Jääkö valtioiden välinen sodankäynti historiaan?

Raimo Väyrynen

Sotien määrä on vähentynyt maailmassa olennaisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen. Nykyaikaisessa sodassa ylivertainen teollinen voima ei riitä, kuten Yhdysvaltojen johtamien liittoumien vaikeudet Irakissa ja Afganistanissa ovat osoittaneet.

Sotilaallisen voiman käyttö on edelleen osa kansainvälisen politiikan keinovalikoimaa. Yksittäisistä tapauksista, kuten Venäjän ja Georgian välisestä sotilaallisesta yhteenotosta, päätellään helposti, että väkivallan käyttö kansainvälisissä suhteissa on yleistymässä – tai että tässä suhteessa on tultu käännepisteeseen. Johtopäätöksissä on kuitenkin syytä olla huolellinen, sillä kansainvälinen väkivalta on hyvin monimuotoinen ilmiö.

Tilastollinen perussuunta on ollut, että sotilaalliseen voimaan on viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana turvauduttu aikaisempaa vähemmän. Valtioiden väliset sodat ovat hävinneet miltei kokonaan ja sisällissotien määrä on laskenut. Tosin tämä positiivinen kehitys on muutaman viime vuoden aikana pysähtynyt. Olemmeko siis menossa kohti synkempää tulevaisuutta?

Pari vuotta sitten toimittamassani kirjassa Waning of Major War useat kirjoittajat todistivat, että suurvaltojen väliset sodat kuuluvat historiaan. Tämä väittämä on perusteltu sikäli, että vuoden 1945 jälkeen ei ole käyty yhtään suurvaltojen välistä sotaa (ellei sitten suurvallan käsitettä määritellä väljästi, jolloin Korean sotaa voidaan Kiinan ja Yhdysvaltojen yhteenoton osalta pitää suurvaltojen välisenä sotana). Syinä ovat muun muassa aseteknologian kehitys, kasvava taloudellinen keskinäisriippuvuus, kansainvälisten normien ja instituutioiden lisääntyvä merkitys sekä yleinen kulttuurimuutos rauhanomaisempaan suuntaan.

Suurvaltojen välinen sota on erittäin epätodennäköinen.En näe edelleenkään tarvetta muuttaa tätä ennustetta: suurvaltojen välinen sota on erittäin epätodennäköinen.

Jos nykyisiksi suurvalloiksi lasketaan väljästi Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Japani, Intia, Englanti, Saksa ja Ranska, niin näiden valtioiden välisissä suhteissa ei ole odotettavissa laajamittaista sotilaallisen voiman käyttöä. Historiaan ovat vaipuneet myös suurvaltojen väliset epäsuorat sodat (proxy wars), joita niiden liittolaiset kävivät keskenään. Lähi-idän ja Keski-Amerikan sodat olivat joiltain osin ”asiamiesten” välisiä sotia, ja niihin voidaan laskea myös Angolan sisällissota.

Kuva sotien luonteesta muuttuu jonkin verran, jos suursodiksi lasketaan Vaclav Smilin transformatiivisiksi sodiksi kutsumat taistelut (joita hän esittelee tänä vuonna julkaistussa teoksessa Global Catastrophes and Trends). Tällaiset sodat muuttavat ratkaisevalla tavalla poliittisia rakenteita, vaikka niissä ei olisikaan mukana suurvaltoja. Maailmansotien lisäksi Smil kelpuuttaa transformatiivisiksi sodiksi muun muassa Taiping-kapinan Kiinassa vuosina 1851–64 sekä Afganistanin sodan vuodesta 1979 alkaen, koska se vaikutti Neuvostoliiton hajoamiseenja Talibanin nousuun.

Lähi-itä ja Persianlahti kriisivyöhykkeellä
Valtioiden väliset sodat eivät ole täysin hävinneet. Tästä kertovat Etiopian interventio Somaliaan ja Israelin hyökkäys Libanoniin vuonna 2006. Onko interventiopolitiikka siis yleistymässä: kyllä ja ei. Monista maailman alueista on tullut rauhanvyöhykkeitä, turvallisuusyhteisöjä, joissa valtioiden välinen sota on tosiasiassa poistunut keinovalikoimasta.

Tällaisen vyöhykkeen muodostaa eteläinen Amerikka, jossa ei ole käyty valtioiden välistä sotaa sitten 1930-luvun – jos rajakahakat ja sota Falkland/Malvinas-saarista jätetään pois laskuista. Läntinen ja pohjoinen Eurooppa ovat olleet pysyvän rauhan vyöhyke toisesta maailmansodasta lähtien ja sama koskee Itä-Aasiaa sitten vuoden 1979, jolloin Kiina antoi Vietnamille sotilaallisen ”oppitunnin”.

Toki Itä-Aasiassa on edelleen olemassa suursodan mahdollisuus Kiinan ja Taiwanin sekä Koreoiden välillä. Taiwanilla ei ole kykyä aloittaa sotaa Kiinaa vastaan, mutta Kiina saattaa ryhtyä rajoitettuihin sotilaallisiin toimiin, jos Taiwan päättää julistautua itsenäiseksi. Pekingille Taiwanin asema on niin syvästi periaatteellinen kysymys, että se saattaa olla valmis demonstroimaan tämän myös aseellisesti.

Koreoiden välillä mahdollinen sota voi alkaa vain Pohjois-Korean hyökkäyksestä, jos sen yhä epätoivoisempi hallitus katsoo hyötyvänsä näin tuhoisasta liikkeestä jollain tavalla. Todennäköisempää kuitenkin on, että Pohjois-Korean regiimi sulaa käsiin, ja seurauksena on poliittinen sekasorto ja humanitaarinen kriisi.

Valtioiden välisen sodan mahdollisuus on olemassa myös Etelä-Aasiassa, Lähi-idässä ja Persianlahdella – niin sanotulla kriisikaarella, joka ulottuu myös Afrikan sarveen. Intian ja Pakistanin välistä sotaa ei voida sulkea täysin pois laskuista, erityisesti Kashmiria koskevan kiistan vuoksi. Viimeksi nämä maat ottivat sotilaallisesti yhteen vuoden 1999 jäätikkösodassa.

Kynnystä Intian ja Pakistanin väliselle sodalle nostaa kuitenkin maiden välillä toimiva ydinasepelote, joka lisää varovaisuutta molempien maiden ulko- ja puolustuspolitiikan hoidossa. Vaikka Pakistan onkin sisäisesti hajoamistilassa ja vaikka riski sen ydinaseiden joutumisesta vastuuttomiin käsiin on olemassa, ydinaseet eivät olisi ensimmäinen asetyyppi, johon valtaan nousseet ääriainekset turvautuvat, sillä ryhmät eivät itsekään pystyisi hallitsemaan joukkotuhoaseiden käytön seurauksia.

Silti ydinsodan riski on näillä näkymin kaikkein suurin Etelä-Aasiassa ja pitkällä aikavälillä ehkä Israelin ja Iranin välillä, mikäli jälkimmäinen todella hankkii ydinaseen.

Irakin sodat maamerkkeinä
Pohdittaessa kahden valtion välisen sodan todennäköisyyttä on aina huomattava, että suhteisiin vaikuttaa myös kolmas osapuoli. Tämä kolmas saattaa olla kansainvälinen järjestö, joka pyrkii estämään sodan jo ennalta. Todennäköisemmin tämä ulkopuolinen voima on kuitenkin johtava valtio tai sellaisten muodostama ryhmä.

Etelä-Aasiassa Yhdysvallat on johdonmukaisesti toiminut Intian ja Pakistanin välisen yhteenoton estämiseksi, minkä on mahdollistanut sen ydinteknologialla ja rahalla hankkima vaikutusvalta molemmissa maissa. Intian ja Pakistanin välinen sota huonontaisi edelleen amerikkalaisten asemaa heidän jumiuduttuaan sotilaallisesti jo Irakiin ja Afganistaniin.

Kun Pekingiä syvästi ärsyttänyt itsenäisyysliike nosti Taiwanissa muutama vuosi sitten päätään, Washington oli ensimmäisenä pidättelemässä Taipeita lähtemästä uhkarohkeaan politiikkaan. Valtioiden välisissä sodissa ovat suurvaltojen interventiot edelleenkin merkittävin ilmiö. Interventioita on kahta päätyyppiä: kansainvälisen yhteisön valtuuttamia tai suurvallan omatoimisesti toteuttamia sotilaallisia operaatioita. Sitä mukaa kun YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten suhteet ovat kiristyneet ja niiden huoli omasta suvereenisuudestaan on kasvanut, on myös kansainvälisen mandaatin hankkiminen interventiolle käynyt vaikeammaksi.

Maailman keskeisten valtioiden politiikassa on pitkään ollut vahvoja unilateraalisia piirteitä, jotka ovat korostuneet Yhdysvaltojen politiikassa. Eräänlaisiksi kehityksen maamerkeiksi voidaan asettaa George Bush vanhemman johtama sota Irakin karkottamiseksi Kuwaitista vuonna 1991 ja George Bush nuoremman hyökkäys Irakiin vuonna 2003. Edellisellä operaatiolla oli YK:n tuki – olihan Irak hyökännyt suvereenin maan, Kuwaitin, kimppuun.

Irakissa nyt meneillään olevalla sodalla ei ole yhtä selkeää oikeutusta, sillä tavoitteena oli Saddam Husseinin hallinnon syökseminen vallasta ja yhteiskunnan demokratisoiminen amerikkalaisen mallin mukaan. Edellisessä tavoitteessa onnistuttiin, jälkimmäisessä epäonnistuttiin.

Afganistanissa vuonna 2001 aloitetun intervention päämääränä oli puolestaan terrori-iskuista vastuullisen al-Qaidan tuhoaminen ja Taliban-hallituksen kukistaminen, mikä onnistui vain osittain ja väliaikaisesti. Sodalla on kuitenkin ollut oma oikeutuksensa, koska sillä vastattiin Yhdysvaltoja vastaan tehtyihin iskuihin.

Sota ihmisten mielistä
Bushin hallinnon hyökkäys Afganistaniin ja erityisesti Irakiin perustuu valtioiden välisen teollisen sodan kaavaan, jossa maailman johtava sotilasvalta hyökkää huonosti käyttäytyvän pienemmän ja yksinvaltaisen hallituksen kimppuun ja kukistaa sen. Taustalla on 1990-luvulla kehitetty niin sanottu Powellin oppi, jonka mukaan Yhdysvaltojen käymien sotien tuli perustua massiiviseen sotilaalliseen ylivoimaan, olla lyhyitä ja johtaa ratkaisevaan lopputulokseen. Opilla haluttiin torjua armeijaa vainonnutta Vietnamin sodan haamua.

Malli ei kuitenkaan sovi Irakiin, vaikka Saddam Husseinin armeijan vastarinta kaatui parissa viikossa kuin korttitalo. Tämän todistaa tuoreessa kirjassaan The Utility of Force kenraali Rupert Smith, joka komensi brittidivisioonaa ensimmäisessä Persianlahden sodassa ja YK-joukkoja Bosniassa. Smithin mukaan valtioiden välistä sotaa ei ole enää olemassa, vaan sen sijalle on tullut ”war amongst the people”.

Tällaisessa taistelussa sotilaallinen voima ei ole keskeinen tekijä, vaan voitto edellyttää ihmisten saamista omalle puolelle.Tällaisessa taistelussa sotilaallinen voima ei ole keskeinen tekijä, vaan voitto edellyttää ihmisten saamista omalle puolelle. Sen sijaan, että vastustajan tahto murrettaisiin clausewitzilaisesti sotilaallisella voimalla, tavoitteena on kohdemaan kansan muuttaminen myötämieliseksi omalle politiikalle sopivin sotilaallisin ja poliittisin keinoin.

Perinteisen ja modernin sodan välinen ero on herättänyt Yhdysvalloissa vilkasta keskustelua, jopa enemmän sotilaiden kuin poliitikkojen keskuudessa. Kenraali David Petraeuksen kaltaiset uudistajat painottavat Smithin tavoin sitä, että Yhdysvaltoihin kohdistuvat turvallisuusuhkat ovat seurausta yleisestä alueellisesta epävakaisuudesta, eivät niinkään muiden valtioiden aggressiivisista toimista. Tämän vuoksi tarvitaan riskipitoisten ja hauraiden valtioiden vakauttamista, jotta terrorismi ei saisi niistä tukialueita itselleen.

Saakašvili sai opetuksen
Powellin ajattelun kannattajat – ja heitä on edelleen olemassa – myöntävät kyllä vakauden rakentamisen tärkeyden, mutta pelkäävät, että uudistajien keinoilla päädytään pitkiin sotiin, jotka syövät armeijan moraalia ja toimintakykyä. Luultavasti Afganistanin sodan lopputulos tulee olemaan erityisen tärkeä koulukuntien välisessä kädenväännössä. Sodan pitkittyminen tuloksettomana tai suoranainen tappio nostaisi Powellin ajatukset uudelleen esiin.

Keskustelun taustalla on kysymys siitä, millaista väkivaltaa modernin armeijan tulisi käyttää. Smith arvioi oikein sodan muuttuvaa luonnetta, mutta hänen mallinsa viittaa pitkään ja epämääräiseen sotaan, jossa sotilaallinen ja siviilien toiminta sekoittuvat toisiinsa ja kummankin tehokkuus kärsii.

Afganistan on esimerkki siitä, kuinka maassa sotivat ulkopuoliset postmodernit valtiot törmäävät esimoderneihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, joissa valta on pirstoutunut. Postmodernin valtion rationaalisuus ei kykene hallitsemaan hauraiden valtioiden poliittista dynamiikkaa, ja seurauksena on konfliktien jatkuva määrällinen ja laadullinen epäsymmetria. Kenraali Petraeus on korostanut, että Irakin oppeja ei voi suoraan siirtää Afganistaniin, koska heimopäälliköiden taivuttelu liittolaisiksi on vielä vaikeampaa kuin irakilaisten.

Georgian ja Venäjän välinen sota oli hyvin perinteinen sota. Siinä pienempi valtio astui suuremman rakentamaan ansaan ja joutui massiivisen sotilaallisen iskun kohteeksi. Sota sai miltei henkilökohtaisia piirteitä, kun pääministeri Putin halusi antaa presidentti Saakašvilille opetuksen sekä näytön omasta ja Moskovan voimasta.

Onkin epätodennäköistä, että Venäjä turvautuisi sotilaallisen voimaan muita naapurivaltioita vastaan. Lännen reaktio olisi myös paljon jyrkempi, jos voimankäytön kohteena olisi Naton tai EU:n jäsenmaa.