Kirjatutka: Järki ja mielikuvitus eetikkojen aseina

Amartya Sen: Moniääninen Intia – Kirjoituksia historiasta, kulttuurista ja identiteetistä (suom. Tiina Wikström). Basam Books 2007, 437 s. ja Jonathan Glover: Ihmisyys – 1900 luvun moraalihistoria (suom. Petri Stenman). Like 2003, 590 s.

Lauri Paavola

Kun taloustieteilijä Amartya Senille myönnettiin kymmenen vuotta sitten taloustieteen Nobel-palkinto, hän julkaisi esseen akateemisesta urastaan. Siinä Sen kertoi millaista mieletöntä väkivaltaa hän oli lapsena, Intian itsenäistymisen aikaan, joutunut seuraamaan.

Yliopistokampukselle, jossa Senin isä toimi opettajana, ryntäsi puukotettu, verta valuva muslimi, joka oli joutunut töihin vihamieliseen hindunaapurustoon. ”Rangaistus taloudellisesta pakosta muuttui myöhemmin sairaalassa kuolemantuomioksi”, Sen kirjoittaa ja kertoo miten tapaus teki hänet tietoiseksi ”kapeasti määriteltyjen identiteettien vaarallisuudesta ja köyhyyden aiheuttamasta taloudellisesta pakkopaidasta”.

Esseekokoelmassaan Moniääninen Intia (alkuperäisteos The Argumentative Indian, julkaistu 2005) Sen haluaa puolustaa väittelyn ja pohdinnan perinnettä, jolla on pitkä historia Intiassa – juuret ulottuvat sanskritinkielisiin eepoksiin, jotka syntyivät noin 700 vuotta eaa.

Mahabharatassa soturi Arjuna kysyy Krishnalta: onko omaan velvollisuuteen vetoaminen oikeutettua, jos se johtaa muiden kärsimykseen. Vaikka Krishna – joka vaatii Arjunaa täyttämään velvollisuutensa ja sotimaan – viekin väittelyssä voiton uskonnollisesta näkökulmasta tarkasteltuna, Senin sympatiat ovat Arjunan puolella. Hänen mukaansa hinduismin rauhanomaisuudesta kertoo, että Arjunan sotaa kohtaan tuntemat syvät epäilykset esitetään niin perusteellisesti Mahabharatassa. Tämä jää kuitenkin huomaamatta niiltä, jotka käyttävät pyhiä kirjoituksia kiihkon ja väkivallan lietsomiseen muiden uskontojen edustajia vastaan.

Sen pyrkii selvittämään perusteellisesti, millä tavalla väittelyn ja pohdinnan taitoa voitaisiin hyödyntää tavoiteltaessa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta luokka-, kasti-, yhteisö- ja sukupuolijakoa vastaan. Ideoita sivistyneen maailmanparannuksen edistämiseksi tarjoillaan Rabindranath Tagoren elämän ja ajattelun kautta. Ensimmäiselle intialaiselle nobelistille (jonka perustamassa koulussa Sen aloitti opintiensä) oli tärkeää, ”että kaikki ihmiset saattoivat elää ja ajatella vapaina ja rauhassa”.

Nöyristä lähtökohdista huolimatta esseitä tuskin on kirjoitettu kadunmiehiä silmällä pitäen. Eri puolilla maailmaa yliopistokampuksilla koko elämänsä asuneen nobelistin älyllinen asenne jäänee lukutaidottomille yhtä etäiseksi kuin Pythagoraan vertaus elämästä urheilukilpailuna, jonne jotkut tulevat kilpailemaan tai kaupustelemaan, mutta filosofi katselemaan. Samanhenkisiltä vaikuttavat Senin omaelämäkerralliset huomiot kotimaastaan, jossa teini-ikäinen teoreetikko (lue: katselija-filosofi) seurasi muurien sisältä ”laveakatseisten intialaisten muodonmuutosta kapeakatseisiksi hinduiksi tai muslimeiksi”.

Kirjan viimeisessä osassa nobelisti puolustaa valistuksen perinnettä. Hän ei pidä Jonathan Gloverin Ihmisyys-teoksessaan (alkuperäisteos Humanity: A Moral History of The 20th Century, julkaistu 1999) tekemästä tulkinnasta valistusajattelun haitallisista vaikutuksista.

Gloverin mukaan valistuksen usko siihen, että maailma muuttuu oikeudenmukaiseksi yhteiskuntarakenteita muuttamalla, olisi vaikuttanut Stalinin ja Pol Potin projekteihin luoda täydellinen valtio. Tällaiset väitteet ovat Senin mukaan kaukaa haettuja, koska ”niin monet valistuksen ajan kirjailijat pitivät kiinni siitä, että järkevä valinta oli kaiken sokean uskon yläpuolella”. Senin mielestä tärkeimpiä järkeä puolustavia seikkoja on nimenomaan, että se auttaa meitä nousemaan ideologioiden ja sokean uskon yläpuolelle.

Brittiläinen filosofi-historioitsija ei tyydy käsittelemään etiikkaa teoreettisena kysymyksenä, vaan vyöryttää paksussa niteessä seikkaperäisiä kuvauksia 1900-luvun julmuuksista. Glover haluaa puolustaa kokemusperäistä etiikkaa. Moraaliarvostelmien analysoinnin sijaan tulisi keskustella kysymyksistä, jotka ovat osa ihmisten arkipäivää: oikeutetusta sodasta, lääketieteen moraalisista pulmista, ihmisoikeuksista ja feminismistä. Valistuksen varaukseton luottamus ihmisen sisäiseen moraaliin perustuu Gloverin mielestä kapeaan ja mekaaniseen analyysiin ihmisluonnosta.

Dekkarimaisen tyylinsä ansiosta Ihmisyys tavoittaa myös lukijakunnan, jolle filosofinen keskustelu jää etäisen puisevaksi. Historialliset osuudet kattavat länsimaisen ihmisen pahimmat mokaukset ensimmäisen maailmansodan syistä toisen maailmansodan jälkipyykkiin. Teoksen punainen lanka roikkuu vuonna 1900 kuolleen Friedrich Nietzschen johtopäätösten varassa, jotka esitellään ensimmäisessä luvussa ja joihin palataan jälleen viimeisessä.

Maailmassa, jossa uskontoon perustuva moraali on kuollut, tarvitaan Gloverin mukaan uudenlaisia ”moraaliresursseja”, jotka määrittelevät ”moraali-identiteettiämme”: sitä millaisia ihmisiä olemme ja millaisia haluamme olla. Tässä tehtävässä on keskeinen sija moraalisella mielikuvituksella, jolla Glover tarkoittaa empaattisuuden ruokkimista. Kun ihminen samaistuu mahdollisten uhrien asemaan, väkivallan aloittaminen käy vaikeammaksi.

Gloverin mukaan meidän tulisi myöntää ja ymmärtää synkempääkin puolta itsessämme, sillä kuulumme lajiin joka on sekä julma että kammoksuu julmuutta. Väitteensä tukena Glover käyttää sodassa muita ihmisiä tappaneiden kertomuksia, joissa ”vastustajilta viedään ihmisyys pitämällä heitä eläiminä”. Nämä sotilaat saattavat jälkeenpäin puhua sodan aikaisesta itsestään kolmannessa persoonassa – kuten Vietnamin veteraani, joka puhui ”siitä ihmisestä sisälläni, joka taisteli sodassa”.

Kirjan synkistä ja raakalaismaisista kuvauksista huolimatta myös Glover jaksaa, valistuksen henkeä seuraten, uskoa humaanimpaan ja rauhanomaisempaan tulevaisuuteen. Vaadittava muutos ei ole järjen hylkääminen ratkaisukeinona, vaan sen varustaminen uusin työvälinein: ”Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei koskaan saada kesytettyä.”

Jos järki on ylivertainen sokeisiin uskomuksiin nähden, miksi se tosipaikan tullen kärsi pahan tappion? Gloveria mukaillen Amartya Seniltä voisi tiedustella järjen osuutta Stalinin Neuvostoliiton tapahtumiin. Jos järki on ylivertainen sokeisiin uskomuksiin nähden, miksi se tosipaikan tullen kärsi pahan tappion? Myös Gloverin perustelut kokemukseen ankkuroituvasta etiikasta ja mielikuvituksen parantavasta voimasta kuitenkin horjuvat. Vaikka meillä, internet-sukupolvella, on käytössämme kaikki mahdolliset välineet, joilla paitsi kuvitella niin myös nähdä maailmassa tapahtuvia hirveyksiä, aina löytyy niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä niiden moraalisesta oikeutuksesta.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää