Kirjatutka: USA:n presidenttiehdokkaat eri linjoilla ulkopolitiikassa

John McCain: The Faith of My Fathers – A Family Memoir. Random House 1999, 368 s. ja Hillary Clinton: Living History – Hillary Rodham Clinton Memoirs. Simon & Schuster 2003, 718 s. ja Barack Obama: The Audacity of Hope – Thoughts on Reclaiming the America

Charly Salonius-Pasternak

Yhdysvaltalaiset pääsevät marraskuussa valitsemaan kahdesta presidenttiehdokkaasta, joiksi on ehdolla harvinaisen laadukas troikka. Obaman, Clintonin ja McCainin kirjoittamien kirjojen perusteella heitä yhdistää kunnioitus perustuslain arvoja kohtaan, mutta ulkopolitiikassa ehdokkaat tekevät toisiinsa selvän pesäeron.

Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaita on tippunut kisasta lähes viikoittain tätä juttua kirjoitettaessa, mutta helmikuun lopulla jäljellä oli enää kolme varteenotettavaa kandidaattia. Kaksi demokraattia, Hillary Clinton ja Barack Obama, sekä republikaanien ehdokas John McCain.

Ehdokkaat ovat ehkä paras troikka joista amerikkalaiset ovat päässeet valitsemaan ainakin viimeiseen 60 vuoteen. Jokaisella kolmella ehdokkaalla on ainakin huomattavan paljon paremmat edellytykset ja kyvyt harjoittaa onnistunutta ulkopolitiikkaa kuin nykyisellä presidentti George W. Bushilla.

 Clintonin Living History, McCainin The Faith of My Fathers sekä Obaman The Audacity of Hope ja Dreams from My Father tarjoavat lukijalle mahdollisuuden ymmärtää syvemmin, mikä motivoi ja ajaa näitä kolmea – miksi he heräävät joka aamu siihen lähes yli-inhimilliseen rääkkiin, johon presidenttiehdokkaat Yhdysvalloissa alistetaan. Jopa maan hyvin tunteva saa kirjoista yksityiskohtaisemman kuvan siitä, mistä Yhdysvalloissa – ilmiönä ja maana – on kyse.

Marraskuun neljäntenä päivänä tätä vuotta pidetään Yhdysvalloissa 56:nnet presidentinvaalit. Tammikuun 20:ntena seuraavaa vuotta valta vaihtuu 44. kerran peräkkäin – ilman väkivaltaa – äänestäjien päätöksen perusteella. Kun uusi presidentti vannoo virkavalansa, hän lupaa toimia perustuslain ja itsenäisyysjulistuksessa mainittujen, perustavanlaatuisten arvojen ja ”totuuksien” mukaisesti. Vaikka presidenttiehdokkaat ilmaisevat asian hyvin eri tavoin kirjoissaan, kunnioitus näitä arvoja sekä politiikan keskeistä tehtävää, yhteiskunnan paremmaksi muuttamista, kohtaan on selvästi Clintonia, McCainia ja Obamaa yhdistävä tekijä.

McCainin The Faith of My Fathers kertoo hänen amiraali-isänsä ja -isoisänsä palveluksesta merivoimissa sekä McCainin viidestä ”Hanoi Hiltonissa” vietetystä vuodesta. Hanoi Hilton oli Pohjois-Vietnamin ehkä tunnetuin
ja pahamaineisin sotavankila, jonne McCain joutui vuonna 1967, kun hänen hävittäjälentokoneensa ammuttiin alas. Kuvaukset vankilavuosista auttavat ymmärtämään, mihin McCainin Guantánamon vankileiriä ja kidutusta vastustava politiikka perustuu. Jos hänestä valitaan Yhdysvaltojen seuraava presidentti, Guantánamo suljettaisiin pikaisesti.

 Kirjassa esille tuleva luonteenpiirre, joka tuo mieleen vertauksen USA:n nykyiseen presidenttiin Bushiin, on jääräpäisyys. Mutta toisin kuin Bush, McCain on valmis muuttamaan poliittisia näkemyksiään kokemuksiensa perusteella. McCain onkin ollut lähellä vaihtaa poliittisia täpliään kahdesti elämässään, sillä hän todella uskoo, että poliitikon on palveltava vain yhden puolueen sijaan koko maataan ja sen kansalaisia. Kirjan nimi viittaa paitsi McCainin omiin ”esi-isiin”, niin myös maan perustajiin (Founding Fathers), jotka uskoivat siihen, että kun jokin on vialla, on muutokseen kykenevillä vastuu tehdä jotain muiden hyväksi.

Ulkopolitiikassa on ounasteltavissa, että McCainin hallinnossa traditioilla sekä asioiden loppuunviemisellä on suuri painoarvo – tämä osaltaan selittää hänen mielipiteensä, että Yhdysvaltojen on pysyttävä Irakissa niin kauan kuin se on tarpeen.

Usko yhteiskuntavastuuseen – siihen että on olemassa jotain itseään suurempaa, jota voi palvella – on myös yksi Hillary Clintonin Living History -kirjan pääviesteistä. Teos on kirjoitettu vuonna 2003, kun Clintonin ensimmäinen, vuonna 2001 alkanut senaattorikausi oli puolivälissä.

 Clintonilla on selvästi ollut halu kirjoittaa oma historiansa vastapainoksi sille tarinalle, jota hänestä oli ainakin vuosikymmenen ajan luotu muun muassa mediassa. Living History onkin varsin revisionistinen yritys kirjoittaa senaattorin henkilökohtainen ja poliittinen historia sellaiseen muotoon, että niistä ei muodostuisi estettä Yhdysvaltojen presidenttiydelle.

Kirjan uuden painoksen lopussa Clinton kiittää äänestäjiä mahdollisuudesta palvella heitä sekä maataan senaatissa. Kiitokset voisi osoittaa myös toiseen suuntaan: amerikkalaiset voisivat myös olla kiitollisia siitä, että Clinton ei jäänyt vain nuolemaan haavojaan, jotka kahdeksan vuotta Valkoisessa talossa aiheuttivat. Hän on noussut Yhdysvaltojen johtavien politiikkojen kastiin – ei vain saavuttaakseen valtaa, vaan tehdäkseen jotain, joka todella parantaisi keskivertoäänestäjän elämää.

Hillary Clinton tunnetaan jo terveydenhuollon uudistuksesta Bill Clintonin ensimmäiseltä presidenttikaudelta. Kaikki kansalaiset kattava terveydenuoltojärjestelmä olisikin Hillary Clintonin suurimpia kansallisia projekteja. Kirja antaa kaksijakoisen kuvan hänen ulkopoliittisista linjauksistaan. Jää epäselväksi, onko senaattori sittenkään maineensa mukainen poliittisten tuulien mukaan seilaava realisti vai jopa idealisti. Kirjassa esitetyt erityisen realistis-konservatiiviset näkemykset menevät kirjoittamisen aikaan jo selvästi suunnitteilla olleen vaalikampanjan piikkiin. Yrityksestä huolimatta, Clinton ei ole pystynyt kasvattamaan tukea ”riippumattomien” äänestäjien joukossa – konservatiiveista puhumattakaan.

Kirjassa ei juurikaan tuoda esiin sitä joskus keinoja kaihtamatonta tyyliä, jolla niin kutsuttu ”Hillaryland” joskus toimii. Saadakseen tästä, ja myös Clintonista, tasapainoisemman kuvan kannattaa lukea esimerkiksi Carl Bernsteinin A Woman in Charge. Se on massiviseen lähdeaineistoon ja satoihin haastatteluihin perustuva elämäkerta, jonka sivut luovat Clintonille särmää ja inhimillisyyttä, jonka puutteesta monet häntä aiheetta syyttävät. Maailmoja syleilevä Bernsteininkaan Clinton ei kuitenkaan ole, vaan määrätietoinen ja mediaa sekä vihollisiaan halveksuva ”intellektuelli konservatiivi ja tunteikas liberaali”.

Barack Obaman ensimmäinen kirja, Dreams from My Father on kirjoitettu jo ennen kuin hän oli päättänyt lähteä mukaan politiikkaan. Tuskin Obama olisi muuten kirjoittanut niin avoimesti juomisestaan sekä huumeiden käytöstä teini-ikäisenä. Jo tämä tekee kirjasta erilaisen, vaikka sen voima ei suinkaan ole yksittäisissä ”paljastuksissa”. Lukija tuntee istuvansa Obaman vieressä, kun hän yrittää tehdä itselleenkin selkoa omasta elämästään. Kirja kannattaa lukea jo siitä syystä, että se on hieno – lähes lyyrinen – kertomus nuoren monessa kulttuurissa kasvaneen miehen yrityksistä ymmärtää itseään, perhettään sekä yhteiskuntaansa.

Tämän perusteella voisi olettaa, että Obamalla on parempi kyky ymmärtää, miten ei-amerikkalaiset näkevät USA:n ja miten mitättömältä tuntuva sana tai kaksi voi loukata syvästi ja johtaa poliittisiin ongelmiin. Obaman tyylillä voi vain olla positiivisia vaikutuksia Yhdysvaltojen ulkopolitiikaan.

Kirjoittaessaan toista kirjaansa, The Audacity of Hopea, Obama halusi hioa sanojaan enemmän. Hän oli jo
nähnyt niiden potentiaalin muuttaa ihmisten elämää. Kuten Clintonin Living History, The Audacity of Hope on myös eräänlainen kampanjakirja. Toisin kuin Clinton, Obama ei pyri silottelemaan ja tarjoamaan omaa näkemystä historiastaan, vaan hän tähtää tulevaisuuteen. Obama haluaa kertoa lukijalle, mitä mieltä hän on yhteiskuntaan liittyvistä suurista teemoista, kuten arvoista, perustuslaista, uskonnosta, perheestä, sekä ei-amerikkalaisesta näkökulmasta ehkä kiinnostavimmasta aiheesta, ”maailmasta rajojemme ulkopuolella”.

Lukija saa ainakin viitteitä siitä, miten presidentti McCain, Obama tai Clinton toimisivat odottamattomissa tilanteissa. Mitä kirjat kertovat ehdokkaiden ulkopolitiikasta? The Audacity of Hopea lukuun ottamatta yksityiskohdat jäävät pimentoon, mutta lukija saa ainakin viitteitä siitä, miten presidentti McCain, Obama tai Clinton toimisivat odottamattomissa tilanteissa.

Kirjoista kaksi on syntynyt jo ennen syyskuuta 2001, mutta mitä ne voivat kertoa ehdokkaiden reagoimistavasta 9/11:n uusiutumiseen? Vastaus löytyy miettimällä ehdokkaiden vastauksia kahteen kysymykseen: Miten muutos saadaan aikaan? Sanoilla vai teoilla? Ja mikä luo pohjan voimalle ja kyvykkyydelle – usko tulevaisuuteen vai perinteisiin?

Kuten oheinen taulukko osoittaa, kaikki kolme ehdokasta putoavat eri neljänneksiin. McCain uskoo, että toiminta ja perinteet luovat perustan ”voimalle”. Clinton uskoo myös tekoihin, mutta sen lisäksi tulevaisuudesta kumpuavaan muutosvoimaan. Obamalle tärkeintä on viestien välittäminen ja kommunikointi, eikä kukaan joka on kuullut hänen puheitaan, voi epäröidä toisessa vastauksessa – Obama ammentaa voimaa tulevaisuudesta.

McCain olisi ulkopolitiikassa konservatiivisin presidentti, ja varovaisempi, ulkopolitiikan paremmin tunteva, mutta etenkin Irakin ja Iranin osalta seuraisi Bushin nykyistä linjaa. Obamalta taas voisi odottaa todennäköisimmin suuria symbolisia ulkopoliittisia eleitä. Jos presidentti Nixon meni 1970-luvulla Kiinaan avaamaan puhevälit maan johdon kanssa ja järkytti vuosikymmeniä Yhdysvalloissa noudatettua ulkopoliittista linjaa, olisi mahdollista ja jopa todennäköistä, että näkisimme ”Obama goes to Tehran” -tyyppisiä ulkopoliittisia avauksia.

Clintonin kohdalla vuosien kokemus liittolaisista sekä selvä transatlanttinen maailmankuva viittaavat keskustelevampaan ulkopoliittiseen tyyliin. Itse sisältö voi ainakin ensimmäisen vuoden aikana – osittaista Irakista vetäytymistä lukuunottamatta – olla konservatiivista. Sisäpolitiikka vie pitemmän korren, kuten Bill Clintonin ensimmäisellä kaudella.

Näillä kolmella on joka tapauksessa mahdollisuus saattaa päätökseen Bushin aikakauden kammottava kirja ja kirjoittaa uusia, maailmallekin toivoa tuovia lukuja. Etenkään Obaman tai Clintonin voitto ei olisi ainoastaan voitto ehdokkaalle itselleen tai Yhdysvalloille, vaan koko maailmalle.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää