Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Viimeinen ihminen Irakin jälkeen

Lauri Tähtinen

”Demokratiaa voi viedä, sillä se syntyy sisältäpäin”. Uuskonservatiiviset aatetoverinsa ja heidän voimapolitiikkansa hylännyt amerikkalaisprofessori Francis Fukuyama sanoo, että historiaa ei voida lopettaa väkivalloin.

Viimeinen ihminen Irakin jälkeen
kuva David Fukuyama

Jotta yksityishenkilön maailmankuvan pirstaloituminen yltää uutiseksi asti, on taustalta löydyttävä jotain aivan erityistä. Kuten mies, joka ennusti ”historian lopun”.

Amerikkalaisen ajattelijan ja Johns Hopkinsin yliopiston professorin Francis Fukuyaman uusin kirja Ame­rica at the Crossroads: Democracy, Power, and the Neoconservative Le­gacy on merkille pantava huomattava tapaus sekä kylmän sodan jälkeisen että uuden vuosituhannen alun histo­rian tulkinnassa.

Fukuyama perkaa perusteellisesti entisen uuskonservatiivisen vakau­muksensa. Hän tarjoaa katsauksen sekä uuskonservatiivisen ajattelun historialliseen kehitykseen että Yhdys­valtain ulkopolitiikan tulevaisuuteen.

Kirja elää hetkessä. Yhdysvalloissa George W. Bushin hallituksen suosio­lukemat lähestyvät mielipidetutkimuk­sissa 1970-luvulla läpeensä ryvetty­nyttä Richard Nixonin hallintoa. Muu maailma onkin jo pidempään odotta­nut Washingtonin konservatiivipiirien sisäistä kritiikkiä.

Fukuyama hallitsee vanhastaan ja­lon ajoituksen taidon julkaisumarkki­noilla. Hänen suurmenestyksensä The End of History and the Last Man osui täydellisesti kylmän sodan loppuun. Kirjaa edeltänyt artikkeli julkaistiin National Interest -aikakauslehdessä kesällä 1989, juuri ennen Berliinin muurin murtumista.

Todellinen uhka löytyy teknologian ja tieteen parista, jotka voivat suistaa historian kehityksen raiteiltaan.Kuusinumeroisia taalamääriä Fukuyamalle jo ennen julkaisua tuot­tanut pääteos löytyi kirjakaupoista tammikuussa 1992, kuukausi Neuvos­toliiton hajoamisen jälkeen. Tämän vuoden helmikuussa ilmestyi pehmeä­kantisen vedoksen uusi painos. Sen mukana on Fukuyaman kirjoittama uusi jälkipuhe, jossa hän puolustaa ja hiukkasen muokkaa vanhaa teesiään.

Vaikka otollinen julkaisuajankoh­ta oli suurilta osin eduksi kirjalle ja kirjailijalle, haitoilta ei uutismyllyssä vältytty. Kylmän sodan päätyttyä Fukuyaman kirja veti puoleensa mo­nia, jotka haluisivat juhlia kaatoaan neuvostohaaskan ympärillä. Heistä useat olivat ilmeisesti lukeneet vain nimen kirjan kannesta. Kylmän so­dan päätyttyä Fukuyaman kirja veti puoleensa erityisesti yhdysvaltalaista oikeistoa, joka halusi viettää peijaisia neuvostoruhon ympärillä. Moni juh­lija oli ilmeisesti lukenut vain nimen kirjan kannesta.

Fukuyama lienee tiennyt ”histori­an lopusta” kirjoittaessaan, että hän samalla pystyttää ison maalitaulun kriitikoilleen.

Silti on ihmeellistä, miten moni häntä jahdannut tuntui keskittyvän enemmän lännen voittoa juhlineiden ”triumfalistien” väitteiden kumoami­seen kuin itse Fukuyaman kirjaan.

The End of History on monita­hoinen teos, ei yksiselitteinen amerik­kalaisen tai laajemmin länsimaalaisen elämänmuodon ylistyskappale. He­geliläinen, saksalaisesta idealismista kumpuava lähestymistapa voi tuntua vieraalta anglo-amerikkalaisen liberalismin kyllästämässä ympäristössä. Historian loppu tapahtuu, jos tapah­tuu, ideoiden maailmassa, ei käytän­nön politiikan tasolla.

Liberaalidemokratiasta muodos­tuu ainoa legitiimi yhteiskunnallinen vaihtoehto. Sen lopullinen voitto perustuu vapauden kaipuuseen, joka puolestaan on ihmisluonnon jär­jenkäytön ilmentymä. Fukuyaman mukaan länsimaisen valistuksen arvot voivat olla universaaleja, mutta niiden voitto ei ole välttämättömyys, vaan mahdollisuus.

Historian lopusta puhuminen voi vaikuttaa yltiöoptimistiselta. Julkai­suajankohtaan nähden Fukuyaman teoksesta löytyy silti yllättävän suuri annos pessimismiä. Kirjan nimen loppuosan ”viimeinen ihminen” ei ole täydellinen ihminen. Friedrich Nietz­scheä mukaillen, hän elää viettiensä ja välineellisen järkiperäisyyden varassa. Ihmiselämän suuremmat kysymykset ovat jääneet moderniteetin jalkoihin.

Fukuyaman asema on siten sa­manlainen kuin Max Weberin, joka kammoksui elämää ”rationalismin rautahäkissä” tulkittuaan ensin kapi­talismin nousua. Liberaalidemokratia ja kapitalismi voivat olla ainoat jäljel­lä olevat vaihtoehdot, mutta ne syövät ihmistä sisältä.

Kysymys ihmisluonnosta tärkeä
Ennen kuin Fukuyama ponnahti suureen julkisuuteen, hänellä oli jo takanaan monivaiheinen akateeminen ura. Fukuyama syntyi vuonna 1952 Chicagossa hyvin toimeentulevaan yliopistoperheeseen. Hänen äitinsä isä oli perustanut Kioton yliopiston kan­santaloustieteen tiedekunnan. Fukuya­man oma isä oli sosiologi ja sosiaali­seen oikeudenmukaisuuteen keskitty­nyt protestanttipastori New Yorkissa, jonne perhe muutti pian Fukuyaman syntymän jälkeen. Länsimaistuneessa perheessä kasvanut Fukuyama ei oppi­nut japania, muttei häneen iskostunut myöskään isän kristinusko.

Fukuyaman oma ura alkoi Cornel­lin yliopistosta, jonne hän pääsi lu­kemaan klassisia kieliä ja kulttuureja opeteltuaan teinivuosinaan itsenäisesti kreikan kielen. Valmistuttuaan Cor­nellista hän päätyi Yalen yliopistossa suorittamiensa yleisen kirjallisuustie­teen jatko-opintojen johdattamana puoleksi vuodeksi Pariisiin opiske­lemaan Jacques Derridan ja Roland Barthesin alaisuuteen.

Kun Fukuyama palasi Yhdys­valtoihin, Yale ja kirjallisuustiede saivat jäädä. Niiden sijaan hän valitsi Harvardin ja valtio-opin. Uudessa yliopistossaan Fukuyaman tutkimusta ohjasi Samuel P. Huntington, joka parikymmentä vuotta myöhemmin kilpaili palstatilasta Fukuyaman kans­sa teesillään ”sivilisaatioiden yhteen­törmäyksestä”.

Vuonna 1979 tohtori Fukuyama muutti Kaliforniaan Rand Corporati­on - think tankin palvelukseen. Tutki­muksessaan hän keskittyi Yhdysval­tain ilmavoimien strategiaan Tyynellä valtamerellä. Los Angelesissa hän tapasi myös tulevan vaimonsa, Laura Holmgrenin, jonka kanssa hänellä on nyt kolme teini-ikäistä lasta.

Fukuyaman 1980-luku kului suk­kuloiden Washingtonin ja Kalifornian välillä. Ensimmäinen kutsu valtion palvelukseen tuli silloiselta apulais­puolustusministeriltä Paul Wolfowit­zilta, jonka Irakin-politiikan kanssa Fukuyama joutui törmäyskurssille vuosia myöhemmin.

The End of History -artikkelin menestyksen jälkeen Fukuyama ryhtyi täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Fuku­yama käänsi katseensa mitä moni­naisimpiin ihmiskunnan kohtalon kysymyksiin. 1990-luvun teknologia­huumaan ja huolettomaan ilmapiiriin sopi luottamusta ja sen sosiaalista merkitystä sekä länsimaisen väkival­takierteen mahdollista loppua käsitte­levät teokset Trust: The Social Virtues And The Creation Of Prosperity (1995) ja The Great Disruption: Hu­man Nature and the Reconstitution of Social Order (1999).

Kymmenen vuotta The End of Historyn jälkeen Fukuyama palasi sa­maan teemaan teoksellaan Our Post­human Future: Consequences of the Biotechnology Revolution (2002). Fu­kuyaman mieli oli muuttunut: historia voikin jatkua tai jopa alkaa uudelleen ihmiskunnan muuttaessa perusluonto­aan bioteknologian avulla.

Jos esimerkiksi omaa geneettistä perimää voi muokata mielensä mu­kaan, liberaalidemokratian perusta, ihmisyksilöiden tasa-arvo, murenee. Fukuyaman hyvin tuntevan australia­laisen tutkijan Owen Harriesin mu­kaan juuri kysymys ihmisluonnosta on Fukuyamalle keskeinen. Yhteiskunta­tieteiden materialismia karsastavalle Fukuyamalle Hegel ja Weber ovat siten olleet luontaiset aisaparit.

Demokratia ei ole ratkaisu terrorismiin
Vaikka Fukuyama pelkää bioteknolo­gian voimaa suhteessa ihmisluontoon, uudesta America at the Crossroads -teoksesta käy ilmi, ettei hän usko tek­nologian mahdollisuuteen mullistaa sodankäynnin perusluonnetta. Fuku­yaman kritiikin kohteeksi joutuvat puolustusministeri Donald Rumsfeldin opit pienistä iskujoukoista. Fukuyama ei myöskään näe islamilaista radi­kalismia ”suuren sodan” arvoisena vihollisena, vaan lähinnä poliittisena kamppailuna tavallisten muslimien maailmankuvasta.

Demokratiaa ei voi viedä, vaan sen täytyy syntyä luontaisesti sisäl­täpäin. Demokratia ei ole alkutila, johon kaikki valtiot luontaisesti pa­laavat, vaan luonnollisen yhteisöllisen kehityskulun lopputulos. Historian loppu ei olisi loppu, jos se ei vaatisi kehitystä. Siksi Fukuyama kutsuu historiaa väkisin eteenpäin työntäviä entisiä kollegojaan ja aatetovereitaan nyt ”leninisteiksi.” Eikä hän lämpene leninismin uudelle muodolle, neokon­servatiiveille sen enempää kuin van­hallekaan.

Fukuyama ei halua sotkea demo­kratiavientiä terrorisminvastaiseen kamppailuun: demokratia ei ole itses­sään ratkaisu terrorismiin. Fukuyama korostaa syyskuun 11. päivän terroris­tien olleen maallistunutta, keskiluok­kaista alkuperää. He radikalisoituivat eurooppalaisten ”viimeisten ihmisten” keskuudessa. Jo End of Historyn lo­pussa Fukuyama muistutti, että ide­ologisen taiston lakatessa ”osa kamp­pailee kamppailun vuoksi”.

Islamismi, islamo-fasismi tai mi­kään muu -ismi ei siis voi työntää uriltaan kehityskulkua kohti historian loppua. Ne ovat vain reaktioita mo­derniteettia vastaan. Todellinen uhka löytyy teknologian ja tieteen parista, jotka voivat suistaa historian kehi­tyksen raiteiltaan. Niin ydinase- kuin geeniteknologia ovat uhkia, jotka voivat tuhota ihmiskunnan ennen luvattua loppua.

Vaikka Fukuyaman uusin kirja ei tarjoa kaiken kattavaa maail­manselitystä, se ohjaa lukijaa kohti uutta lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin. ”Realistinen wilsonismi” ymmärtää legitimiteetin merkityksen kansainvälisissä suhteissa, muttei takerru YK:hon, vaan kannustaa mo­nien uusien kansainvälisten järjestöjen kehitystyöhön.

Järjestöjen pitää ansaita kannuk­sensa, jotta niillä on arvoa. Yhdys­valtain asevoimat ovat edelleen kan­sainvälisen järjestyksen taustavoima. Niiden käyttöä täytyy harkita tarkoin ja Fukuyama suhtautuu skeptisesti esimerkiksi sotaan Irania vastaan.

Fukuyama on kiertotietä kulkien saapunut liberaali-internationalistien kylkeen. Historia etenee edelleen kohti loppuaan, mutta loppu on muuttunut. Sitä värittää korostunut uusi luotta­mus liberaalidemokratian monimuo­toisuuteen, pohjoismaisesta sosiaali­demokratiasta anglo-amerikkalaiseen kapitalismiin. Vaikka yksittäisten liberaalidemokratioiden ”viimeiset ihmiset” erosivat mielipiteiltään jo End of Historyssa, nyt myös kansain­välisessä elämässä on tilaa erilaisille lähestymistavoille.

Uuskonservatiivien ajama ihmis­oikeuksilla ja demokratialla verhottu voimapolitiikka ei tuota toivottua tulosta. Yhdysvaltain tulisi ammentaa ymmärrystä myös rajojensa ulkopuolelta, erityisesti muilta liberaalidemokratioilta. Jotta historian voi lopettaa, täytyy ainakin kuunnella muita.