Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Nationalismin monet kasvot

Pauli Kettunen: Globalisaatio ja kansallinen me – Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Vastapaino 2008, 275 s.

1990-luvulta lähtien on julistettu, että suljetuista kansallisvaltioista on siirrytty rajattomaan globaaliin maailmaan. Kuitenkin julkisuudessa yhä puhutaan globalisaatiosta ”uutena haasteenamme”, jossa ”me” viittaa juuri kansalliseen kokonaisuuteen. Eikö nationalismin aika olekaan ohi?

Poliittisen historian professori Pauli Kettunen selvittää kirjassaan Globalisaatio ja kansallinen me tätä paradoksia ja sen historiallista taustaa. Kettusen perusväite on, että globalisaatio ja nationalismi eivät sulje toisiaan pois, vaan päinvastoin edellyttävät ja vahvistavat toisiaan.

Kettunen selventää ajatustaan käymällä läpi Suomen historiaa 1800-luvulta tähän päivään. Erityisen tärkeä on
J. V. Snellmanin ajattelu, koska Snellman pohti paljon nationalismin filosofista olemusta ja oli samalla käytännön tasolla mukana kehittämässä Suomea kansakuntana.

Oppi-isäänsä Hegeliä seuraten Snellman näki, että maailmanhistoria ilmentää maailmanhenkeä ja hengen tulemista tietoiseksi vapaudestaan. Yksityiset kansakunnat ovat hengen ruumiillistumia ja edustavat tiettyä maailmanhengen kehitysastetta. Siksi kansalaisten tulee rajoittaa itsekkäitä etujaan ja palvella kansakuntansa tavoitteita. Kansakunnat kyllä kilpailevat keskenään, mutta ne menestyvät kilpailussa vain siinä määrin kuin niiden pyrkimykset edistävät maailmanhengen universaalin päämäärän toteutumista.

Näin jo Snellmanilta löytyi ajatus globalisaatiosta ”meidän uutena haasteenamme”. Snellmanin 200-vuotisjuhlavuonna 2006 häneen viitattiin jopa globaalin talouskilpailun tukijana. Snellmanin nationalismi poikkesi kuitenkin paljon nykyisestä nationalismista. Hänelle tärkeintä oli hengen sivistys, jonka toteutumista talouden ja tekniikan tulisi palvella ja edistää.

Nyt asetelma on kääntynyt ylösalaisin, ja taloudesta ja tekniikasta on tullut päämääriä sinänsä. Tämä kiteytyy puheissa ”yrityskansalaisuudesta”. Yritykset nähdään historian toimijoina ja eräänlaisina kansoina, joilla pitää olla oikeus säädellä ja arvioida itse toimintaansa ja päämääriään.

Yritysten ja niiden etuja ajavan kilpailuvaltio Suomen hahmottaminen yhtenäiseksi toimijaksi kuitenkin kätkee yhteiskunnallisia ristiriitoja ja valtahierarkioita. Ne tulevat esiin, kun nykynationalismia vertaa Snellmanin nationalismiin. Snellman korosti, että kansallisvaltion tehtävä on sovittaa rikkaiden ja köyhien välisiä ristiriitoja. Esimerkiksi luomalla kansakouluja voitiin hänen mukaansa kohottaa tavallisen kansan sivistystasoa ja kannustaa köyhienkin osallistumista yhteisten asioiden hoitoon. Nykyaikana nationalismi tuntuu pikemminkin kasvattavan yhteiskunnallisia eroja.

Kirja herättää monia kysymyksiä: Eikö ilmaisia kouluja ja muita sivistyslaitoksia rakentanut hyvinvointivaltio ole lähempänä Hegelin ja Snellmanin käsityksiä kansakunnasta kuin niitä purkava talousvaltio? Eikö nationalismi yhdistettynä kovaan darvinistiseen kilpailuun saata viedä fasismiin? Fasistisia sävyjä voidaan nähdä vaikkapa Yhdysvaltain tekemästä jyrkästä jaosta hyviin ja pahoihin valtioihin ja sen julistautuessa maailmanpoliisiksi.

Tällainen kehityskulku tekisi tyhjäksi ja kääntäisi irvikuvakseen Hegelin ja Snellmanin näkemyksen kansakunnasta sivistyksen ja vapauden tietoisuuden kehtona.

Kirja antaa ajateltavaa myös globalisaatiokriitikoille, jotka usein virheellisesti samastavat globalisaation talouskilpailun kanssa. Näin he sulkevat oven vaihtoehtoisilta tulkinnoilta. Talouden pakkovallasta vapautettu globalisaatio voisi merkitä universaalin ihmisyyden ja solidaarisuuden toteutumista.