Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Japani tavoittelee nationalismilla yhtenäisyyttä

Japanin kansallismielisyyden nousu kuohuttaa tunteita maan kansalliskiihkosta aiemmin kärsineissä naapurimaissa. Japanilaispoliitikoiden mielestä isänmaallisuus on kuitenkin edellytys maan vakaudelle. Siksi naapurimaidenkin tulisi suvaita Japanin maltillista isänmaallisuutta.

kuva Tom Coulton

Valtiomiehet vierailevat pyhätössä, jossa on pyhitetty sotarikollisia. Poliitikot kieltävät maansa sodanaikaiset rikokset. Historiankirjoissa kaunistellaan menneitä. Japanilaiskansan ainutlaatuisuutta ja isänmaallisuutta painottavaa retoriikkaa kuulee jälleen valtaapitävien riveistä.

Media antaa ymmärtää, että nationalismi valtaa vinhaa vauhtia alaa Japanissa. Mutta mikä on todellisuus?

Maa on demokratia, jossa kansa valitsee edustajansa. Maaseudun suhteeton vaikutusvalta, kansan poliittinen apatia ja puolueiden sumuinen aatepolitiikka tarjoavat kuitenkin vanhoillisille ja kansallismielisille poliitikoille mahdollisuuden kerätä tukijoukkojaja toimia näkymättömissä, valtapuolueiden sisäpiireissä.

Sodan jälkeen poliittiset ja taloudelliset instituutiot valettiin uudelleen ja julkisivu vaihdettiin. Sekä ulkomaalaisille että japanilaisille uskoteltiin varsin menestyksekkäästi, että vuonna 1945 syntyi uusi, menneisyytensä kokonaan taakseen jättänyt, läntisten Japaniarvojen muokattavissa oleva Japani.

Monessa mielessä ”uusi Japani” oli kuitenkin jatke jo ennen sotaa kehittyneelle yhteiskunnalle. Uudistuksista huolimatta tiettyjen eturyhmien ja byrokraattien vaikutusvalta on säilynyt huomattavana, kansalaisten vahvat kannanotot ovat harvinaisia ja talouselämän veturit osallistuvat politiikkaan tiiviisti.

Ennen kaikkea nyky-Japania yhdistää menneisyyteen se, että maa kypsyi moderniksi kansallisvaltioksi juuri 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella – keisarikunta yhdistettiin ja sen voimavarat valjastettiin käyttöön nimenomaan nationalismia hyödyntämällä. Kyseinen ajanjakso on arkaluontoinen puheenaihe, sillä tuolloin valloillaan ollut kiihko johti toisen maailmansodan suurtragediaan. Silti nationalismi on erottamaton osa japanilaisten kansallisidentiteettiä. Ikävät muistot nousevat esiin, vaikka Japanissa ilmaistaisiin maltillista kansallismielisyyttä.
Isänmaallisuudella uskalletaan taas tehdä politiikkaa, mikä saattaa tietää Aasian maiden välisten suhteiden kiristymistä.
Kaukoidän pikkujättiläistä on pitkään vaivannut, että ilman menneisyyttään se ei ole osannut hahmottaa tulevaisuuttakaan. Yhä useampi nykypoliitikko uskoo Japanin selvittäneen syntinsä ja pitää isänmaallisuutta varteenotettavana keinona eheyttää kansakuntaa. Aihe on arka, muttei yhtä arka kuin ennen. Nyt isänmaallisuudella uskalletaan taas tehdä politiikkaa, mikä saattaa tietää Aasian maiden välisten suhteiden kiristymistä.

Naapurit lisäävät vettä myllyyn
Vaikka Japanille rakennettiin uudet kulissit sodan jälkeen ja etenkin länsimaissa on opittu katsomaan maata uusin silmin, sodan aikana kärsineet naapurimaat muistavat yhä Japanin sotaretket. Japanilaisia pidetään ylimielisinä ja taipuvaisina militarismiin.

Esimerkiksi Japanin aluevaatimus sen ja Korean välissä sijaitseviin kiistanalaisiin pikkusaariin sai Etelä-Korean edellisen presidentin Roh Moohyunin valittelemaan, kuinka Japani ei ole oppinut imperialistisesta menneisyydestään mitään. Kuuluivat kyseiset saaret todellisuudessa kenelle tahansa, tapaus osoittaa, kuinka Japanin on vaikea pitää kiinni vaatimuksistaan joutumatta piikitellyksi historiansa vuoksi. Tämä närkästyttää Tokiota.

Kiinassa 1980-luvulla alkaneessa isänmaallisuuskoulutuksessa Japanin sodanaikaisia hirmutekoja kerrataan varsin yksityiskohtaisesti. Kertomukset japanilaisten silmittömistä murhatöistä Nanjingissa 1938 ja ihmiskokeita tehneestä 731-yksiköstä selittävät, miksi kiinalainen lukiolainen vielä vuonna 2008 saattaa sähisten julistaa vihaansa japanilaisia kohtaan.

Vihanpitoa lisäävät myös väärinkäsitykset. Moni kiinalainen luulee, että japanilaiset kieltävät Nanjingissa tapahtuneen joukkomurhan, ja että Japani ei ole pyytänyt anteeksi tekemiään sotarikoksia. Nanjingin joukkomurhan kieltäviä japanilaisia on yhä, ja monet kansanedustajatkin vähättelevät Japanin sotarikoksia. Tosiasiassa heitä on kuitenkin vähän, ja kieltäjät joutuvat ryöpytyksen kohteeksi myös kotimaassaan.

Japani on esittänyt julkisesti pahoittelunsa Kiinalle useaan otteeseen, mutta yhtäkään niistä ei ole pidetty Kiinassa riittävän virallisena tai vilpittömänä. Kiinalaisten vihoittelulla on perusteensa, mutta Japanin nykynuorten on vaikea ymmärtää miksi heidän olisi kannettava vastuu edellisten sukupolvien teoista.

Kiinassa kiertävät liioitellut tai vääristellyt tulkinnat Japanin sotarikoksista ovat saaneet monen japanilaisen puolustuskannalle. Seurauksena on ollut propagandasota, ja rakentava keskustelu on vaihtunut kinasteluun ja hiustenhalkomiseen historiallisten seikkojen yksityiskohdista.

Vastakkainasettelu on kärjistynyt useaan otteeseen, kuten vuonna 2005 Kiinassa levinneinä Japanin vastaisina mielenilmauksina. Japanin oikeisto on hyötynyt vastakkainasettelusta lisäten kannatustaan.

Tabujen aika väistyy
Kuten monessa muussakin maassa, myös Japanissa äärinationalistit pitävät suhteettoman korkeaa profiilia. He ilmestyvät iskulauseilla varustettuine mustine pakettiautoineen Tokion kaupallisiin keskuksiin ja vaativat kovaäänisillä: ”Ei nöyristelyä Kiinalle!”, ”Kuriilit takaisin!” ja ”Pohjois-Korea uhkaa, ydinaseita Japanille!”

Äärikansallismielisten julkinen kannatus on mitätön, eikä heillä ole edustusta parlamentissa. Ani harva ohikulkija yhtyy pakettiautoista paasaavien demagogien yltiöpäisiin kannanottoihin. Silti äärioikeiston retoriikka koskettaa Japanin isänmaallisuuteen liittyvän ongelman ydintä: mistä saa olla ylpeä ja mistä ei.

Äärioikeistolaiset tivaavat vastauksia kysymyksiin, jotka saavat keskitien kulkijankin mietteliääksi: Miksi Japanin on aina mukauduttava Yhdysvaltain strategisiin kaavailuihin? Miksi Kiinalle on esitettävä anteeksipyyntö toisensa jälkeen? Miksei maailman toiseksi rikkaimmalla valtiolla ole varaa pelata korttejaan vähän rohkeammin? Miksei japanilaisuudesta saa olla ylpeä?

1990-luvun talousvaikeuksistaan huolimatta Japanilla on edellytykset nousta merkittäväksi tekijäksi maailmanpolitiikassa. Se saavutti sodan jälkeen huiman talouskasvun ja muodostaa nykyään melkein kymmenesosan koko maailman bruttokansantuotteesta. Maa on Yhdysvaltojen jälkeen YK:n suurin rahoittaja 16,6 prosentin osuudella. Sen puolustusbudjetti riittää hyvinkin kykenevien puolustusvoimien ylläpitoon.

Näistä luvuista onkin luettavissa modernin Japanin suuri paradoksi: valtava potentiaali, jolla ei saa pullistella.

Isänmaallisuudesta velvollisuus
Isänmaallisuuden institutionalisoitumisesta kertoo muun muassa se, että Japanin kansallislippu hyväksyttiin maan viralliseksi tunnukseksi vasta vuonna 1999. Kyseessä oli kansallislippu- ja hymnilakina tunnettu säädös, joka samalla virallisti toista sataa vuotta hyräillyn Kimi ga yon Japanin kansallislauluksi.

Syy lakisäädöksen tarpeeseen on kansallissymbolien tahrattu tausta: koska tunnukset olivat käytössä toisessa maailmansodassa, ne yhdistetään edelleen sodanaikaiseen Japaniin, eivätkä kaikki pidä symboleja sopivina edustamaan nykyistä liberalisoitunutta, modernia Japania. Etenkin ikuisesta keisarin hallinnosta kertovat kansallislaulun sanat nostattavat kulmakarvoja.

Lain säätämisvuonna 1999 edesmennyt pääministeri Obuchi Keizō puolusti lippulakia toteamalla, että lippu ja laulu ovat tärkeitä kansallisidentiteetin tukipilareita missä tahansa maassa. Hän lisäsi, että historialliset seikat tulee käsittää nimenomaan historiana, ja että Japanin lippu ja hymni edustavat nykyään jotain muuta kuin sota-aikana. ”Laki ei tule vaikuttamaan kansalaisten elämään millään tavalla, joten huoleen ei ole aihetta”, Obuchi sanoi.

Obuchin järkeilyyn on helppo yhtyä. Lippu- ja hymnilaki on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten isänmaallisuus tekee Japanissa tuloaan ikään kuin vaivihkaa. Japanin opetusministeriö nimittäin ehti jo 1996 määrätä ohjeistuksen, jonka mukaan kaikissa julkisissa kouluissa on lipunnoston aikana esitettävä kansallislaulu. Opettajan työsopimus saattaa olla vaarassa, mikäli hän vastustaa määräystä. Näin kävi eräälle ala-asteen musiikinopettajalle vuonna 1999, kun hän kieltäytyi säestämästä kansallislaulua koulun avajaisjuhlissa vedoten perustuslain turvaamaan aatteelliseen vapauteen. Opettaja menetti työpaikkansa. Vuonna 2007 hänen valituksensa hylättiin korkeimmassa oikeudessa.

Toinen esimerkki isänmaallisuuden etenemisestä on Japanin puolustusviraston ”ylennys” ministeriöksi. Japanin maanpuolustuksesta vastaava puolustusvirasto perustettiin 1954 sisäministeriön alaisuuteen. Tasaista tahtia modernisoidut puolustusvoimat toimivat viraston alaisuudessa, kunnes puolustusvirastosta viime vuoden tammikuussa tehtiin täysiverinen ministeriö.

Maan perustuslain 9. pykälä kieltää sotimisen ja sotavoimien ylläpidon, mutta sallii puolustusvoimat. Japanin puolustus-, etenkin merivoimat kuuluukin nykyään maailman kehittyneimpiin. Sanotaan, että ”Japanilla ei ole armeijaa, vaan ainoastaan puolustusvoimat”. Maa saa puolustaa itseään vain hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan. Esimerkiksi ulkomailla palvelevat japanilaiset rauhanturvaajat eivät saa antaa tulitukea muun maan turvaajille, vaikka katselisivat vierestä kun toisen liittolaismaan sotilaat joutuvat tulitukseen.

Monet ihmettelivät, miksi virastosta tehtiin ministeriö. Tavatessani erään puolustusministeriön virkamiehen hän vakuutti, että ”muutos ei vaikuta ihmisten elämään: se ei liity militarismiin eikä oikeistolaisuuteen, eikä se vaikuta puolustusmenoihin”. Virkamies ojensi myös hymyilevillä sotilailla kuvitetun esitteen, ja lisäsi: ”Puolustusministeriön olemassaolo on maalle luonnollinen asia. Muillakin, jopa toisessa maailmansodassa hävinneillä mailla, on puolustusministeriö.”

Perustuslain pasifismista yritettiin pitkään tehdä keskeinen arvo sodanjälkeisessä Japanissa. Kykenemättömyys sotilaalliseen yhteistyöhön vaikeuttaa arvostuksen saamista ja ennen kaikkea Yhdysvaltain kritiikin välttämistä – Washingtonissa on 1980-luvulta lähtien toivottu Japanin harjoittavan ”normaalimpaa” puolustuspolitiikkaa, joka sallisi aktiivisemman ulkopolitiikan. Ulkoministeri Condoleezza Rice vahvisti linjan tänä vuonna.

Japanin yhteiskuntaa leimaa arvotyhjiö, jota on jo 50 vuoden ajan pyritty täyttämään aineellisin keinoin. Puolustusviraston muuttuminen ministeriöksi ei kasvata Japanin puolustusbudjettia, mutta ministeriön varojen ja sen vaikutusvallan uskotaan kasvavan tuntuvasti. Yhteiskunnan arvotyhjiötä paikattava Isänmaallisuudelle on nyt enemmän tilausta kuin koskaan. Japanin yhteiskuntaa leimaa arvotyhjiö, jota on jo 50 vuoden ajan pyritty täyttämään aineellisin keinoin. Varallisuudesta huolimatta Japanissa ollaan huolestuneita kansakunnan henkisestä hyvinvoinnista.

Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä jyrkkenee, ja kansallinen solidaarisuus on jäänyt itsekeskeisyyden jalkoihin. Aihetta käsitellään paljon mediassa ja kirjoissa, kuten vuonna 2005 ilmestyneessä Miura Atsushin myyntimenestyksessä Karyū shakai (suom. Alavirran yhteiskunta), jossa povataan vähäosaisille yhä ankeampia oltavia.

Nyt isänmaallisuudesta muovataan kansakuntaa eheyttävää tekijää. Suositun pääministerin Koizumi Junichiron seuraaja Abe Shinzō julkaisi kaudellaan kirjan nimeltä Utsukushii kuni e (suom. Kauniimmaksi maaksi), ja laittoi alulle suunnitelman luoda ”kaunis Japani”. Tarkoituksena oli kerätä aineistoa ilmiöistä ja asioista, joissa japanilaisuus ja japanilaisten erityisominaisuudet kiteytyvät. Näihin lukeutuvat Aben mukaan festivaalien ja käsityöperinteiden lisäksi muun muassa japanilaisten ”ainutlaatuinen kyky aistia hyönteisten ääniä” ja se, että ”jokaisesta japanilaisesta löytyy runoilija”.

Syyskuussa Japanin uudeksi pääministeriksi valittu Asō Tarō painotti kampanjapuheessaan, että hänen päämääränsä on luoda elinvoimainen, yhtenäinen Japani. Myös Asō on aikoinaan ylpeillyt Japanin ainutlaatuisuudella sanoen, että se on ainoa maa maailmassa, jolla on yksi kulttuuri, yksi sivistys, yksi kieli ja yksi kansa.

On luonnollista, että Japanin vanhalla ja pitkään eristyksissä eläneellä kansakunnalla on omaleimaisia piirteitä. Ainutlaatuisuuden painottaminen osana kansallisidentiteettiä herättää silti oudoksuntaa kahdesta syystä. Se on osa vanhan Japanin nationalismia. Lisäksi erityisyyden korostaminen soveltuu huonosti läntiseen yhteiskuntamalliin, johon kuuluu mukautuminen universaaleihin normeihin.

Kansallismieliset poliitikot painottavat isänmaallisuuden olevan normaali osa länsimaista arvomaailmaa, johon nyky-Japani haluaa kuulua. Samaan aikaan korostetaan japanilaisen yhteiskunnan ainutlaatuisuutta.

Ei ihme, että Japanin naapurimaat eivät aina ole selvillä sen liikkeistä. Kaikesta huolimatta Kiinan ja Etelä-Korean olisi aika suvaita Japanin isänmaallisuutta jo itsensä takia: jatkuva Japanin syyllistäminen tulkitaan yllytykseksi, mikä innoittaa japanilaista äärioikeistoa ja lisää sen kannatusta.

Vaikka Japanin nationalismi olisi nousussa, se on silti maltillista verrattuna naapurimaihin. Yltiöpäisen isänmaallisuuden vaaroja ei pidä vähätellä, mutta kansallismielisyys on luonnollinen ilmiö missä tahansa kansallisvaltiossa. Ja mitä enemmän paineet kasvavat ulkoa päin, sitä enemmän se tiivistyy.