Maallistunut maailmanpolitiikka saa uskonnot kukoistamaan

Lauri Tähtinen

Huntingtonin kiistanalaiset teesit sivilisaatioiden välisestä yhteentörmäyksestä elävät yhä, vaikka niiden todistusvoima jäikin heikoksi. Huntingtonin ansioksi voi kuitenkin laskea uskonnon nostamisen maailmanpolitiikasta käytävän keskustelun ytimeen, missä sen paikka on yhä – maallistumisesta huolimatta.

kuva Sergio Alvarez

Samuel P. Huntingtonin teesi sivilisaatioiden välisestä yhteentörmäyksestä ei osoittautunut päteväksi ennustukseksi. Viisitoista vuotta sitten Foreign Affairs -aikakauslehdessä ilmestynyt Clash of Civilizations? -artikkeli ei pystynyt selittämään tosimaailman konflikteja, mutta käsitteenä kulttuurien yhteentörmäys on elänyt sitäkin voimallisemmin keskustelijoiden ja poliitikkojen mielissä.

Kyse ei ole enää pitkään aikaan ollut Huntingtonin teesin pätevyydestä, vaan sen merkityksestä 1990-luvun loppupuolen ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikalaistulkinnoille. Tässä mielessä se on jo osa historiaa.

Eräs Huntingtonin vuonna 1993 ilmestyneen artikkelin ja sitä seuranneen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order -teoksen suurimpia ansioita oli keskustelun herättäminen uskonnon maailmanpoliittisesta merkityksestä. Vaikka Harvardin professoria eivät eri teologiat liiemmin kiinnostaneet ja hänen lähestymistapansa uskontoon konfliktien sytykkeenä tai vähintäänkin polttonesteenä kärjisti todellisuutta, hänen avauksensa mahdollisti uskonnosta puhumisen. Kun uskonto on kerran nostettu pöydälle, sitä on ollut vaikea työntää takaisin maton alle.

Uskonnon merkityksen kasvun voi nähdä myös todellisessa maailmassa. Sekä islam että kristinusko, erityisesti helluntailaisuus, leviävät kulovalkean tavoin eteläisellä pallonpuoliskolla. Jo yli puolet ihmiskunnasta tunnustaa jompaakumpaa suurta lähetysuskoa.

Samaan aikaan erityisesti englanninkielisessä maailmassa on noussut uuden, rajun tunnustuksellisen ateismin aalto, jonka harjalla matkustavat Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin kaltaiset keskustelijat. Uusateismin lisäksi uskontokuntiin kuulumattomien määrä lännessä kasvaa. Jos etsii nykyajan uskonnollisten konfliktien rintamalinjoja, eräs niistä onkin voimakkaan tunnustuksellisen uskonnon ja läpikotaisin maallistuneen kulttuurin välillä.

Uskonto haastajana

Nigeria sai toimia esimerkkinä kulttuurisesti ja uskonnollisesti jakautuneesta valtiosta jo Huntingtonille. 140 miljoonan asukkaan Nigeria on maanosansa suurin valtio. Kristittyjä ja muslimeja on lähes yhtä paljon. Maan uskontokuntien väliset suhteet ovat kärjistyneet niin opinkappaleita koskevissa kuin arkipäiväisissäkin asioissa.

Nigerian pohjoisosissa on vuodesta 1999 eletty islamilaisen sharia-lainsäädännön mukaisesti. Pohjoisessa eri uskontoryhmien välejä hiertävät myös tuloerot: muslimit ovat yleisesti ottaen varakkaampia kuin vähemmistönä elävät kristityt. Pääosin kristityn eteläosan merkittävin uskonnollinen toimija on anglikaaninen arkkipiispa Peter Akinola, joka kannattaa huomattavasti kovempaa linjaa suhteessa islamiin verrattuna esimerkiksi britti- ja amerikkalaispiispoihin.

Uskonnolliset ristiriidat maailman kristittyjen ja muslimien välillä tulevat Nigeriassa todeksi pienoiskoossa. Maan tilanne todistaa myös, miten uskonnollinen identiteetti voi haastaa kansallisvaltion. Keskusvalta ei ole kyennyt luomaan maahan yhtenäisyyttä, joka olisi estänyt tuhansien ihmisten kuoleman uskontokuntien välisissä yhteenotoissa.

Yhteentörmäyksen osapuolet, kristityt ja muslimit, ovat ennestään tuttuja, mutta näyttämö on kovin kaukainen. Johtopäätösten tekeminen länsiafrikkalaisen tapauksen pohjalta ei ole ongelmatonta, sillä kyseisen yhteiskunnan läpikotaisin tuntevia keskustelijoita on vähän. Uskontojen kamppailu onkin helpompi nähdä kaukaa kuin läheltä. Yksityiskohdat johtavat usein suurteorioiden surmaan.

Keskittyminen kristittyjen ja muslimien välisiin konflikteihin vääristää kokonaiskuvaa maailman uskonnoista ja politiikasta. Vähän yli puolet maailman 6,6 miljardista ihmisestä on joko kristittyjä tai muslimeja. Heidän yhteismääränsä on kieltämättä suuri, mutta silti lähes puolet maailman väestöstä ei kuulu ainakaan vielä abrahamilaiseen uskontokuntaan – kristittyihin, muslimeihin tai juutalaisiin.

Ulkopuoliset eivät näe kristittyjen ja islaminuskoisten välisissä konflikteissa kahden kaukaisen kulttuurikunnan kamppailua, vaan kirjauskontojen sisäisen perhekiistan. Toisella puoliskolla maapallon väestöstä ei siis ole osaa tai arpaa Nigerian kaltaisiin abrahamilaisiin välienselvittelyihin. Ulkopuoliset harvoin näkevät kristittyjen ja islaminuskoisten välisissä konflikteissa olevan kyse kahden kaukaisen kulttuurikunnan kamppailusta, vaan pikemminkin kirjauskontojen sisäisestä perhekiistasta. Eräs näköalapaikka tälle katsantokannalle on usean maailmanuskonnon kotimaa Intia.

Niemimaan pääuskonto on ylivoimaisesti hindulaisuus, jota tunnustaa 800 miljoonaa intialaista. Viime vuosina hinduaktivistit ovat halunneet muokata maansa identiteettiä nehrulaisen sekulaarista Intiasta uskonnollisesti yhtenäiseen Hindustaniin.

Kamppailua vanhaa järjestystä ja islamilaisten mogulihallitsijoiden ja eurooppalaisen siirtomaavallan perintöä vastaan käydään eri rintamilla. Esimerkiksi ulkoisista valloittajista muistuttavia kaupunkien nimiä on muutettu: Bombaysta on tullut Mumbai. Hindunationalistien näkökulmasta kristinuskon ja islamin vaikutteiden poispyyhkiminen on osa monoteististen valloittajien vastaista taistelua.

Se ilmenee Kashmirissa kamppailuna muslimiterroristeja vastaan, ja Koillis-Intiassa Nagalandin osavaltiossa baptistikristittyjen itsenäisyyspyrkimyksien tukahduttamisena.

Taistelu Intian identiteetin määrittelystä kuvaa, miten abrahimilaisten uskontojen mukana leviää myös poliittis-teologinen haaste: miten sovittaa yhteen velvoitteet jumalaa ja valtiota kohtaan?

Siinä missä sekä kristinusko että islam ovat vaatineet täydellistä sitoumusta yhteen erityiseen Jumalaan, Intia on tunnettu monien jumalien ja jopa uskonnollisten perinteiden päällekkäisyydestä. Perinteisesti intialaiset ovat valinneet poliitikkonsakin eri uskontokunnista. Maan nykyinen pääministeri Manmonhan Singh on sikhi, kongressipuolueen johtaja Sonia Gandhi syntyjään katolilainen ja moni entinen presidentti muslimi. Valtiovalta ja uskonto eivät selvästikään ole Intiassa sidottu toisiinsa.

Abrahamilaisille uskonnoille sen sijaan keskustelu maallisen vallan ja tuonpuoleisen, politiikan ja teologian, välisestä suhteesta on ollut ominaista. Uskonnon ja politiikan vastakkainasettelu onkin ollut tietyssä mielessä niin kristittyjen kuin islamilaisten lähetystyön tulosta.

Hindunationalismi ei ole ainoa esimerkki lähetysuskonnon aiheuttamasta väkevästä vastareaktiosta. Sellaiseksi voidaan tulkita myös marxilainen ateismi, joka on tarjonnut oman vastauksensa poliittis-teologisiin ongelmiin: kielletään teologia kokonaan. Kiellon seurausten kanssa eletään edelleen Kaukoidässä.

Uskonto muuttaa kulttuureja

Sekä maailmanlaajuisen maallistumisen että uskonnollistumisen näkökulmasta tämän vuosisadan suurin kysymys on kuitenkin todennäköisesti, miten Kiinan 1,3 miljardin asukkaan uskonnollisen elämän käy. Vainottuaan perinteisiä kiinalaisia uskontoja vuosikymmenien ajan kommunistisen puolueen johto on alkanut pitää valtiovaltaan mukautuvasti suhtautuvaa kungfutselaisuutta pienempänä pahana kuin lähetysuskontojen leviämistä.

Kiinassa on jo ennestään kymmeniä miljoonia muslimeja, ja viimeisimpien arvioiden mukaan kristittyjä olisi jopa sata miljoonaa. Heitä olisi siten enemmän kuin kommunistisen puolueen jäseniä, joita on vain 74 miljoonaa. Lisäksi kristittyjen määrän uskotaan olevan kovassa kasvussa.

Viime vuosikymmeninä vahvasti kristillistynyt Etelä-Korea voi kertoa jotain Kiinan tulevaisuudesta. Erityisesti kristityt, joita on arviolta kolmannes maan väestöstä, ovat solmineet vahvat siteet Yhdysvaltoihin ja ylipäätään länsimaihin. Korealaiset lähetyssaarnaajat tekevät myös ankarasti töitä salaisissa seurakunnissa kristinuskon levittämiseksi Kiinassa.

Vaikka kristitymmän Kiinan voisi olettaa lähestyvän länttä, esimerkiksi anglikaanisen kirkon sisäiset oppiriidat ovat osoittaneet, että uskonto voi myös jakaa kulttuuripiirejä sisäisesti. Vastakkaiset esimerkit, kuten etelän ja pohjoisen välisiä suhteita vaalivat helluntailaiskirkot, ovat kuitenkin merkityksellisempiä erityisesti kovan kasvun alueilla, kuten Kiinassa.

Viime aikojen tunnetuimman esimerkin uskonnon poliittisesta merkityksestä tarjoaa Yhdysvaltain uskonnollinen oikeisto. Sen uskonnollinen vaikutusvalta on näkynyt myös ulospäin. Juuri Yhdysvalloista ovat lähtöisin esimerkiksi helluntailaiskirkot. Niiden oppien ja suhteiden kautta amerikkalainen uskonnollisuus on vaikuttanut suuresti ympäri maailmaa Nigeriasta Intiaan ja Koreasta Brasiliaan.

Kulttuurinen muutos on nähtävissä myös katolisessa Brasiliassa, jossa helluntailaiskristittyjen osuus on kasvanut – heitä on jo viidennes maan lähes 200 miljoonasta asukkaasta. Protestanttisen uskon mukana on levinnyt työnteon ja päihteettömän elämän arvostus. Ne nähdään pakotienä slummien, favellojen, kurjuudesta. Myös suhteet pohjoisen sisarkirkkoihin tuovat Brasiliaa lähemmäksi länttä. Kun brasilialainen demokratia vakiintuu ja varallisuus kasvaa, maan identiteetti todennäköisesti lähentyy läntistä kulttuuripiiriä.

Ehkä usko ei koskaan täysin tukehtunut, ja keskitetyn vallan mureneminen antaa nyt uskontojen kukoistaa vapaammin. Ehkä merkittävin ongelma Huntingtonin teoriassa oli suhtautuminen kansallisvaltioihin. Huntington ei korostanut riittävästi uskonnon merkitystä kansainvälisen järjestelmän kehityksessä. Uuden ajan alun Euroopassa uskontoa pidettiin liian vaarallisena vaikuttimena kansainvälisissä suhteissa. Tälle perustalle kehittyi kansallisvaltioiden järjestelmä, ja maailma maallistui. Globalisaatio on kuitenkin haastanut kansallisvaltiot, ja ihmiset hakevat jälleen turvaa uskonnosta. Tai ehkä usko ei koskaan täysin tukehtunut, ja keskitetyn vallan mureneminen antaa nyt uskontojen kukoistaa vapaammin.

Mikä yhdistää nigerialaisia rajariitoja, kamppailua Intian identiteetistä, kristinuskon kasvua ympäri maailmaa ja kansallisvaltioiden ongelmia? Ainakin tarve ymmärtää toisella tavalla nykyajan maallistumista.

Kanadalaisfilosofi Charles Taylor kirjoittaa teoksessaan A Secular Age (suom. Maallistunut aikakausi) lännestä, jossa kirkoilla on rajoitettu sananvalta, ja julkinen tila on suurelta osin uskonnoton. Emme kuitenkaan elä ateistista aikakautta, sillä uskonto ei ole kadonnut minnekään. Taylorille sekä etelän helluntailaisuus että pohjoisen ateismi ovat syvästi moderneja ilmiöitä. Sekularisaatio ei johtanutkaan uskonnon loppuun, vaan tilalle tuli arvojen moninaisuus.

Jopa yksittäinen ihminen voi elää samanaikaisesti uskon ja epäuskon ristipaineessa. Esimerkiksi helluntailainen usko on ehdotonta, koska sen on voitettava alati epäusko. Sama pätee käänteisesti uusateismiin.

Maailmanpolitiikassa vaikuttaa olevan meneillään maallistunut vaihe. Globalisaation luomien paineiden, taloudellisten myllerrysten ja nopean tiedonvälityksen tuloksena eri uskoa tunnustavien väliset ristiriidat kanavoituvat aiempaa herkemmin politiikkaan. Maallistuminen merkitsee nykymaailmassa uskonnon normalisoitumista yhdeksi monista kansainvälisen elämän vaikuttimista.

Maallistunut maailmanpolitiikka ei tarkoitakaan tilannetta, jossa uskonnolla ei olisi merkitystä, päinvastoin. Sekä uskonnolla että uskonnottomuudella on nyt enemmän tilaa ja vaikutusvaltaa – mahdollisuus murentaa ja koota valtioita tai jopa kulttuuripiirejä.

Lue lisää:

Edna Fernandes: Holy Warriors: A Journey into the Heart of Indian Fundamentalism. Portobello Books 2008, 336 s. Financial Timesin kirjeenvaihtaja haastattelee uskonnollisiin konflikteihin sekaantuneita aktivisteja, poliitikkoja ja taistelijoita Intian eri kolkissa.

Samuel P. Huntington: The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Simon & Schuster 1998, 368 s. Huntingtonin teesit on parasta tarkistaa häneltä itseltään, sillä ne ovat julkisessa keskustelussa eläneet omaa elämäänsä.

Charles Taylor: A Secular Age. Belknap Press 2008, 896 s. Kanadalaisfilosofin raskassoutuinen ja vaikeaselkoinen, mutta samalla ainutkertainen suurteos tarkastelee uskonnon merkitystä aikakautemme määrittäjänä.

Philip Jenkins: The Next Christendom: The Coming of Global Christianity. Oxford University Press 2007, 336 s. Jenkins kertoo uuden, globaalin kristikunnan syntytarinan, jolla on suuri vaikutus ei vain kristittyyn pohjoiseen, vaan myös muuhun maailmaan.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää