisaatio-sana ilmaantui poliittisiin puheisiin.
Jalkapallosta puhutaan kaikkialla, ja sitä ymmärretään paremmin kuin englantia. MM-kisojen loppuottelu pelataan heinäkuun yhdeksäntenä Berliinissä. Ennen pelien käynnistymistä stadionilla esiintyy kolumbialainen pop-tähti Shakira. Ajat, jolloin hänen tilallaan olisi ollut saksalainen vaskipuhallinorkesteri, ovat ohi.
Jalkapallo on enemmän kuin pelkkä urheilulaji. Globalisoituneen maailman suosituimpana lajina se on taloustieteilijöiden, sosiologien ja kansainvälistä politiikkaa seuraavien aarreaitta. Jalkapalloa seuraavat tutkijat, kirjailijat ja journalistit ovat pohtineet jo pitkään lajin yhteiskun-nallista merkitystä.
Viime tammikuussa
pidetyssä maailman johtajien vuosittaisessa huippukokouksessa Davosissa
jalkapallo oli esillä ensimmäistä kertaa. On yllättävää, että urheilu
tuli esiin foorumissa vasta nyt, sillä Davosiin liittyy talouden ja
politiikan lisäksi oleellisesti urheilu ja vapaa-aika. Davosissa
esiintyivät kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n puheenjohtaja Sepp Blatter ja jalkapallolegenda Pelé.
Teemana oli urheilun rooli köyhien maiden kehityksessä, talouskasvun
tekijänä ja yhteiskuntapoliittisena vaikuttajana. Keskustelut tulokset
olivat latteuksia tyyliin ”urheilu on hyvä asia”
ja ”maailman perheistä suurin on jalkapalloperhe”. Jos teema on esillä
ensi vuonna, globaalissa jalkapallodebatissa saatetaan päästä
kohteliaisuuksia syvemmälle.
Juurettoman aikakauden ankkuri
Espanjalaisen kirjailijan Manuel Vázquez Montalbánin mukaan
jalkapallo oli takavuosina diktatuurien oopiumia kansoille, nykyään
demokratioiden kovaa huumetta. Väitteen alkuosaa tukee Atlético de
Madrid -seuran takavuosikymmenien johtajan Vicente Calderón
kyyninen toteamus Francon diktatuurin ajoilta: ”Jalkapalloa tarvitaan,
jotta ihmiset eivät ajattelisi muita, vaarallisempia, asioita”.
Nykyjalkapallon päihdevaikutuksen Vázquez Montalbán määrittelee kaksipäiseksi postmoderniksi ilmiöksi: Jalkapallo on samalla kertaa monikansallista yritystoimintaa ja massojen uskontoa, jonka katedraaleja ovat stadionit.
Jalkapallo täyttää maallistumisen ja modernisaation aiheuttamaa henkistä ja rituaalista tyhjyyttä. Se on päivittäin televisioitua populaarikulttuuria, jossa huippupelaajien edesottamuksia kentällä ja siviilielämässä seurataan kaikkialla mediassa, juorulehdistä nettiin. Se on myös kansallisen tai paikallisen identiteetin ankkuri. Maajoukkueen ja seuran vä-rit sekä yhteiset menestykset ja tappiot yhdistävät aikana, jolloin työpaikat katoavat muualle, tutut rahayksiköt poistuvat ja kansallisilla poliittisilla tunnuksilla elämöinti ei ole sopivaa muualla kuin urheilukatsomossa. Vastaitsenäistyneille valtioille jäsenyys FIFA:ssa voikin olla kansallisen identiteetin vuoksi yhtä tärkeää kuin kuuluminen YK:hon.
Jalkapalloa poliittisen valtapelin ja nykypäivän identiteettipolitiikan välineenä on käyttänyt avoimesti ja menestyksekkäästi Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi, media-magnaatti ja AC Milan -huippuseuran omistaja. Hän nousi valtaan viljelemällä puheissaan jalkapallotermistöä, ja jopa Berlusconin Forza Italia -puolueen nimi on suoraan viheriöiltä.
Ranskalaistutkija Pascal Boniface muistuttaa,että jalkapallojoukkueet usein parantavat maan julkisuuskuvaa. Brasilian myyttinen o jogo bonito, kaunis peli, on tästä oppikirja-esimerkki. Brasilialaiseen jalkapalloon liitetyt mielikuvat, ilo, taito, rytmi, vapaus ja mielikuvitus, ovat maan paras mainosvaltti. Toisaalta jalkapalloa ei ole käytetty esimerkiksi Suomen imagonrakennuksen tukena, huolimatta Jari Litmasesta ja Suomen naisjalkapalloilijoiden EM-kisamenestyksestä.
Raha palloa pyörittää
Jalkapallon
levittivät maailmalle englantilaiset merimiehet. Maaperä oli siis hyvin
valmisteltu, kun tv-bisnes tajusi lajin mahdollisuudet. Jalkapalloa ei
tarvinnut tyrkyttää Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa tai
Afrikassa. Jalkapallon maailmanpiiriin ovat sittemmin liittyneet myös
Aasia ja Oseania – vain Pohjois-Amerikka on valloittamatta, useista
yrityksistä huolimatta.
Etelä-Korea ja Japani saivat järjestettäväkseen ensimmäiset MM-kisat Aasiassa neljä vuotta sitten. Kisat olivat menestys, ja laji on nykyisin hyvin suosittu näissä maissa. Jalkapallo on juurtumassa myös Saksan kisoista pudonneessa Kiinassa.
Australia on oivaltanut esimerkillisesti Aasian jalkapalloistumisen kaupalliset ja poliittiset mahdollisuudet. Tämä perinteinen rugby- ja krikettimaa siirtyi Oseanian jalkapalloliitosta Aasian liittoon muistakin kuin pelillisistä syistä. Australialaistutkija Anthony Bubalo uskoo jalkapallon hyvää tekevään voimaan. Koska jalkapallokulttuuriin kuuluu lajin harrastajia yhdistävä arvomaailma, sen tuella Australia voi rakentaa poliittisia ja kaupallisia siltoja muihin Aasian maihin. ”Aasiassa on kolme maailman viidestä suurimmasta ostovoimalla mitattavasta taloudesta: Japani, Kiina ja Intia. Uusien urheilusuhteiden kaupalliset mahdollisuudet ovat siis ilmeiset”, Bubalo analysoi. Epäilemättä myös Aasian jättiläiset haluavat rakentaa jalkapallon avulla taloudellis-poliittisia ”katedraaleja”.
Jalkapallon nousu Aasiassa on huomattu myös Euroopassa. Aasia on erityisesti isojen eurooppalaisten seurajoukkueiden suurin potentiaalinen markkina-alue. Seurojen Aasian-kiertueiden, muun markkinoinnin ja ottelutelevisiointien ansiosta laji on saanut miljoonia uusia kannattajia ympäri Aasiaa. Näille saadaan myytyä urheiluvaatemerkeillä ja muilla tuotemerkeillä varustettuja pelipaitoja ja oheistuotteita. Urheiluvaatefirmat kilpailevat rajusti saadakseen leiriinsä jalkapalloseuroja ja myös maajoukkueita. Kun laji ja sen supertähdet tulevat suosituiksi, fanit haluavat nähdä otteluja maksullisilta satelliittikanavilla, jotka alkavat näin tahkota rahaa.
Jalkapallon läpikaupallistumisen myötä pelaajista on tullut seurojen talousmiesten ja pelaajien henkilökohtaisten agenttien pelimerkkejä. Pelaajalla on myyntihinta, jonka maksamalla tämä voidaan ostaa seurasta ulos kesken sopimuskauden. Yhä harvempi pelaaja on seuran oma kasvatti tai edes kotoisin lähiseudulta. Joskus jopa kaikki aloittavan kokoonpanon pelaajat ovat olleet ulkomaalaisia.
Euroopan pelaajamarkkinat vapautuivat vuonna 996 niin kutsutun Bosman-päätöksen myötä. Se sallii kilpailulakien mukaisesti EU-jäsenmaiden pelaajien siirtyä seurasta toiseen sopimuksen päätyttyä ilman korvausta. Päätös koskee myös monia EU:n ulkopuolisia maita. Brysselin ja useiden Afrikan, Tyynenmeren ja Karibian maiden aikaansaama Cotonoun sopimus on laajentamassa ja vapauttamassa pelaajamarkkinoita entisestään.
Pelaajien siirtyminen Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta tavoitelluimpiin sarjoihin Euroopassa on nostanut keskusteluun puheet uudesta orjakaupasta. Lajin kaupallistuminen ja siirtomarkkinoiden avautuminen ovat yhdessä valmennuksen ja seuratoiminnan ammattimaistumisen myötä luoneet globaalin pelaajahautomon. Rajuimmin tämä tuntuu Afrikassa.
Useilla eurooppalaisilla seuroilla on yhteistyöhankkeita afrikkalaisten seurojen kanssa. Monet niistä pyrkivät tukemaan ja edistämään aidosti sikäläistä lajitoimintaa, mutta taustalla on kuitenkin lahjakkuuksien löytäminen ja tuominen polkuhintaan vanhalle mantereelle. Vaikka pelaajan kasvattajaseura saa pelaajasta korvauksen, summa on mitätön verrattuna niihin miljooniin euroihin, joita huippupelaajalla Euroopassa tehdään. Suurimmalle osalle pelaajista paikka pallomaailman taivaalla kuitenkin jää haaveeksi. Pahimmillaan moni afrikkalaisnuori päätyy pennittömänä ja vailla apua kadulle.
”Myydään katupoikia
huokeaan hintaan” otsikoi ranskalainen vasemmistolainen päivälehti
Libération aikanaan artikkelinsa, joka käsitteli alaikäisten
jalkapallolupausten kauppaa Afrikasta Eurooppaan. Juridiset
porsaanreiät Afrikassa ja lajin piirissä jylläävät markkinatalouden
lait takaavat, että Afrikka on ”synonyymi hyvälle kaupankäynnille”.
Lehden haastattelema Afrikassa ja Ranskassa toiminut valmentaja
toteaa, että mantereella on valtavasti köyhiä lupauksia, jotka ovat
”täysin aseettomia unelmakauppiaiden edessä”. Seurat väistelevät
vastuuta todeten, että kaikki toimivat samoin.
Nurmikenttien politiikkaa
Jalkapallomenestys on
merkittävä kansallisen identiteetin pönkittäjä niin Brasiliassa ja
Englannissa kuin pienissä ja nuorissa valtioissa Baltiasta
Länsi-Afrikkaankin. Se saattaa myös lieventää sisäisiä kansallisia
ristiriitoja ainakin hetkellisesti.
Ranskan voitto kotikisoissa 1998 perustui paljolti entisistä siirtomaista ja Ranskalle yhä kuuluvilta merentakaisilta alueilta peräisin olevien pelaajien ansioihin. Äärioikeistolainen Jean-Marie Le Pen oli ennen turnausta herjannut, ettei joukkue ole ranskalaisen värinen. Menestys tukki Le Penin suun joksikin aikaa, ja trikolori sai symbolisesti uudet värit fanien hokiessa ”black, blanc, beur” -iskulausetta.
Myös Ranskan siirtomaavallan otteesta irti taistelevat algerialaiset nostattivat yhteishenkeä jalkapallon avulla. Algerialaisten kansallisen vapautusrintaman FLN:n joukkue kiersi maailmalla keräämässä maalle sympatiaa keskellä brutaalia sotaa. Espanjassa taas diktaattori Francisco Francon aikana baskit ja katalaanit saivat puhua kieltään julkisesti vain stadionin lehtereillä.
Sodanjälkeisessä
Saksassa jalkapallolla oli terapeutin rooli. Saksa voitti yllättäen
Unkarin vuonna 1954 Sveitsin MM-kisojen finaalissa. ”Bernin ihmeen”
kokeneet saksalaiset muistavat, kuinka he sodan syyllisyyden
raskauttamina saivat jälleen tuntea olevansa kansakunta ilman, että se
nosti atavistisia pelkoja Euroopassa. ”Me olemme jälleen jotain”,
saksalaiset sanoivat toisilleen.
Berlusconi nousi valtaan viljelemällä puheissaan jalkapallotermistöä, ja jopa Forza Italia -puolueen nimi on suoraan viheriöiltä.Jalkapallo on ollut politiikan keppihevonen jo vuosikymmeniä. Kylmän sodan aikana kansainvälisestä urheilumenestyksestä tuli ideologinen ase erityisesti itäblokissa, mutta myös lännen diktaattorit Francosta Argentiinan kenraaleihin pyrkivät käyttämään jalkapalloa propaganda-aseenaan. Stalin passitti Siperiaan Neuvostoliiton maineen ”loanneita” pelaajia, ja Uday Hussein kidutti huonosti pelanneita irakilaisia maan olympiakomitean tiloissa.
Hondurasin ja El
Salvadorin väliset erimielisyydet roihahtivat jalkapallon
MM-karsintaotteluiden kautta niin sanotuksi jalkapallosodaksi kesällä
1969. Jugoslavian hajoamisen ennusmerkkejä oli puolestaan luettavissa
Zagrebin ja Belgradin joukkueiden fanien välisistä verisistä ja avoimen
nationalistisista yhteenotoista 1990-luvun alussa. Jugoslavian
tapahtumat olivat eräänlainen siirtymä jalkapallon valtapolitiikasta
lajin identiteettipolitiikkaan.
Jalkapallo ei yhdistä Eurooppaa
Globalisaatio on
synnyttänyt tunteen siitä, että politiikan ja talouden päättäjät eivät
enää välitä kansalaisistaan. Jalkapalloa on esitetty yhdeksi
vastaukseksi yhteiskunnallisen vieraantumisen heikentämän
yhteenkuuluvuudentunteen pelastusoperaatioon. Vaikka jalkapallo
yhdistää ihmisiä ja vahvistaa heidän ryhmäidentiteettiään, voi haaste
kuitenkin olla liian suuri. Jalkapallo ei näytä poistavan ihmisillä
ennestään olevia ennakkoluuloja, vaan voi pahimmillaan jopa vahvistaa
niitä.
Edesmenneen Hollannin maajoukkuevalmentajan Rinus Michelsin mukaan ”jalkapallo on sotaa”. Pascal Boniface puolestaan väittää, että jalkapallo on ”rokote etnosentrismiä vastaan; itse asiassa se on moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden koulu”. Ranskan esimerkki kertoo kuitenkin, että kaupallisesti ja median avulla globalisoitunut jalkapallo ei riitä torjumaan etnosentrismiä, poliittista sortoa tai uhoavaa kansallismielisyyttä. Vuoden 1998 jalkapallomenestys yhdisti ranskalaisia hetken, mutta pian etnis-rasistiset ristiriidat nousivat taas pintaan.
Ranskassa aiheesta käytyyn keskusteluun ovat osallistuneet myös jalkapalloilijat. Maailmanmestari Lilian Thuram, joka on kotoisin Ranskan Antilleilta, suhtautuu skeptisesti bonifacelaiseen yltiöoptimistiseen ajattelutapaan. ”En ole koskaan uskonut kauniisiin puheisiin siitä, että black-blanc-beur-joukkue olisi parantanut Ranskan. Siitä huolimatta tätä päämäärää on hyvä tavoitella. Jos minulla on jokin yhteisö, se yhteisö on ranskalainen!” Kun uusoikeistolainen filosofi Alain Finkielkraut kutsui MM-joukkuetta ivallisesti nimellä ”black-black-black”, Thuram ja moni muu manner-Ranskan ulkopuolella syntynyt loukkaantui kommentista. ”Aivan kuin mustaihoinen pelaaja ei olisi täysin ranskalainen. Finkielkraut on henkilö, jota kuunnellaan, hän ei ole mikään stadioneilla riehuva paukapää.”
Ranska ei suinkaan ole poikkeustapaus. YK:n mukaan rasismi ja etninen syrjintä jalkapallossa ovat lisääntyneet. Esimerkiksi Glasgow’n kahden suurimman seuran, Celticin (katolilainen) ja Rangersin (protestanttinen) keskinäisissä otteluissa pilkataan avoimesti vastustajaseuran uskonnollista taustaa. UEFA:a ja FIFA:a on arvosteltu siitä, että ne laittavat etnisten ristiriitojen kysymyksessä päänsä pensaaseen. UEFA aikoo esimerkiksi sallia vastakin Rangersien kannattajien ääriryhmien laulaa katolilaisuuden vastaisia kannatuslauluja: ”Olemme Billy Boys [kiihkofanien ryhmä] ja uimme polviamme myöten likaisten katolilaisten veressä!” UEFA:n mukaan kiihkeitä kannatuslauluja on laulettu jo pitkään, joten ne ovat yhteiskunnassa hyväksyttyjä.
Etnis-kansalliset
vastakkainasettelut jalkapallokentillä sotivat EU:n toivomaa rajat
ylittävää eurooppalaisuuden ideaa vastaan. Voisiko jalkapallo silti
yhdistää eurooppalaisia tavalla, johon sinikeltainen tähtilippu,
perustuslakihanke tai erilaiset viranomaislähtöiset Eurooppa-kampanjat
eivät kykene?
Pelaajien siirtyminen Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta tavoitelluimpiin sarjoihin Euroopassa on nostanut keskusteluun puheet uudesta orjakaupasta.Arvostettu jalkapallojournalisti Simon Kuper kirjoitti vuoden 2000 jalkapallon EM-kisojen alla, että kansallisvaltioille perustuvien maajoukkueiden aika hiipuu aivan kuten kansallisvaltioiden rajat madaltuvat. Kuperin mukaan huippujalkapalloilijat ovat eturivin eurooppalaisia, jotka lentävät pelaamaan otteluita – tai vaikkapa ostoksille – ympäri maanosaa. Kuper uskoo Bonifacen lailla, että myös fanit eurooppalaistuvat lajin eliitin mukana, laulavat samoja kannatuslauluja ympäri Eurooppaa ja kannattavat myös vierasmaalaisia joukkueita.
Ajatuskokeena voikin pohtia, millaisen vastaanoton saisi Euroopan maajoukkue. Valittaisiinko siihen vain parhaat pelaajat vai koottaisiinko pelaajat sopivasti eri maista? Kuka joukkuetta valmentaisi? Toimisiko varustesponsorina saksalainen Adidas, englantilainen Umbro vai italialainen Kappa? Kuinka tähtilippu ja Oodi ilolle -hymni otettaisiin vastaan EU-kriittisissä kannattajapiireissä, missä koko eurojoukkue nähtäisiin Brysselin invaasiona kansallisille identiteettialueille?
MM-kisoissa menestyvä afrikkalaisjoukkue saa tukea eri puolilta Afrikkaa. Nigerian tai Kamerunin menestys on koko mantereelle mieltä ylentävä kokemus. Saksan kisoissa eurooppalaisia yhdistää toistaiseksi eniten Brasilian kannattaminen. Lajista ei siis ole ainakaan vielä yhteisen eurooppalaisen identiteetin rakennuspuuksi.
Saksa ei suostu Iran-boikottiin
Jalkapallon
nostattaman nationalismin synnyttämiä ongelmia Saksa ei halua päästää
pilaamaan kisojaan. Se toivoo tarjoavansa maailmalle unohtumattoman
urheilulliset kisat. Saksa on kuitenkin joutunut huomaamaan, että
maailmanpolitiikka väijyy haamuna pelikenttien liepeillä.
Kuluneena talvena joukko EU:n, Israelin ja Yhdysvaltain poliitikkoja on yrittänyt saada FIFA:a sulkemaan Iranin pois kisoista, ellei maa muuta käyttäytymistään. Niiden mielestä Iran uhmaa maailmanyhteisöä oletetulla ydinasehankkeellaan ja maan presidentin juutalaisvastaisilla lausunnoilla. Vaikka ennakkotapauksia poissulkemisista on – esimerkiksi apartheid-Etelä-Afrikka oli vuosikymmeniä FIFA:n pannassa – sekä FIFA että Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat torjuneet ehdotukset. Painostus kuitenkin näkyy. Iranin on ollut vaikea saada harjoitusotteluvastustajia, ja Saksa on ilmoittanut tutkivansa erityisen tarkkaan kisoihin yrittävien iranilaiskannattajien viisumit. Tämä on suututtanut juuri niitä iranilaisia, jotka edustavat maan uudistusmielisiä voimia.
Jalkapallo on myös Iranissa maailmanpolitiikkaa. Se edustaa modernia, avointa, ulkomaailmaan päin suuntautuvaa lajia. Tästä huolimatta, tai ehkä taktisesti juuri siksi, maan vanhoillinen presidentti Mahmud Ahmadinejad haluaa ottaa lopputurnauspaikasta kaiken irti. Se on hyvää mainosta maalle, joka nähdään länsimediassa uhmailevana ja vaarallisena. Kotimaassaan presidentti Ahmadinejad poisti vuodesta 1979 voimassa olleen kiellon naisten pääsystä stadioneille. Kyse saattaa olla vain imagotempusta, mutta Iranin naisjärjestöt pitävät sitä voittona, varsinkin kun kyseessä on suosittu laji.
Jalkapallokuume kasvoi Iranissa 1990-luvulla, ja maa pääsi vuoden 1998 MM-kisoihin samaan alkulohkoon Yhdysvaltojen kanssa. Kun lopputurnauspaikka oli varmistunut, Teheranin kaduille tulvi väkimäärä, jollainen oli nähty edellisen kerran shaahi Reza Pahlavin paettua maasta. Uskonnollisille johtajille tilanne oli hankala, mutta kansan mielialoja oli myötäiltävä. Perjantairukouksissa menestys kirjattiinkin poliittisen islamin ansioksi.
Kisajärjestäjä Saksa joutuu tahtomattaankin puuttumaan globaalin lajin globaalin ajan poliittisiin ongelmiin. Toisen maailmansodan jälkeen maa on halunnut olla sillanrakentaja. Stadioneita ympäröivistä mellakkapoliiseista ja taivaalla lentävistä Naton Awacs-valvontakoneista huolimatta veikkaan, että saksalaiset haluavat vastata haasteisiin etupäässä soft powerin keinoin.