Hubert Védrine: "Eurooppalaiset eivät halua EU:sta suurvaltaa"

Niina Sarkonen

Ranskan entinen ulkoministeri Hubert Védrine on huolissaan presidentti Nicolas Sarkozyn ulkopoliittisista linjauksista, jotka viittaavat aggressiivisempaan rooliin maailmanpolitiikassa. EU-maiden johtajia hän patistaa vastuunottoon – Eurooppa tarvitsee yhteisen strategian vastatakseen nousevien suurvaltojen haasteeseen.

Nykyisin opettamiseen ja kirjoittamiseen keskittynyt Hubert Védrine kuului Ranskan ulkopoliittisen päätöksenteon ytimeen yli kolmen vuosikymmenen ajan. Hän toimi muun muassa Ranskan ulkoministerinä Lionel Jospinin vasemmistohallituksessa vuosina 1997–2002.

Ranskan EU-puheenjohtajuuden kynnyksellä Suomessa vieraillut Védrine hahmotteli Ulkopolitiikka-lehdelle Euroopan henkistä tilaa ja pohti mahdollisuuksia yhteisen ulkopolitiikan terävöittämiseen.

UP: Ranska on suhtautunut aiemmin hyvin kriittisesti transatlanttiseen yhteistyöhön, mutta onko tämä muuttumassa presidentti Sarkozyn myötä?
Hubert Védrine: Ranskan politiikka Yhdysvaltoja kohtaan on Charles de Gaullen ajoista lähtien ollut hyvin johdonmukaista, periaatteena: ”Ystäviä, liittoutuneita, mutta ei samalla linjalla” (Amis, alliés, pas alignés).  Tämä on tarkoittanut läheistä yhteistyötä, mutta mahdollisuutta myös sanoa ei, jos se on tarpeen. Presidentti Sarkozy on sen sijaan puhunut paljon ”länsimaisesta perheestä”, yhteistyön lisäämisestä USA:n kanssa.

Minua huolestuttaa tässä poliittisen merkityksen antaminen länsimaalaisuudelle, sillä se edistää sivilisaatioiden välistä kilpailutilannetta, konfliktia. George W. Bushin hallinnon välittämä viesti yhteisestä ”lännen leiristä” on lisännyt jännitettä maailmassa, sillä se perustuu vainoharhaisiin ennakkoluuloihin.

USA ajattelee vain itseään ja liittolaisiaan. Eurooppalaisten yksi mahdollisuus olisi luoda Natoon eurooppalainen pilari, vaikka aiemmat kokemukset USA:han vaikuttamisesta eivät ole kovin rohkaisevia. Pelkkä Yhdysvaltojen vastustaminen ei ole tehokas tapa toimia, kuten Ranska on monesti huomannut.

Sarkozy haluaa kuitenkin vapautua viidennen tasavallan ulkopolitiikasta ja tehdä asiat eri tavalla kuin edeltäjänsä Jacques Chirac. On kuitenkin liian aikaista arvioida hänen vaikutustaan, sillä todellisia tekoja on vielä vähän.

UP: Miten Sarkozyn suhtautuminen Natoon eroaa Ranskan aiemmista presidenteistä?
HV: Se on selvästi erilainen kuin Chiracin. Sarkozylla on oma käsityksensä siitä, mitä Natolla voidaan saavuttaa, miksi siellä ollaan ja mikä on Naton tehtävä maailmassa. Amerikkalaiset kannattavat sotilasliiton aktiivista roolia ja konflikteihin puuttumista – Eurooppa on perinteisesti nähnyt Naton puhtaasti puolustuksellisena organisaationa. Sarkozy haluaa muuttaa Ranskan linjaa, se on selvää, ja hänen viimeaikaiset puheensa ovat olleet arveluttavia.

UP: Mikä on Euroopan suurin turvallisuusuhka tällä hetkellä?
HV: Jos mietitään laajempaa mittakaavaa, suurin ongelma Euroopalle ovat nousevat suurvallat, joihin voidaan laskea paitsi Kiina ja Intia, niin jopa 15–20 muun valtion ryhmä, johon kuuluvat muun muassa Iran, Etelä-Korea, Thaimaa ja Turkki. Eurooppa on menettämässä vallan monopolin maailmassa.  On kysyttävä, miten tulemme toimimaan jatkossa näiden valtojen kanssa energiapolitiikan, talouden ja väestönkehityksen suhteen.

Terrorismi on myös vakava ongelma, mutta tapa jolla Bushin hallinto on sen yksinkertaistanut, on absurdi. Tämä on vaarallinen tapa suhtautua terrorismiin. Ei ole vain yhtä, vaan monenlaista terrorismia. Sitä vastaan ei voi taistella vain sotilaallisin keinoin, vaan tarvitaan muitakin tapoja. Mutta terrorismia ei pidä edes yrittää ymmärtää, koska siinä tapauksessa oikeutamme myös terroristien motiivit. Se on kuitenkin vain yksi ongelma muiden joukossa.

Eikä terroristeille pidä antaa liikaa huomioarvoa, koska juuri sitä he haluavat – käyttää maailmanlaajuista julkisuutta päämääriensä saavuttamiseen. Joka kerta kun joku sanoo, että terrorismi on maailman suurin turvallisuusuhka, terroristit ovat lähempänä voittoa. Sen sijaan on puututtava terrorismin poliittisiin syihin, esimerkiksi Irakissa. Presidentti Bush on hallintokaudellaan propagoinut enemmän terroristien puolesta kuin heitä vastaan.

UP: Entä miten Euroopan tulisi neuvotella Venäjän kanssa, jotta vastakkainasettelun kärjistyminen vältettäisiin?
HV: EU:n viimeisimmän laajentumisen jälkeen Eurooppa on kadottanut yhtenäisen suhtautumisen Venäjään. Venäjä osaa myös käyttää hyväkseen tätä hajanaisuutta. Euroopassa on nyt kaksi linjaa – Ranska, Saksa, Italia ja Suomi noudattavat käytännöllistä linjaa, jonka mukaan Venäjän kanssa on oltava varovainen, mutta tehtävä yhteistyötä ja rakennettava kumppanuutta. Ongelmia aiheuttavat toisella linjalla olevat Puola, Baltian maat ja eräät muutkin, jotka suhtautuvat Venäjään sotilaallisemmista lähtökohdista, osittain historiallisista syistä. Tämä kasvattaa jännitettä Euroopan ja Venäjän välillä.

Euroopan ulkopolitiikan ongelma niin Venäjän kuin Lähi-idän ja USA:nkin suuntaan on, että linjoja on todellisuudessa monta. Jos emme pääse yhteisymmärrykseen Venäjän-politiikasta, moni asia voi mennä pieleen, kuten energiapolitiikka – tämä onkin yksi Ranskan EU-puheenjohtajuuskauden painopisteistä.

UP: Kiinalaiset ovat saamassa yhä suuremman jalansijan Afrikassa. Onko Eurooppaa menettänyt jo tilaisuutensa siellä?
HV: Eurooppa on hylännyt Afrikan hetkellä, jolloin Kiina ja myös USA edistävät siellä voimakasta sotilaallista ja energiapolitiikkaa. Olisi outoa, että Eurooppa vetäytyisi juuri nyt tilanteesta vedoten kolonialistiseen historiaansa. Tämä tuskin on edes afrikkalaisten mieleen, vaikka he ovat varmasti tyytyväisiä kiinalaisten ilman ehtoja tekemiin sijoituksiin. Eurooppalaiset kun vaativat välillä kohtuuttomiakin sitoumuksia vastineeksi jopa hyvin pienistä investoinneista.

Kiinan toimet antavat kuitenkin Euroopalle hyvän syyn vahvistaa todellista kumppanuutta Afrikan maiden kanssa, ei holhoavalla tavalla, vaan tasa-arvoisista lähtökohdista. Olemme puhuneet ”kumppanuudesta” jo pitkään, mutta emme ole todellisuudessa harjoittaneet sitä. Tämän on muututtava.

UP: Miten EU:n roolia maailmanpolitiikassa tulisi kehittää jatkossa?
HV: Kyse ei ole vain keinoista ja toimista, vaan poliittisesta näkemyksestä. Ei ole selvää, haluavatko eurooppalaiset, että EU:sta tulisi maailmanvalta. Unionimaiden kansalaisilla on tästä erilainen käsitys kuin poliittisella eliitillä.

Eurooppalaiset eivät ole vielä vakuuttuneet siitä, että EU olisi yksi mahti muiden joukossa, yksi suurvalta moninapaisessa maailmassa. Kansalaismielipide pikemminkin pelkää, että EU:sta tulisi globaali voimatekijä, sillä se on idealistisen ja pehmeän vallan edistämisen kannalla.

Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset ovat halunneet ajatella, että kolonialismin ja sotien aika on ohi ja he toivovat, että kaikki voisivat elää tasa-arvoisina maailmanyhteisön jäseninä. Tämä on sympaattinen ajatus, mutta auttamatta ennenaikainen. Eurooppalaiset tuntuvat olettavan, että kaikki maailman kansat ajattelevat samoin kuin he. Todellisuudessa kuitenkin valtiot taistelevat vallasta, energiasta ja muista resursseista. Idealismi on tästä kaukana.

Eurooppalaiset johtajat pelkäävät muita nousevia mahteja. Energia on yksi suurimmista huolista. Länsimaat ovat kuitenkin hallinneet maailmaa Kolumbuksen ajoista lähtien. Noin 500 vuotta olemme päättäneet kaikesta: mitkä arvot ovat hyviä ja kannatettavia, mikä talousmalli on paras, miten luonnonvaroja tulisi käyttää ja niin edelleen. Nyt länsi on huolissaan statuksestaan, kun muuallekin maailmaan nousee suurvaltoja.

On epäselvää, miten tilanteeseen pitäisi suhtautua. Pitäisikö Euroopan ottaa hieman vainoharhainen ja väkivaltainen asenne muita kohtaan, kuten Bushin hallinto teki alkuaikoinaan, vai omaksua strategisempi ja älykkäämpi lähestymistapa, jolla Kissinger ja Nixon lämmittivät aikoinaan USA:n suhteet Kiinaan? Ainakin maailmantalouden muutoksissa USA on löytänyt paremman tasapainon
markkinoiden avoimuuden ja suojelemisen välillä.


Hubert Védrine

Syntynyt 1947

Valmistui Ranskan hallintokorkeakoulu ENA:sta ja Pariisin Sciences Po -yliopistosta, jossa nykyään opettaa

Vasemmistopuolue Parti Socialisten jäsen

Työskenteli ulkoasiainhallinnossa presidentti François Mitterandin ulkoasiain neuvonantajana, presidentinkanslian pääsihteerinä sekä ulkoministerinä Lionel Jospinin hallituksessa

Julkaissut 15 kirjaa, mm. Face à l’hyperpuissance (Editions Century 2006), Atlas du monde global (Pascal Bonifacen kanssa, Armand Colin/Fayard 2008)

François Mitterrand -instituutin puheenjohtaja vuodesta 2003