Alexander Stubb: "EU tarvitsee kaksi idänpolitiikkaa"
Ulkoministeri Alexander Stubb haluaisi jo unohtaa ajatuksen, jonka mukaan Suomella on erityisasema Venäjään nähden. Ulkopoliittista päätöksentekoa hän rukkaisi parlamentaarisempaan suuntaan, kun sen aika on.
Ulkoministeri Alexander Stubb (kok) kuvasi muutama viikko sodan jälkeen suurlähettiläspäivillä pitämässään puheessa Georgian sotaa ”ulkopolitiikan herätyskelloksi”, joka havahduttaisi meidät pohtimaan kansainvälisen järjestelmän tulevaisuutta. Hänen diagnoosinsa oli, että sodan aloittaneen päivämäärän 8.8.08 jälkeinen maailma ei ole enää sama kuin ennen.
Ulkopolitiikka kysyi Stubbilta, miten Georgian sota muutti EU:n ja Suomen ulkopolitiikan suuntaa.
Ulkopolitiikka: Muuttiko Georgian sota maailmaa?
Alexander Stubb: Sota oli merkittävä suunnanmuutos maailmanpolitiikassa, vaikka ei ehkä yhtä merkittävä kuin mitä itse ajattelin kaksi viikkoa sodan jälkeen. Mutta voimapolitiikka, joka oli kylmän sodan jälkeen pysynyt taustalla, palasi uudelleen keskusteluun.
Ennen sotaa puhuttiin paljon uusista uhkista, ilmastonmuutoksesta, terrorismista, äkkinäisistä muuttoliikkeistä. Mutta perinteinen voimankäyttö tuli jälleen keskusteluun, kun syntyi taistelu alueellisesta koskemattomuudesta. Alettiin jälleen puhua alueiden itsenäisyydestä sekä konfliktista suuren ja pienemmän vallan välillä. Konflikti synnytti loven maailmankatsomukseen, joka uskoi, että ”historian loppu” on käsillä – että demokratia ja markkinatalous ovat niskan päällä ja että kansainvälistä politiikkaa leimaa globaali keskinäisriippuvuus.
Kun kansainvälisten järjestöjen rakennelma murenee, niin kansallisvaltiot ovat heti valmiina ottamaan lisää valtaa itselleen.Suurten trendien tasolla maailmanjärjestelmän suurin ongelma on se, että kansainväliset järjestöt eivät ole kyenneet uudistumaan ja sopeutumaan kylmän sodan jälkeiseen tilanteeseen. YK on ehkä räikein esimerkki, Etyj toinen. Jälkimmäisellä ei ole merkittävää kaikupohjaa lännessä. Kun kansainvälisten järjestöjen rakennelma murenee, niin kansallisvaltiot ovat heti valmiina ottamaan lisää valtaa itselleen.
Ei tapahtumissa sinänsä ollut mitään uutta, voimankäyttöä on aina ollut, mutta se että tapahtumat tulivat Euroopan rajoille, oli shokki. Ei Georgian sota ehkä muuttanut maailmaa, mutta Eurooppaa kylläkin.
UP: Miten Eurooppa muuttui?
AS: Sota vahvisti Euroopan yhtenäisyyttä, kun jäsenmaat vihdoin ymmärsivät, että meidän pitää tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä, pystyä puhumaan yhdellä äänellä. EU:n ohjenuorana kriisin aikana oli, että puhutaan kovaa, mutta toimitaan pehmeästi.
Ylipäätään kriisi siirtää EU:n painopistettä itään. Jos painopiste on aiemmin ollut Keski-Euroopassa tai Länsi-Balkanilla, niin nyt se on siirtymässä Kaukasiaan ja osittain myös Keski-Aasiaan, sillä jatkossa ei haluta tehdä samoja virheitä kuin mitä tehtiin Kaukasian kanssa.
EU tarvitseekin kahta idänpolitiikkaa. Toinen koskee suhteita Venäjään ja toinen pitää sisällään Itä-Euroopan eli Ukrainan, Moldovan ja Valko-Venäjän sekä Etelä-Kaukasuksen ja Keski-Aasian maat. Venäjä on EU:lle strateginen kumppani ja keskinäisriippuvuus vallitsee, mutta on suuri haaste muodostaa kumppanuudesta toimiva suhde.
Samalla EU tarvitsee todellisen politiikan myös koskien Itä-Eurooppaa, Etelä-Kaukasusta ja Keski-Aasiaa. Niitä ei voida kohdella vain ex-Neuvostoliiton jakojäännöksinä, sillä alueiden poliittinen vakaus, demokratia, taloudellinen kehitys ja energiakysymykset ovat EU:lle hyvin tärkeitä kokonaisuuksia. Tätä toista idänpolitiikan raidetta pohditaan parhaillaan EU:n sisällä niin sanotun itäisen kumppanuuden puitteissa.
UP: Miten vakava on EU:n ja Venäjän välisiin suhteisiin tullut särö?
AS: Suhteet viilentyivät kriisin seurauksena, mutta uskon että ne lämpenevät nopeammin kuin osattiin ennakoida. Tämä johtuu finanssikriisistä.
Myös Venäjän jo monta vuotta ajama keskustelu mahdollisesta uudesta turvallisuusjärjestelmästä Euroopassa voi saada uutta puhtia. Keskustelu ei ehkä lähde liikkeelle heti konfliktin jälkeen, ja se olisi voinut olla uskottavampaa, jos kriisiä ei olisi ollut lainkaan, mutta yhteistyön tarvetta ei voi enää kukaan kiistää.
En ole missään mielessä eristäjä tai sanktioiden kannattaja, vaan uskon, että yhteispelin periaatetta on noudatettava myös Venäjän suuntaan.
UP: Millaisia vaikutuksia Georgian sodalla oli Suomen ulkopolitiikkaan?
AS: Sota muistutti meitä siitä, että voimankäyttö kansainvälisen politiikan keinona on edelleen mahdollinen. Suomessa tosin on pitkät perinteet itsenäiseen ja uskottavaan maanpuolustukseen panostamisesta – Suomen armeija on väestömäärään suhteutettuna yksi maailman vahvimmista, ainakin lukumäärältään.
En silti näkisi, että Venäjä on Suomelle sotilaallinen uhka, vaikka monet yrittivät vetää tällaisia johtopäätöksiä heti sodan jälkeen. Keskustelu on kuitenkin käytävä. Pidän valitettavana vain sitä, että Suomessa turvallisuuspoliittinen keskustelu usein tarrautuu heti Natoon, joka vie huomiota pois todellisesta aiheesta – miten uusi tilanne vaikuttaa Suomen turvallisuuteen ylipäätään.
UP: Miten sota vaikutti Suomen Nato-keskusteluun?
AS: Suomen Nato-keskustelu on erittäin mustavalkoista – mitä tahansa sanookin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, ihminen leimataan heti sen mukaan, onko hän Naton kannattaja vai vastustaja. On sairasta, että sanojaa ollaan heti naulaamassa nurkkaan tyyliin: ”miten voit sanoa noin, oletko Naton kannattaja?” Tai toisinpäin. Pitäisi katsoa vähän laajempia yhteyksiä ja miettiä miten toimintaympäristö on muuttunut.
Suomessa syntyi kaksi koulukuntaa Georgian sodan jälkeen: toiset sanoivat, että katsokaa nyt, tämän seurauksena emme voi missään nimessä mennä Natoon, muuten olisimme samassa veneessä Georgian ja Ukrainan kanssa, ja toiset sanoivat, että meidän on mentävä Natoon heti. Itse istun aika tukevasti näiden kahden koulukunnan välissä. Olen sitä mieltä, että viimeinen asia, joka pitää tehdä, on muodostaa – myönteinen tai kielteinen – Nato-kanta heti tällaisen kriisin jälkeen. Keskustelua pitää jatkaa.
UP: Mitä seurauksia mahdollisella Nato-jäsenyydellä olisi Suomen ja Venäjän suhteisiin?
AS: En näe, että jäsenyydellä olisi mitään radikaaleja vaikutuksia. Venäjä on sanonut monesti, että se on täysin Suomen päätettävissä. Valitettavasti meillä on paljon uussuomettunutta jengiä, joka on erittäin huolestunut jokaisesta Venäjän lausunnosta. Minusta ei pitäisi olla. Venäjä näkee meidät EU-maana ja kohtelee meitä kuten muita EU-maita. Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys on aivan eri asia kuin Georgian tai Ukrainan, näitä ei voida verrata keskenään.
Jäsenyys tuskin juuri nyt lämmittäisi Suomen ja Venäjän välisiä suhteita. Toisaalta lännen ja Venäjän keskinäinen riippuvuus on niin suuri, että molemmat näkevät yhteistyön tien oikeaksi.
UP: Mikä on tilanne energiaturvallisuuden osalta? Pitäisikö Suomen vähentää energiariippuvuuttaan Venäjästä?
AS: Suomi on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että riippuvuutemme yhdestä maasta, tässä tapauksessa Venäjästä, ei ole yhtä suuri kuin monissa muissa Euroopan maissa. Vaikka kaasustamme 100 prosenttia tulee Venäjältä, kaasu muodostaa Suomen kokonaiskulutuksesta vain 10 prosenttia. Tämä määrä pystytään muuttamaan toiseksi energiamuodoksi koska tahansa. Kolmasosa kaikesta energiasta tulee kuitenkin Venäjältä, mikä on merkittävä osa.
Energiasta käytävä keskustelu on vasta alkamassa EU-tasolla, vaikka se onkin jo tärkeä ulkopolitiikan jatke monille maille.
UP: Oletko havainnut Georgian sodan jälkeen merkkejä uussuomettumisen vahvistumisesta Suomessa?
AS: Kyllä, ja olen erittäin huolestunut siitä. Kuulen edelleen lausuntoja, joissa esitetään, että Suomella on erityisasema suhteessa Venäjään. Myös Venäjän esittämä kritiikki Suomelle joko Etyjin puheenjohtajamaana tai EU-maana otetaan hirveän henkilökohtaisesti, ja jokainen sanamuoto mitataan viivoittimella. Tämä on menneen maailman ajattelua.
Ymmärrän, että tämäntyyppistä pelkoa esiintyy esimerkiksi Valko-Venäjällä, mutta on uskomatonta, että Suomessa vuonna 2008 esitetään tällaisia näkemyksiä. Suomalaisena ja ulkoministerinä täytyy sanoa, että minua hävettää. Hyvä että keskustellaan, mutta keskustelua voitaisiin nykyään käydä jo vähän toisesta näkökulmasta kuin että ”mitäköhän Venäjä meistä juuri nyt ajattelee”. Se ei kerta kaikkiaan ole tästä maailmasta.
Toisaalta pitäisi voida kritisoida kaikkia osapuolia, jos kritiikkiin on aihetta: eivät georgialaisetkaan selviä tästä kriisistä puhtain paperein, kuten eivät venäläiset, eteläosseetit tai abhasialaisetkaan. Meillä on ulkopolitiikassa selvät periaatteet ja arvot, ja pitäisi olla selvää, että kun niitä rikotaan, niin siitä pitää voida puhua ilman uussuomettuneita älähdyksiä.
UP: Miten haluaisit uudistaa tapaa, jolla Suomessa tehdään ulkopolitiikkaa?
AS: Keskustelua pitäisi olla enemmän ja sen pitäisi olla vapaampaa, ollaan liian nopeita tyrmäämään ja kategorisoimaan – keskitytään liikaa sanamuotoihin ja pilkunviilaamiseen, kun pitäisi katsoa isoja megatrendejä. Ja pelätään liikaa sitä, mitä muut meistä ajattelevat.
Diplomatia on vaikea taiteenlaji ja se pitää hoitaa tyylillä, mutta kansainvälisiin suhteisiin kuuluu myös periaate, että kun puhutaan, niin puhutaan rehellisesti ja avoimesti. Sitä meidän kannattaisi noudattaa enemmän Suomessakin.
Haluaisin enemmän ulkopoliittista keskustelua myös eduskuntaan. Selontekojärjestelmä sopii varmasti puolustuspolitiikkaan, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se ei toimi yhtä hyvin. Neljän vuoden tähtäimellä tehtävien suunnitelmien sijaan voitaisiin tehdä vuosittain 10–15 sivun linjapapereita, white papereita, joista käytäisiin keskustelua myös eduskunnan suuressa salissa.
Ulkopoliittinen troikka, presidentti, pääministeri ja ulkoministeri, muodostavat tällä hetkellä toimivan tiimin. Meillä on hauskaa yhdessä, ja erimielisyyksistä puhutaan suoraan, mikä on yleensä edellytyksenä sille, että saadaan myös jotain aikaiseksi. Systeemiä voisi olla syytä muuttaa joskus tulevaisuudessa, mutta tällä mennään ainakin vuoteen 2012. Itse olen aina ollut vahvemman parlamentaarisen järjestelmän, myös parlamentaarisen ulkopolitiikan kannattaja.
Liite:
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää