Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Nato uusi identiteettinsä

Andreas Behnke: Re-Presenting the West. NATO’s Security Discourse after the End of the Cold War. Department of Political Science, Stockholm University. Studies in Politics 120/2007, 275 s.

Pertti Joenniemi


Kylmän sodan päättyminen ei vienyt perustaa Pohjois-Atlantin puolustusliitolta, ja hiipumisen sijaan Natoon on liittynyt uusia jäsenmaita. Tätä laajentumista Readingin yliopiston lehtori Andreas Behnke tutkii Tukholman yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan.

Mitkään Natoa koskevat tiedot eivät sinällään riitä selittämään puolustusliiton vetovoimaisuutta, ja Behnken mukaan myös useimmat perinteiset kansainvälisen politiikan teoriat ovat riittämättömiä. Naton kukoistus on ollut erityisen vakava haaste niin sanotulle realistiselle koulukunnalle, jonka oppien mukaan Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton kaatuminen veivät liitolta ja yleisemmin myös läntiseltä yhteisöltä olemassaolon perusteet.

Realistisen teorian lähtökohtana on, että valtioiden väliset sodat voidaan estää vain luomalla aggressioita patoava voimien tasapaino. Miksi siis jatkaa liiton ylläpitämistä tilanteessa, jossa tasapainotettavaa vastapuolta ei enää ole?

Behnke osoittaa, että puolustusliitto ratkaisi pulmat muuttamalla näkemyksiä turvallisuudesta. Näin sille avautui mahdollisuus uusia myös käsitys itsestään. Aiemmin avoimesti poliittisesta sotilasliitosta on nykyisessä epämääräisten uhkien maailmassa sukeutunut niin yleispätevinä pidettyihin arvoihin nojaava “turvallisuusyhteisö”, ettei liiton poliittisuutta juurikaan huomaa. Kylmän sodan toisesta osapuolesta on tullut yleisen ja universaalin hyvän edusmies.

Puolustamalla demokratiaa, ihmisoikeuksia ja markkinataloutta Nato pyrkii asemoimaan itsensä kansainvälisen politiikan keskiöön. Se esiintyy rinnan YK:n ja EU:n kanssa – ellei asetu peräti eturiviin kansainvälisen järjestyksen sotilaallisena ankkurina.

Väitöskirjan merkityksiä purkava lähestymistapa auttaa ymmärtämään, miksei kylmän sodan väistyminen ja liittomaita yhdistäneen uhkan katoaminen johtanut Natoa kriisiin. Liittokunta onnistui vapauttamaan itsensä kylmän sodan sekä realismin kahleista ja pystyy nyt osoittamaan siihen arvoyhteisönä sisältyvät mahdollisuudet.

Olennaista on, ettei Nato nykymuodossaan ole vastapuoli. Se ei enää pyri patoamaan, eristämään, pelottamaan tai tasapainottamaan, eivätkä myöskään turvallisuustakuut kuulu sen keskeiseen sanastoon. Liitto pyrkii toimimaan esikuvana muille sekä saamaan arveluttaviksi tai peräti vaarallisiksi koetut toimijat omaksumaan samat lähtökohdat – tai painostaa ne tarvittaessa voimankäytöllä oikealle tielle.

Vastakkaisasettelusta luopuminen pakottaa paitsi Naton itsensä myös sen jäsenmaat uudistamaan identiteettinsä. Niistäkin tulee yleisen hyvän edustajia, eikä Nato-yhteys enää kytke niitä osaksi maailman kahtiajakoa.

Koska Nato pitää itseään hegemonisena toimijana, joka edustaa länttä, sen näkökulmasta on ymmärrettävää, että keskeisen Itä-Euroopan maat palaavat liittosuhteen solmiessaan ikään kuin juurilleen. Venäjän osalta tulkinta on kuitenkin toinen. Sillä on oma historiansa eikä suhdetta voi perustella paluuna. Naton nykyajattelun perusteella sille on kuitenkin tarjolla hyvän oppilaan rooli. Se on hyväksyttävä ”kumppani” muuttuessaan demokraattiseksi maaksi – tai ongelmatapaus, jos se poikkeaa Naton tarjoamalta arvopohjaiselta polulta.

Länsi-Balkan on juuttunut onnettomasti vanhaan voimapolitiikkaan, joten se on tuotava voimallisesti nykyisyyteen. Muuten alueen jälkeenjääneisyys voisi sen keskeisen sijainnin vuoksi vetää koko Euroopan menneisyyden syövereihin. Myös huomattava osa etelää ja Lähi-itää näyttäytyy Natolle vaarallisena ja kriisialttiina alueena, koska sekin edustaa muuttumatonta aikaa.

Kunkin toimijan vaarallisuuden aste liittyy siten sen ajallisesti mitattuun etäisyyteen Naton edustamasta arvoihanteesta. Muuttuessaan maantieteeksi tällainen aikakäsitys luo varsin Nato-keskeisen kansainvälisen järjestelmän, jonka ytimessä on syvän rauhantilan saavuttanut liittokunta. Sitä ympäröi joukko
 eriasteisia vaaroja ja epävakautta edustavia maita, joista jotkut ovat ohjattavissa oikealle tielle lyhyelläkin aikavälillä, mutta monet ovat juuttuneet historiaan lähes peruuttamattomasti. Kaikki on kuitenkin lopulta pyrittävä tuomaan niiden universaalien arvojen piiriin, joita Nato itse kokee edustavansa.

Tavoite on haastava, ellei peräti mahdoton. Ja pyrkimys muuttaa mahdoton mahdolliseksi takaa sen, että tekemistä riittää. Nykymuotoisen liiton elinkaaresta voisi ainakin periaatteessa muodostua varsin pitkä.

Behnke kuitenkin pitää Naton tapaa määritellä itsensä liian sulkeutuneena ja holhoavana. Toiseus näyttäytyy aina alempiarvoisena ja jälkeenjääneenä. Vastustajat eivät ole enää kylmän sodan aikaisten asetelmien tapaan tasavertaisia, eikä Nato siten kykene kunnon dialogiin niiden kanssa. Varsin perustellusti Behnke huomauttaa, että liiton identiteetti perustuu ”aina oikeassa” olemiseen, ja sillä on myös taipumusta sortua monologiin. Tällainen käytös ei aina edistä kansainvälistä turvallisuutta.