Lääkkeiden vaikea tie kehitysmaihin

Kukka-Maaria Kuisma

Viimeisten 20 vuoden aikana lääketeollisuus on tuonut markkinoille yli 30 lääkettä, joiden ansiosta hiv-infektiosta on tullut tappavan taudin sijasta hallittava sairaus. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan kuitenkin vain 15 prosenttia kehitysmaiden hiv-potilaista saa tarvitsemaansa lääkitystä. Esteet lääkkeiden tiellä niitä tarvitseville ovat moninaiset, mutta syytettyjen penkillä on ennen kaikkea lääketeollisuus.

Lääkeyhtiöitä arvostellaan sosiaalisesti vastuuttomasta toiminnasta kehitysmaissa, etenkin lääkkeiden kohtuuttoman hinnoittelun takia. Esimerkiksi hiv-hoidon vuosihinta saattaa nousta kymmeneen tuhanteen dollariin kehitysmaissa, joissa ihmiset eivät ansaitse vastaavia summia edes vuosikymmenessä, eikä muuta rahoitusta aina ole tarjolla.

Lääkkeiden korkeita hintoja selittävät muun muassa niiden patentit. Patenteilla pyritään kannustamaan uusia innovaatioita, eikä palkinto uudesta lääkkeestä olekaan aivan vähäinen – 20 vuoden patentti tarkoittaa käytännössä monopoliasemaa lääkkeen valmistajalle, sillä suoraa kilpailua ei näin pääse syntymään.

Patentit voivat siis moninkertaistaa lääkkeen hinnan. Lääkärit ilman rajoja -järjestön selvitysten mukaan tehokkain tapa alentaa hintoja onkin geneeristen eli rinnakkaislääkkeiden valmistus.

Lääkeyhtiöt perustelevat korkeita hintojaan lääkkeiden huomattavilla valmistuskustannuksilla. Lääketeollisuuden voittomarginaalit ovat kuitenkin omaa luokkaansa verrattuna muihin teollisuudenaloihin. Kriitikot huomauttavat myös, että tutkimusvoimavarat keskitetään lähinnä teollisuusmaita kiinnostaviin lääkkeisiin, kun kehitysmaille tyypilliset sairaudet saavat huomattavasti vähemmän huomiota ja resursseja.

Vaikka kehitysmaiden väestö edustaa 80 prosenttia maailman väestöstä, niiden markkinaosuus globaalista lääkemyynnistä on vain kymmenen prosenttia. Tuotteita kehitetään niille markkinoille, joissa on eniten ostovoimaa, eli Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Japaniin.

Kansainvälinen yhteisö on vedonnut lääketeollisuuteen aktiivisesti, jotta se tekisi enemmän kehitysmaiden kansanterveyden hyväksi. Painostus on osittain tuottanut tulosta, ja tietyt lääkeyhtiöt ovat vapaaehtoisesti luopuneet patenteistaan, alentaneet hintoja ja tehneet lahjoituksia.

Käytäntö on kuitenkin vielä satunnaista ja maailmanlaajuisten terveyskriisien taltuttamiseksi tarvitaan järjestäytyneempää ja järeämpää toimintaa. Lääketeollisuus on luonnollisesti pakkokeinoja vastaan. Se keskittyisi mieluummin vapaaehtoisuuteen perustuvaan avunantoon.

WHO:ssa pohditaan parhaillaan erilaisia keinoja henkisen omaisuuden suojelun ja kehitysmaiden terveystarpeiden yhteensovittamiseksi. Periaatteessa kehitysmailla on jo käytössään keinoja lääkkeiden hintojen laskemiseksi. Maailman kauppajärjestö WTO:n alainen henkistä omaisuutta käsittelevä TRIPS-sopimus antaa mahdollisuuden käyttää niin sanottua pakkolisensiointia, jonka avulla valtio voi tarvittaessa antaa luvan valmistaa tiettyä lääkettä ilman patentinomistajan suostumusta.

Käytännössä tätä vaihtoehtoa käytetään vähän, sillä kehitysmaat pelkäävät lääkeyhtiöiden painostamien teollisuusmaiden kauppasanktioita. Eräät kehitysmaat kuten Intia ja Brasilia ovat kyenneet hyödyntämään rinnakkaislääkkeiden tuotantomahdollisuutta ja vähentämään riippuvuutta tuonnista, mutta suurimmalla osalla kehitysmaista ei ole kapasiteettia valmistaa tarvittuja lääkkeitä.

Pitkällä tähtäimellä kehitysmaiden oman lääketeollisuuden ja terveydenhuollon kehittäminen onkin paras ratkaisu lääkkeiden saatavuuden parantamiseksi.

Nykytilanteen parantamiseksi lääkeyhtiöiltä vaaditaan lisää vastuunottoa niiden toiminnan sosiaalisista vaikutuksista ja valtioilta lisää taloudellisia resursseja sekä poliittista sitoutumista uusien ratkaisumallien löytämiseksi. Prosessin on myös edettävä tehokkaammin kuin tällä hetkellä, sillä niin kauan kuin tilanne pysyy nykyisenkaltaisena, kehitysmaissa kuolee miljoonia ihmisiä tauteihin, joihin on jo olemassa parannuskeino.