Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Mielipide: Laajan turvallisuuden määrittely on poliittinen valinta

Jarno Limnéll

Laajan turvallisuuden käsite tuntuu tarkoittavan viimeaikaisessa keskustelussa ”jotain enemmän kuin sotilaallinen turvallisuus.” Käsitteen avulla perustellaan esimerkiksi kriisinhallinnan muuttunutta luonnetta. On kuitenkin poliittinen valinta, millaiseksi laaja turvallisuus halutaan määrittää.

Edellisessä Ulkopolitiikka-lehden numerossa (1/2008) haastatellut kansainväliset asiantuntijat näkivät Suomen turvallisuutta uhkaavien tekijöiden muodostuvan pääosin muista kuin sotilaallisista uhkatekijöistä. Ilmastonmuutos, maailmantalouden häiriöt ja pakolaisvirrat ovat esimerkkejä laajan turvallisuuskäsityksen mukaisista 2000-luvun alun uhkista, joihin Suomen tulee muiden länsimaiden tavoin varautua. Laajasta turvallisuusymmärryksestä on tietyssä määrin tullut muoti-ilmiö – sen avulla voidaan perustella lähes kaikkea turvallisuuden nimissä toteutettavaa toimintaa.

Matti Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelmassa ja tulevan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon tehtävänannossa todetaan, että selonteko laaditaan – vuoden 2004 selonteon tavoin – laajan turvallisuuskäsityksen pohjalta. Mitä sitten on suomalainen laaja turvallisuus?

Vuoden 2004 selonteon yhdeksi keskeiseksi valmisteluvaiheen kiistakysymykseksi osoittautui juuri laajan turvallisuuden määrittämiseen liittyneet erilaiset näkemyserot. Kyse on osaltaan kansainvälisen turvallisuusmäärittelyn seuraamisesta, sillä esimerkiksi EU:n ja Naton strategiat korostavat turvallisuuden laaja-alaista ymmärtämistä (määrittelemättä sitä tarkemmin).

Toisaalta kyse on eri hallinnonalojen välisestä poliittisesta kamppailusta. Lukuun ottamatta Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen (YETT) strategian poikkihallinnollista lähestymistapaa Suomessa turvallisuuteen liitettävät toiminnot ovat edelleen varsin kiinnittyneitä eri hallinnonaloihin. Tällöin oman hallinnonalan turvallisuuskäsityksen poliittinen priorisointi merkitsee yleensä myös kyseisen instituution tai ministeriön merkityksen korostumista turvallisuuden tuottajana.

Turvallisuus-käsite ei siten ole laajentunut itsestään – sitä on laajennettu ja laajennetaan tietoisesti. Ongelmalliseksi muodostuu tällöin se, että laajaa turvallisuutta rakennetaan poliittisten ja lyhytnäköisten intressien ympärille. Tällöin käsitteen objektiivinen arviointi ja kaukonäköinen kehittäminen uhkaavat jäädä taka-alalle. Oleellista olisi kiinnittää huomiota siihen, mitä tapahtuu käytännön toimien tasolla, kun asioita määritetään osaksi valtioturvallisuutta tai kun ne ylipäänsä liitetään turvallisuuteen.

Laajan turvallisuuden epämääräinen määrittely herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa  vastauksia. Määrittelyn häilyvyys on ristiriidassa turvallisuuden poliittisesti vahvan ja käyttökelpoisen luonteen kanssa – sen avulla voidaan sekä kritisoida että haastaa politiikantekoa. Epämääräisyys ja suhteellisuus antavat laajan turvallisuuden käsitteen käytölle varsin laajat mahdollisuudet, kun se voidaan tulkita aina tilanteen vaatimalla tavalla. Tällöin turvallisuudesta muodostuu legitiimi väline lähes kaikkeen. Kyse onkin siitä, mihin laajan turvallisuuden rajat asetetaan.

Suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa – ja erityisesti kansainväliseen kriisinhallintaan liittyvässä – keskustelussa korostuvat kolme turvallisuuden kiistanalaista ulottuvuutta.

Ensinnäkin kyse on siitä, mitä tai minkä haluamme ensisijaisesti turvata. Kun sotilaallisen uhkan ei arvioida kohdistuvan suoranaisesti kehittyneisiin länsimaisiin valtioihin, on näissä valtioissa turvallisuuden viitekehystä siirretty valtion olemassaolosta kohti yksilöä ja kansainvälisen järjestelmän vakautta. Suomessakin on esitetty, että laajaa turvallisuusajattelua tulisi ohjata esimerkiksi globaali yksilötaso tai alueellinen (Euroopan) turvallisuus. Terrorismin,  lintuinfluenssan ja ilmaston lämpenemisen uhkakuvien aikakaudella joudutaan yhä useammin pohtimaan kenen turvallisuutta itse asiassa haluamme turvata.

Toiseksi turvallisuuden käsitteellä viitataan uhkakuviin, turvallisuuteen suhteessa johonkin (miltä turvataan). Laaja turvallisuus onkin usein käytännössä merkinnyt ”uhkavalikoiman” monipuolistamista. Yhdeksi laajan turvallisuuden ongelmaksi on toisaalta muodostunut kaikkien asioiden näkeminen uhkina. Vuoden 2004 selonteossa erilaisia uhkakuvia ja -tekijöitä oli mainittu kymmenittäin.

Mikäli uhkia on paljon, voi jäädä epäselväksi, millä perusteella osa niistä nostetaan muiden edelle: ensisijaisiksi uhkiksi, jotka vaativat varautumista. Poliitikot kuitenkin määrittävät ne taloudelliset resurssit, joilla (laajaa) turvallisuutta tuotetaan. Rajallisten resurssien maailmassa suuren määrän erilaisia turvallisuusuhkia käsittävästä kokonaisuudesta voidaan tällöin joutua valitsemaan ne, joihin on mahdollista varautua – valitsemaan uhkista ne, joihin on varaa.

Kolmas turvallisuuden ulottuvuus liittyy niihin keinoihin ja toimenpiteisiin, joihin tulisi ryhtyä turvattavan kohteen suojaamiseksi esitetyiltä uhkakuvilta, eli siihen ”miten turvataan”. Yksinkertaisimmillaan (tai vaikeimmillaan) pyritään vastaamaan kysymykseen ”yksin vai yhdessä?”. Tämä pakottaa myös ajattelemaan, millaisia ovat ne turvallisuuden hallinnan keinot, joilla perustellaan Suomessa esimerkiksi Afganistanin Nato-johtoiseen ISAF-operaatioon osallistumista – kenen turvallisuutta se edistää ja mitä uhkaa vastaan?

Kaikki nämä kolme turvallisuuden ulottuvuutta ovat perimmiltään poliittisia ja kaikissa on kyse valinnasta. Vaikka keskustelu turvallisuudesta on avoin ja jatkuva prosessi, jossa lopullinen totuus tuskin koskaan selviää, on toivottavaa, että valmistuva turvallisuuspoliittinen selonteko antaa näihin kysymyksiin edeltäjäänsä selkeämpiä vastauksia.

Kirjoittaja valmistelee Maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjaa aiheesta ”Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa”.

 
Ulkopolitiikka 2/2008

Pääkirjoitus: Yhdeksän miljardia

Joonas Pörsti

Sari Baldauf kaipaa älyllistä rehellisyyttä

Joonas Pörsti

Epämiellyttäviä totuuksia onkin kaksi

Kristian Kurki, Lauri Muranen, Joonas Pörsti

Poliittista uhkapeliä

Kristian Kurki, Lauri Muranen, Joonas Pörsti

Öljy-yhtiöiltä varoja uusiutuville

Kristian Kurki, Lauri Muranen, Joonas Pörsti

Hyvästit muovipusseille

Kristian Kurki, Lauri Muranen, Joonas Pörsti

Koulutettu väestö on edellytys kestävälle kehitykselle

Wolfgang Lutz

Kolme väitettä väestönmuutoksesta

Joonas Pörsti ja Niina Sarkonen

Silminnäkijä: Ban-Ki Moon täyttää nyt YK:n saappaat

Kirsi Hyytiäinen

Väestönkasvu on vakava uhka ilmastolle

Heikki Ikonen

Sarkozyn lumous haihtui

Laura Parkkinen

Kommentti: Yksityiselämän julkisuus voi Suomessakin vauhdittaa poliitikon uraa

Mari K. Niemi

Hubert Védrine: "Eurooppalaiset eivät halua EU:sta suurvaltaa"

Niina Sarkonen

Silminnäkijä: Ristivetoa Bukarestissa

Jyrki Karvinen

Georgian ratkaisujen vuosi - kohti sotaa vai osaksi Eurooppaa?

Sopho Bukia

EU:n ja Venäjän hukattu kumppanuus

Hiski Haukkala

Kiinan vähemmistökansat nousivat kapinaan

Christian Jokinen

Puheenvuoro: Uusia lähteitä kehitysrahoitukseen

Matti Ylönen

Puheenvuoro: Viron Suomi-kuvaa hallitsevat vanhat asenteet

Jarmo Virmavirta

Mielipide: Suomen puolustus ei vastaa todellisiin uhkakuviin

Rasmus Hindrén

Mielipide: Laajan turvallisuuden määrittely on poliittinen valinta

Jarno Limnéll

Kirjatutka: Sodankäynti yksityistyy

Olli Ruohomäki

Kirjatutka: Väläyksiä eurooppalaisesta islamista

Marko Juntunen

Kirjatutka: Tiibet lännen mielikuvissa

Rita Dahl

Kirjatutka: Uudenlaista toiveajattelua

Vilho Harle

Kirjatutka: Hijabinsa hylännyt feministi

Tiina Tarvainen

Kirjatutka: Ideologista sodankäyntiä amerikkalaisittain

Matti Sadeniemi

Kirjatutka: Diplomaatti todistajana ja kertojana

Klaus Törnudd

Kirjatutka: YK:n remonttimies Bolton

Pasi Rajala

Kirjatutka: Keinoja kaihtamatta - terrorismin kulttuurihistoria

Jyrki Ruohomäki

Kirjatutka: Vakoojia, maanpettureita

Kukka-Maaria Kuisma

Kirjatutka: Luokkasodan uusin luku

Lauri Muranen